24. marraskuuta 2017
Teksti: | Kuvat: Annikki Valomieli

Mikä voisi olla nössöksi parjatun sukupolven Koijärvi tai Vanhan valtaus, kun monet tabut on jo rikottu? Ylioppilasteatterin Anni ja Hannes Mikkelssonilla on ehdotus.

On olemassa kirjoittamaton laki, joka määrää pari-kolmekymppisten ekolokeron ihmiskunnassa.

Politiikassa puolueiden nuorisojärjestöt ehdottavat autoja 15-vuotiaille ja järjestävät luokkaretkiajeluita varakkaiden asuinalueille. Journalismissa ylioppilaslehtien toimittajat kakkaavat bussissa ja lähettelevät dildon käyttöohjeita psykoterapeutti Maaret Kalliolle. Taloudessa nuoret nörtit keksivät villeimmät startup-ideat. Ja niin edelleen.

Näin maailma pyörii, ja näin sen kuuluukin pyöriä: nuorten aikuisten on tehtävä se, mitä ruuhkavuosien väliin pusertuneena ei enää uskalla tai jaksa.

Kirjoittamaton laki ei kuitenkaan tunnu enää pätevän niin kuin ennen.

Ensiksi: pari–kolmekymppisten y-sukupolvi on henkisesti mummo. Generation yawn, läpinössö haukotussukupolvi, joka intoilee LSD:n tai riehakkaiden teknobailujen sijaan hyggestä, kotoilusta, aktiivisuusrannekkeista ja tuorepuurosta – ja näyttää kivipestyissä kasarifarkuissaan nelikymppisiltä.

Tai ainakin nössöys on yksi lukuisista leimoista, joita y-sukupolveen on lätkäisty esimerkiksi diginatiivien ohella.

Tosin se on ongelmista pienempi: Somekohuja tietysti tulee ja menee, mutta Twitter-sohjon ja muiden pirstaleiden keskellä suuret teot ja sanat puuttuvat. Kakkagate kumppaneineen ei ole Koijärvi tai Vanhan valtaus.

Voisiko jotain ikimuistoisen räjäyttävää enää kuvitellakaan?

 

Vanha ylioppilastalo on rakennettu lähes 150 vuotta sitten kaupungin laitamille, mutta sittemmin Helsinki on turvotessaan likistänyt sen ytimeensä. Talon vintillä on hämärä studionäyttämö, jonka ympärillä lojuu sekalaista rekvisiittaa: nyrkkeilyhanskat, kultapaljetein koristeltu New York Yankees -baseballjoukkueen lippalakki ja vedettävä musta matkalaukku, joka retkottaa auki ja tyhjillään.

Se on Ylioppilasteatterin kotipesä.

Seinälle on lätkitty post it -lappuja, joihin on kirjoitettu sellaisia kohtausten nimiä kuin ”Retki metsämies”, ”Koistinen terapia” ja ”Samin kaupunkikokemus”.

Jos Suomesta pitäisi nimetä yksi paikka, jossa tulevaisuuden tekijöihin kohdistuva, riskejä pelkäämättömän hurjastelun odotus on huipussaan, se olisi Ylioppilasteatteri. Ammattilaisten johtamalla harrastajateatterilla on vuosikymmenten historia näyttämötaiteen äkkivääränä, jopa vallankumouksellisena koelaboratoriona. Siinä sivussa se on ollut lukuisten näyttelijöiden, kuten Matti Pellonpään, Hannu-Pekka Björkmanin ja Minna Haapkylän, trampoliini tähteyteen.

Kokeilunhalu on ollut teatterissa enemmän sääntö kuin poikkeus viimeistään siitä asti, kun Kristiina Halkola, Kaisa Korhonen ja muut pasifistisen Lapualaisoopperan (1966) esiintyjät jylisivät itsensä haara-asennossa vasemmistoradikaalin sukupolven kansikuvakasvoiksi. Tälläkin vuosituhannella Ylioppilasteatteri on rysäytellyt päin raja-aitoja toistuvasti. On ollut esimerkiksi taiteellista showpainiliigaa, Ylioppilasteatterin tietotoimistoksi nimetty nettiperformanssi ja Susanna Kuparisen ohjaama Valtuusto-trilogia, dokumentaarisen teatterin merkkitapaus.

