16. lokakuuta 2017
Teksti: | Kuva: Meri Björn

Kirjoitimme viime viikolla monien muiden suomalaismedioiden lailla eduskunnan vierailijatiedoista, jotka Open Knowledge Finland -yhdistys oli vuoden ajalta koostanut. Tuosta datasta piirtyy mielenkiintoinen kuva siitä, keitä kansanedustajia erilaiset tahot Suomessa tapaavat – ja mahdollisesti millä asialla.

Datasta ja sen uutisoinnista mieleen jäi kolme havaintoa, jotka kypsyivät päässäni viikonloppuna. Ajattelin jakaa ne nyt myös Ylioppilaslehden lukijoille.

1. Median tulee suhtautua kriittisesti kolmannen osapuolen kokoamaan ja/tai tuottamaan dataan.

Open Knowledge Finlandin keräämä datamäärä on suuri. Sen huolellisessa analysoimisessa kestää, varsinkin kun datasta löytyy myös paljon virheitä. Nimiä on saatettu kirjoittaa väärin, ja yhdistyksen itse koostamat tiedot lobbareiden taustaorganisaatioista voivat olla vähintäänkin puutteellisia. Esimerkiksi opiskelijajärjestöjen kohdalla oli nähtävissä, että kaikkia ihmisiä ei oltu liitetty oikeisiin organisaatioihin oikeilla ajanjaksoilla. Vuoden aikana samat ihmiset ovat nimittäin saattaneet siirtyä myös tehtävästä toiseen, jolloin he eivät enää ”lobbaa” saman asian puolesta.

Isot mediat eivät välttämättä huomaa tätä kaikkea, kun niiden tehtävänä on perehtyä ensisijaisesti asian kokonaiskuvaan. Isot mediat eivät aina ole myöskään kiinnostuneita vaikkapa juuri opikelijajärjestöjen toiminnasta. Siksi on tärkeää, että esimerkiksi Ylioppilaslehti ja muut pienemmät mediat käyvät tietoa läpi omasta näkökulmastaan käsin. Ylioppilasliikkeen lobbaaminen näyttää esimerkiksi hieman erilaiselta meidän käsittelemämme datan mukaan kuin alkuperäisen raakadatan valossa.

2. Puolueet ovat vahvoja instituutioita ja niillä on edelleen merkitystä – vaikka joku muuta väittäisikin.

Jutussamme kerroimme, että esimerkiksi SYL:ssa puheenjohtajat, hallituksen jäsenet ja työntekijät lobbaavat usein niitä henkilöitä, joilla on taskussa sama puoluekirja kuin lobbaajalla itselläänkin. Kun lobataan yliopisto-opiskelijoiden puolesta, tapaavat siis kokoomuslaiset sivistysvaliokunnan kokoomuslaisia jäseniä, demarit demareita ja niin edelleen. Puoluekannan merkitys verkostoissa on siis hyvin tärkeää myös nuoremman sukupolven järjestöissä. Nuoret eivät siis ole tässä suhteessa erilaisia, vaikka joku voisi muuta väittääkin.

Puoluekantoihin perustuu myös ammattimainen lobbaaminen. Lobbausfirmat rekrytoivat sopivan cocktailin erilaisia puoluekantoja toimistoilleen, jotta ne pystyvät kattamaan suurimman osan puolueista mahdollisimman tehokkaasti.

Data kertoo myös siitä, mihin verkostot eivät yletä: monissa järjestöissä perussuomalaisia ei esimerkiksi tavata kovinkaan paljoa. Tämä kertonee siitä, ettei lobbaajapoolissa ole juurikaan perussuomalaisten jäseniä.

3. Opiskelijat eivät häpeile lobbausta, ja hyvä niin.

Suomen Kuvalehden ”TOP 50 -listalle” noussut Elli Luukkainen ja SYL:n ahkerin eduskuntavierailija Jani Sillanpää kommentoivat molemmat mielellään lobbaamistaan Ylioppilaslehdelle, eikä opiskelijajärjestöillä ollut mitään vaikeauksia kommentoida asiaa myöskään sosiaalisessa mediassa. Opiskelijajärjestöt tuntuvat olevan jopa ylpeitä siitä, että ne ovat lobanneet paljon.

Ja niin sen pitäisikin olla. Järjestöjen kuuluu lobata ja saada omia tavoitteitaan läpi, eikä siinä ole mitään häpeällistä. Seuraavat päättäjäsukupolvet onneksi ymmärtävät tämän, eivätkä vastusta avoimuutta. He ovat valmiita näyttämään, että näin me lobbaamme – ja se on aivan luonnollista.

 

Kirjoittaja on Ylioppilaslehden päätoimittaja.