06. lokakuuta 2017
Teksti: | Kuvat: Annikki Valomieli

Vanhan valtauksesta tulee ensi vuonna kuluneeksi 50 vuotta. Nykyiset parikymppiset syljeksivät kattoon ja kyynistyvät. Missä välissä nuoret menettivät uskonsa poliittiseen toimintaan?

Huhtikuinen ilta vuonna 1959, Hotelli Hansan ravintola, Uusi ylioppilastalo. Pöydässä istuvat toimittaja Arvo Salo, 26, runoilija Pentti Saarikoski, 22, ja Helsingin Sanomien kriitikko Pekka Tarkka, 24. Salo on juuri valittu Ylioppilaslehden uudeksi päätoimittajaksi äänin 10-9.

Tämä ei ole mikä valinta tahansa. Vastaehdokas Matti Klinge olisi edustanut vanhaa sivistysyliopistoa: yliopiston yhteiskunnallista autonomisuutta ja tieteen arvovapautta. Kirjallisuutta opiskellutta Saloa kiinnostivat puolestaan globaali tasa-arvo, nälänhätä ja sodanvastainen liikehdintä: samat asiat, jotka radikalisoituvaa ylioppilasliikettä muutenkin. Ja nyt Ylioppilaslehdestä tuli heidän äänitorvensa.

Samana keväänä Kuopion Lyseosta valmistui ylioppilas, joka oli kiinnostunut filosofiasta ja ranskalaisista uuden aallon elokuvista. Kuopiosta hän lähti vuodeksi opiskelemaan Yhdysvaltain Darthmouthiin – ja näki ensimmäiset merkit 1960-luvun nuorten radikalisoitumisesta.

”Demokraattiset opiskelijat järjestäytyivät ja merkit mustan vähemmistön kapinasta yhteiskunnassa vahvistuivat. Sodanjälkeinen sukupolvi teki tilaa uudelle baby boom -sukupolvelle ja demokraatit, kuten kannattamani John F. Kennedy nousivat”, muistelee Paavo Lipponen, 76, entinen pääministeri ja entinen SDP:n puheenjohtaja.

Suomessakin oli alkamassa vastakkainasettelu, joka historiantutkija Laura Kolben mukaan tuli leimaamaan koko 60-lukua ja määrittämään 70-luvun kulttuurisen dynamiikan. Ajatus sivistyseliitistä kohtasi etenkin valtiotieteilijöiden edustaman muutosvoiman.

60-luku muistetaan syystäkin radikaalina vuosikymmenenä, mutta se ei ole koko totuus. Uudistusten lisäksi silloin kylvettiin myös pettymyksen siemen.

 

Kyynisyyden lisääntyminen ja epäluottamuksen kasvu. Sellaisia trendejä voi havaita vuoden 2016 Nuorisobarometrista, jonka mukaan suomalaiset nuoret suhtautuvat tulevaisuuteen entistä epäilevämmin.

Nuorista 83 prosenttia suhtautuu omaan elämäänsä edelleen optimistisesti, mutta Suomen tulevaisuudesta optimistisesti ajattelee vain noin puolet. Koko maailman tulevaisuuden valoisuuteen uskoo vain joka neljäs. Alle puolet uskoo tieteen ja teknologian ratkaisevan ympäristöongelmat.

Nuorten toiveikkuus on hukassa, mutta nämä asenteet eivät ole muodostuneet äkillisesti. Tietokirjailja Tommi Uschanovin mukaan pessimismin siemen kylvettiin jo aikanaan Lipposen nuoruudessa. Kirjassaan Hätä on tarpeen (2015) Uschanov esittää ajatuksen kulttuuripessimismin noususta, mikä näkyy esimerkiksi juuri nuorten uskon puutteessa politiikkaan ja kulttuuristeknologiseen kehitykseen.

Kulttuuripessimismi on vastakohta edistysuskolle, joka leimasi toisen maailmansodan jälkeistä kehitystä. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että kun 60-luvulla ihmiset uskoivat vielä kehityksen ratkaisevan syövän kaltaiset taudit, pitävät nykyään nuoret tulevaisuuteen kohdistuvia toiveitaan jo valmiiksi epärealistisina.

Uschanovin mukaan keskeiset kulttuuripessimismin aluille panneet tekijät liittyvät Yhdysvaltojen historiaan, erityisesti Vietnamin sotaan ja republikaanien loikkaan politiikan konservatiivisemmalle puolelle vuoden 1964 presidentinvaaleissa. Tältä pohjalta Uschanov määrittää kulttuuripessimismin ajan alkaneen vuonna 1965.