Siitä, miten paljon teatteri pyrkii säväyttämään, päättää taiteellinen johtaja. Hänet valitaan kolmeksi vuodeksi kerrallaan, ja hän ohjaa yleensä teatterin tärkeimmät esitykset.

Nyt johtajia on kaksi: elokuussa kautensa aloittaneet ohjaaja-käsikirjoittaja Anni Mikkelsson, 30, ja näyttelijä Hannes Mikkelsson, 28. He ovat sisarukset, jotka varttuivat lääkäriäidin ja kestävyysjuoksuvalmentajaisän lapsina Nastolassa Lahden liepeillä ja aloittivat ala-asteella teatteriharrastuksen, joka vaihtui sittemmin ammatiksi.

Molemmat valmistuivat viime vuonna maistereiksi: Anni Helsingin yliopiston teatteritieteestä ja Hannes Tampereen yliopiston näyttelijäkoulutuksesta. Teatteripiireissä heidät tunnetaan parhaiten Rymättylään Turun saaristoon vuonna 2013 perustamastaan Meriteatterista.

Haukotussukupolven leima ei tietenkään ole koko totuus kenestäkään, mutta halutessaan Mikkelssoneissa voi nähdä monta piirrettä, jotka sopivat mielikuvaan mummoilevista milleniaaleista. He esimerkiksi pitävät maailman parhaana paikkana suvun kesämökkiä Naantalin Rymättylässä, jossa Meriteatterikin toimii. Meriteatterin verkkosivuilla Anni poseeraa harmaassa villapaidassa rantakalliolla haaveileva ilme kasvoillaan ja Hannes kasvimaan reunalla teräksinen kastelukannu kädessään.

Muita haukotusleimaan sopivia merkkejä: Hanneksen puhelimen soittoäänenä on kissan naukumista. Puhuessaan tai miettiessään Mikkelssoneilla on tapana ristiä kätensä kuin kasvojen totista ilmettä lujittavaksi umpisolmuksi.

He riitelevät paljon kaikesta mistä sisarukset nyt nahistelevat, mutta heille kinastelukin on ”mahdollisuus käsitellä vaikeita asioita ja peilata käyttäytymismalleja toista vasten”.

* haukotus *

 

Kuva: Annikki Valomieli.

 

Mikkelssonit ovat sopineet, että vaikka Ylioppilasteatterin tärkeimmät päätökset tehdään yhdessä, he ovat vetovastuussa vuorotellen.

Nyt on Hanneksen vuoro. Hänen ohjaamansa, ympäristökokemuksia ja ilmastonmuutosahdistusta käsittelevä Järkeni ei riitä saa ensi-iltansa Ylioppilasteatterissa marraskuun lopulla.

Vaikka Ylioppilasteatterin taiteellisina johtajina on yleensä oltu yksin, vastuun jakaminen ei ole tehtävässä uutta. Esimerkiksi vuonna 2010–2013 teatteria johti Ossi Koskelaisen, Veikko Nuutisen, Akse Petterssonin, Laura Pietiläisen ja Lasse Poserin muodostama kokeellinen taiteilijaryhmä, joka nimitti itseään Juntaksi.

Mikkelssoneille jaettu johtajuus on moniäänisyyden korostamista kaikessa teatterin toiminnassa.

”Mulle vois olla helpompi johtaa yksin, mutta meillä oli ajatus dialogisuudesta, joka voi tuottaa uutta ajattelua. On parempi kaikille, tälle lafkalle, meille, koko yhteiskunnalle, että ihmiset joutuu tekemään töitä ja olemaan yhdessä. Ettei aina mee niihin vanhoihin totuttuihin ajatusrakennelmiin”, Anni selittää.

Teatteri on usein ollut vahvojen, itsevaltaisten johtajien taidetta, täynnä kulttuurielämän kekkosia. Teatterikorkeakoulun rehtorina 1980-luvulla toiminut Jouko Turkka pysyy tietysti omassa sarjassaan, mutta on Ylioppilasteatterissakin nähty monta autoritaarista johtohahmoa. Sellaisiksi on luonnehdittu vuosien varrella esimerkiksi Raila Leppäkoskea, Leena Havukaista, Atro Kahiluotoa ja Juha Hurmetta.