 

Kuva: Annikki Valomieli.

 

60-luvun nuorten tulevaisuusnäkymät näyttivät edeltäneitä sukupolvia valoisammalta. Jälleenrakennuksen aika nosti elintasoa, ja hyvinvointivaltiota oli rakennettu sotien jälkeen järjestelmällisesti. Lapsilisät, kansaneläke, työeläke ja yleinen sairasvakuutus tulivat käyttöön vuoteen 1963 mennessä.

Maaseudulta muutettiin lähiöihin, kun palvelut loivat kaupunkeihin työpaikkoja. Työviikko muuttui asteittain kuusipäiväisestä viisipäiväiseksi.

Lisäksi nuoria oli yksinkertaisesti paljon. Muutamina sotien jälkeisinä vuosina suomalaisia oli syntynyt noin 100 000 joka vuosi, ja 60-luvun puolivälissä he olivat teini-ikäisiä – sopivasti valmiita radikalisoitumaan.

50-luku oli Suomessa ollut aikaa, jolloin esimerkiksi sodasta ei juurikaan keskusteltu edes kodeissa. Tällaisen lapsuuden muistaa myös Lipponen, jonka isä oli sotaveteraani.

”Hän oli ollut Raatteentiellä ja Ihantolassa, jollakin tapaa myös Lapin sodassa.”

Monet tulevat kulttuuriradikaalit saivat kotonaan vielä suhteellisen konservatiivisen kasvatuksen. Tarjolla olevat uudet mediat ja television läpimurto vaikuttivat kuitenkin oleellisesti poliittiseen osallistumiseen. Nuorissa heräsi halu keskustella keskenään globaaliin eriarvoisuuteen ja sotaan liittyvistä kysymyksistä.

 

”Joskus sanotaan, että jos on heikko pää, niin pitää olla vahva selkä. Aika heikolle se selkä tuntui”, sanoo 72-vuotias Tauno Tuomivaara.

Tuomivaara, entinen Pohjois-Hämeen metsätyöläinen, nousi kerralla tunnetuksi helluntaina 1967. Toimittajana työskennellyt Tuomivaara ja kolme muuta nuorta miestä polttivat Esplanadin puistossa sotilaspassinsa, todisteen suoritetusta varusmiespalveluksesta.

Kirjassaan Rauhan ytimessä (2013) Tuomivaara muistelee, kuinka Esplanadin tapaus merkitsi henkilökohtaisesti ”aika suuria sakkoja, nimeä rikosrekisteriin ja suojelupoliisin myöhemmän tunnustuksen mukaan myös pääsyä heidän rekisteriinsä”.

Sotilaspassien poltto edusti 60-luvun radikalismin räväkintä päätä, mutta monet omistautuivat rauhantyölle maltillisemmin järjestämällä marsseja ja perustamalla uusia yhdistyksiä. Yksi keskeisimmistä oli yhä olemassa oleva rauhanyhdistys Sadankomitea.

”Sadankomitea lähti englantilaisen rauhanliikkeen mallin pohjalta. Ensimmäinen perustamisyritys meni mönkään, koska kokoukseen tuli ihmisiä, jotka halusivat perustaa ylioppilaiden YK-yhdistyksen ja perustivatkin. Me järjestettiin sitten toinen perustamiskokous”, kertoo perustajajäsen Kati Peltola.

Kati Peltola ja hänen puolisonsa Pekka Peltola olivat tyypillisiä 60-luvun alun kulttuuriradikaaleja –  maalta muuttaneita, valtiotieteilijöiksi päätyneitä. Sadankomitea taas oli ajalle tyypillinen yhden asian liike. Ne toimivat asia edellä, ideologiat yhdistäen.

”Ne perustettiin selkeän tavoitevalikoiman ympärille ja sieltä etsittiin juuri sille yhdistykselle sopiva vaatimuslista”, selittää Peltola, joka oli mukana myös sukupuolten välistä tasa-arvoa edistäneessä Yhdistys 9:ssä.

 

60-luvulla riemuissaan oli myös Paavo Lipponen, joka toimi Suomen opiskelijoiden YK-liiton ensimmäisenä pueenjohtajana, mutta myös Sadankomiteassa. Hän muistelee lämmöllä etenkin poliittiset rajat ylittävää keskustelua, joka oli ”välillä suorastaan mahtavaa”.

”Teach-in-tilaisuuksissa huuli lensi”, sanoo Lipponen ja viittaa keskustelutilaisuuksiin, joissa käytiin avointa debattia globaalipolitiikan kysymyksistä.

60-luku huipentui Lipposen mukaan vuoden 1966 eduskuntavaalien tulosiltaan, jolloin vasemmisto otti suuren vaalivoiton ja vasemmistoliiton edeltäjä, Suomen Kansan Demokraattinen Litto (SKDL) nousi hallitukseen. Huippuhetkestä ei ollut kuitenkaan pitkä siihen, kun 60-luku Lipposen mielestä loppui. Se oli 25. päivä marraskuuta vuonna 1968, jolloin Vanha ylioppilastalo vallattiin.

”Pidot olivat pilalla”, kuvaili Lipponen myöhemmin hetkeä muistelmissaan. Soppa oli hänestä kiehunut jo yli.

 

Kuva: Annikki Valomieli.

Hannu Salama.

 

Lipponen ei ollut ainoa, jolle 1960-luvun loppuvaiheet tuottivat pettymyksen. Moni pettyi yliopistopolitiikan ylipolitisoitumiseen, osa taas edustamaansa aatteeseen. Esimerkiksi vasemmistolaisista lauluistaan tunnettu Kari Rydman valitteli taannoin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä menneisyyden taakkaansa.

Tunnetuin pettyjä oli kuitenkin kirjailija-runoilija Pentti Saarikoski, joka oli SKDL:n listoilla turhaan ehdolla kaksissa eduskuntavaaleissa. Saarikosken poliittinen pettymys tiivistyy runokokoelmassa Katselen Stalinin pään yli ulos (1969), josta on hävinnyt aiheesta väitelleen Riikka Ylitalon mukaan 60-luvun puolivälin propagandistinen julistus.

”Minäkin sanoin hänelle, että sä olet mestarikirjailija, mitä helvettiä sä tollasesta välität”, sanoo Saarikosken ystävä, 80-vuotias kirjailija Hannu Salama.

Paavo Lipponen itse pettyi suuntaan, johon osa kulttuuriradikaaleista ajautui 60-luvun puolivälin jälkeen. Yksi esimerkki oli rauhanliike, jota suhde presidentti Kekkoseen ja Neuvostoliittoon jakoivat. Lipponen ja monet sadankomitealaiset olivat Kekkosen ulkopoliittisen linjan puolella. Sen sijaan toinen rauhanjärjestö, Suomen Rauhanpuolustajat, kallistui Neuvostoliiton kommunistisen puolueen internationalismiin. Rauhanliikkeen sisällä välit viilenivätkin selkeästi heinäkuussa vuonna 1965, jolloin järjestettiin Helsingissä Maailman rauhankongressi.

”Me naiivit nuoret olimme mukana Rauhanpuolustajien maailmanliikkeen toiminnassa ja tilaisuuksissa. Jouduimme kuitenkin toteamaan, että julkilausumat yritettiin väkisin vääntää Neuvostoliiton politiikan pönkittämiksi”, Lipponen sanoo.

Vasemmistossa petyttiin myös tapaan, jolla Prahan kevät lopetettiin. Neuvostoliiton tankit vyöryivät elokuussa 1968 tukahduttamaan Tšekkoslovakian pääkaupungin kansannousua, eikä ajatus inhimillisestä sosialismista näyttänyt enää monen kommunistinkaan mielestä uskottavalta.

Lisäksi Lipponen pettyi vuonna 1966 henkilökohtaisesti. Hän oli toiminut Ylioppilaslehden toimittajana ja halusi siirtyä lehden päätoimittajaksi. Päätoimittajavaalissa HYYn hallituksen äänet menivät kuitenkin tasan, ja Lipponen hävisi Yrjö Larmolalle – arvalla. Larmolan valinta oli askel taaksepäin, paluu 50-luvun traditionalistiselle linjalle.
”Jos minut olisi valittu, olisin jatkanut edeltäjieni liberaalia keskustelulinjaa. Lehti olisi ollut edistyksellinen ja tukenut Kekkosen ulkopolitiikkaa.”

Vanhan valtaus kiteytti Lipposen näkökulmasta poliittisten nuorten ylipolitisoitumisen. Taistolaismieliset tiivistivät rivejään ja yhteistyön mahdollisuudet hajosivat.

 

Tommi Uschanov yrittää kirjassaan piirtää koko länsimaita koskevan pessimismiteorian. Haastattelujen perusteella näyttää kuitenkin siltä, että ajatus kulttuuripessimismin synnystä sopii Suomeen vain osittain.