Vaikka Mikkelssonien kausi on vasta alussa, totuttuja ajatusrakennelmia on ehditty ravistella esimerkiksi pääsykokeissa, joissa teatteriin valittiin elokuussa 14 uutta jäsentä noin 90 hakijan joukosta.

Kun näyttelijäkokelaat tanssivat, lauloivat ja improvisoivat kolmena päivänä aamusta iltaan, Mikkelssonit istuivat paitsi tuomaripöydän takana, myös alla ja päällä, seuranaan viisi muuta raatilaista ja ruukussa nökättävä värinokkonen.

Hannes piti kokelaille laulutunteja, jotta hakijat saisivat koetilanteesta irti muutakin kuin raadin arvioivia kommentteja.

”Mua kiinnostaa sosiaalisesti oikeudenmukaiset ympäristöt. Teatteri on alusta, jossa on mahdollisuus kokeilla järjestää olosuhteita niin, että voitais toimia yhdessä oikeudenmukaisesti”, hän selittää.

 

Anni Mikkelsson sanoo kyseenalaistaneensa sukupuoleen, rotuun ja muihin luokkiin liittyviä valtarakenteita lähes koko elämänsä. Päiväkodissa hän houkutteli ”tyttö-oletetun” ystävänsä leikkimään lelusotilailla, koska miksipä ei. Ala-asteella hän ihmetteli suureen ääneen, miksi käsityöt oli erotettu ”randomisti virkkuukoukkuun ja vasaraan” ja miksi pojat pantiin jo pienenä työntämään kuulaa ja tytöt heittämään palloa, vaikka monet pojista olivat tyttöjä heiveröisempiä.

Sama ihmettely jatkuu yhä: ensi syksyksi tekeillä on näytelmä, jota on innoittanut kotimatkan varrelle pystytettyjen suurmiespatsaiden paljous.

”Kyllä mä aattelen, että mun praktiikka teatteriohjaajana on vallankumouksellista.”

Anni Mikkelssonin puheet eriarvoisuuksien purkamisesta voisivat olla kenen tahansa tiedostavan milleniaalin suusta. Intersektionaalisuus, tasa-arvoinen avioliitto, #MeToo. Ne ovat toki tärkeitä, mutta on eri asia, ovatko ne enää kovinkaan vallankumouksellisia.

Rodullistamisperformansseille ja Pride-kulkueille on vähitellen käymässä samoin kuin aikansa ravistelijalle Lapualaisoopperalle: 1970-luvun puoliväliin tultaessa vasemmistoradikalismi muuttui Ylioppilasteatterissa puolipakolla jäystetyksi, tillilihamaiseksi velvoitteeksi ja lakkasi olemasta radikaalia.

Vuoden 2017 Suomessa päiväkodit taas viettävät isän- ja äitienpäivän sijaan läheisenpäivää ja maakuntalehti päättää alkaa kirjoittaa eduskunnan puhemiehen sijaan eduskunnan puheenjohtaja. Monet tabut on jo murrettu, monet linnakkeet romutettu, ja nyt todellisilta radikaaleilta tuntuvat trumpit. Ehkäpä edistyksellisenä itseään pitävän mielekkäin vaihtoehto on kääriytyä poliittisen korrektiuden torkkupeittoon ja varoa hätkäyttämästä ketään.

Mikkelssoneilla on tosin vielä yksi näkemys siitä, mikä voisi olla nykypäivänä käänteentekevää.

Tosin se on oikea mummouden huippu: heidän puheissaan toistuvat jatkuvasti sanat yhteisöllisyys ja yhdessä.

 

Kuva: Annikki Valomieli.

 

Yhteisöllisyyshän on kymmenen vuoden takainen muotisana, jonka perään vaikeroitiin poliitikkojen puheissa, lehtien pääkirjoituksissa ja yleisönosastoilla Jokelan ja Kauhajoen kouluampumisten jälkeen.

Sitten sosiaalinen media löi toden teolla läpi, tuli Facebook-yhteisöjä agilityharrastajille, ysärifaneille ja ystäviä etsiville, tuli ravintolapäivä ja jakamistalous, ja puhe yhteisöllisyyden puutteesta vaimeni.

Yhdessä puolestaan kuulostaa Suomi100-bileiden Muumilaaksossa järjestetyiltä jatkoilta, joissa housebändi venyttää encorea väkisin eikä kukaan enää jaksaisi taputtaa. Mutta annetaan Mikkelssonien jatkaa.

”Haluan kieltäytyä ajattelusta, että olisi mahdollista olla ilman yhteisöllisyyttä. Joskus tuntuu, että haluais sulkeutua komeroon, mutta se ei ole tässä maailmassa mahdollista. Me ollaan maapallolla yhdessä, ja ratkaisujen pitää olla lokaaleja ja globaaleja”, Anni Mikkelsson sanoo.

Yhdessä tekeminen ja kokeminen on näkynyt Mikkelssonien aiemmissa töissä, etenkin jo aiemmin mainitussa, vanhaan kalavarastoon perustetussa Meriteatterissa. Teatterilla on luja yhteys Rymättylän Röölän kyläyhteisöön: sen kaikki tähänastiset näytelmät ovat perustuneet kylän vanhoilta kalastajilta, merenkävijöiltä ja entisen sillitehtaan työntekijöiltä itse kerättyihin tarinoihin.

Kyläläiset on siis kahmaistu osaksi yhteistä tarinaa. Tämänvuotisessa Maailman meri -näytelmässä näyttelijät puhuttelevat ajoittain yleisöä suoraan ja tarjoilevat lopuksi paistettuja silakoita.

Toiseksi Meriteatterin ammattitekijät ovat itsekin poikkeuksellisen tiivis yhteisö. He asuvat ja harjoittelevat keväästä syksyyn Röölässä Mikkelssonien mökillä. Nukkuivat siskonpedissä, välillä teltassakin yhdessä.

Kolmanneksi ovat globaalit yhteydet: Meriteatterin näytelmät kertovat itse asiassa kaikista meristä. Meren äärellä elävien huolissa on paljon samaa – ilmastonmuutos, saastuminen, ryöstökalastus ja siirtolaisuus yhdistävät eri puolilla maailmaa.

Vastaavaa yhteisyyttä Mikkelssonit tahtoisivat tuoda myös Ylioppilasteatteriin. Suunnitteilla on esimerkiksi yhteistyötä tutkijoiden ja muiden taiteilijoiden kanssa sekä tilaisuuksia, joihin ihmiset voisivat tulla pohtimaan yhteiskunnallisia kysymyksiä yhdessä. Hannes Mikkelssonin sanoin: ”alustoja, joissa ihmiset voisivat kohdata jonkin isomman asian äärellä”.

Mutta jos puhutaan koko suomalaisesta yhteiskunnasta, onko olemassa mitään, mikä voisi yhdistää ihmisiä sukupuolesta, sosiaaliekonomisesta luokasta, iästä ja etnisestä taustasta riippumatta?

”Mä palaudun hirveästi sellaisiin asioihin kuin laulut, unet ja jossain määrin suhde luontoon tai ympäristöön”, Anni sanoo.

”Itse näen mahdollisuuksia ekologisen kriisin ja ilmastonmuutoksen käsittelemisessä, koska se väistämättä koskettaa kaikkia”, Hannes jatkaa.

”Sen tiimoilta yhteen voi päätyä hyvin erilaisia ihmisiä. Samoin luontokokemuksen. Rymättylässä mä oon ulkopaikkakuntalainen, yliopistosta valmistunut, sellainen teatterinuoriaikuinen, ja ihminen, jonka kanssa juttelen, on usein jostain ihan muista lähtökohdista. Silti me voidaan puhuu tästä meidän luontokokemuksesta.”

Anni huomauttaa, ettei yhdistävän ympäristön tarvitse olla iänikuinen metsä.

”Suomessa unohdetaan, että täällä asuu tavattoman paljon hyvin urbaaneja ihmisiä. Jaettu paikka voi olla vaikka ostari, johon liittyy paljon tarinoita.”

Hänen mielestään ei ylipäätään ole tarvetta etsiä yhtä suurta suomalaista tarinaa, koska sellaista ei ole koskaan ollutkaan. On pieniä puroja, kudelmia, tarinan- ja laulunpätkiä, joista löytyy jotain yhteistä.

”Siksi tavoite ei voi olla täysin kiinteä, rivit suorina seisova yhteisö vaan moniääninen rihmasto, joka pystyy toimimaan yhdessä sen verran, että me saatais tehtyä tälle pallollemme hyvää.”