Radikaalihuippu sijoittui Suomessa Vanhan valtauksen yhteyteen vuonna 1968, ja vasta 70-luvun jatkuva ylipolitisoituminen loi myöhemmin pohjan nuorten kyyniselle suhtautumiselle politiikkaan. Äänestysprosentti oli alle 80 vasta vuoden 1975 eduskuntavaaleissa.

Taistolaisten nousu teki poliittiset rajat ylittävän vaikuttamisen vaikeaksi, mutta sillä ei ollut 60-luvun poliittisen liikehdinnän luonteen kanssa mitään tekemistä. Tämän vuoksi Paavo Lipposta ärsyttävätkin suuresti sellaiset historiantulkinnat, joissa 60-luvun radikalismi sotketaan 70-luvun poliittiseen – silloin paljolti taistolaiseen – nuorisoliikkeeseen.

”60-luku oli ainutlaatuinen. Siihen kuuluu vasemmiston nousu, mutta myös Kekkosen huippuvaihe, kun hän otti SKDL:n hallitukseen ja radikaalin nuorison rakentamaan yhteiskuntaa.”

Myöhemmin myös SKDL:n kansanedustajana toiminut Kati Peltola ei niele ajatusta sukupolvensa pettymyksestä, suorastaan päinvastoin.

”Masentuneet olivat varmaan muutenkin masentuneita. Minäkin sairastin masennusta kymmenkunta vuotta. Pääsin siitä eroon, kun lähdin mukaan yhteiskunnalliseen toimintaan ja siinä auttoi kaikki se, mitä saatiin aikaiseksi julkisen sektorin palveluissa.”

Peltolan mielestä Vanhan valtaus ei varsinaisesti lopettanut 1960-lukua. Se teki kuitenkin yhden asian liikkeiden toiminnasta hankalaa. Myös ne alkoivat jakautua sen mukaan, hyväksyivätkö ihmiset Neuvostoliiton toimet Prahassa vai eivät.  Kulttuuriradikaalien kääntyminen Neuvostoliiton linjalle onkin se asia, joka Peltolaa 60-luvulta on jäänyt harmittamaan.

”Se oli maailman muuttamisen kannalta täysin virhelaskelma, koska kaikki se mihin he turvasivat, romahtivat.”

 

Kuva: Annikki Valomieli.

 

Mikä sitten on kulttuuriradikalismin perintö?

Passinsa polttanut Tauno Tuomivaara osallistuu edeleen Pasilan Rauhanaseman kunnossapitoon. Hän kokee aidosti muuttaneensa maailmaa ja suomalaista yhteiskuntaa. Esimerkiksi passinpolttajat loivat pohjaa Suomen aseistakieltäytyjien liitolle, joka sittemmin uudisti asepalvelusjärjestelmää.

Suuret sosiaalipoliittiset muutoksetkaan eivät tulleet tyhjästä. Tuomivaara viittaa 1970-luvulla toteutettuun peruskoulu-uudistukseen, jonka myötä kaikki lapset saivat opiskella 9-luokkaisessa maksuttomassa peruskoulussa. Laki hyväksyttiin juuri 1960-luvun lopun vasemmistovoittoisessa eduskunnassa.

”Se, että taattiin kaikille mahdollisuus opiskeluun, on ollut avain talouselämän nousuun.”
Lipposen mukaan 60-luvun radikalismi ja poliittinen kehitys varmistivat sen, että Suomi pysyy ja kehittyy yhtenä Pohjoismaista.

”Että kuulumme maailman edistyksellisempään yhteisöön ja yhteiskuntaan”.

Vaikka Nuorisobarometrin mukaan nuoret ovat synkällä mielellä, on toki niitäkin, jotka katsovat ihmiskunnan tilan tässäkin ajassa paljon valoisammaksi. Ajatushautomo Demos Helsingin toinen perustaja Roope Mokka kirjoitti kesällä Ylen verkkosivuille kolumnin, jossa hän vetosi ihmisiä uskomaan parempaan. Mokka viittasi teknologiseen kehitykseen ja esimerkiksi tekoälyn kykyyn ohittaa ihmiselle kuuluvat tehtävät:

Uskon, että meillä on moraalinen velvollisuus olla ensimmäisessä porukassa, eli uskoa edistykseen. Eli suomeksi: on yksinkertaisesti väärin uskoa, että tulevaisuus ei ole parempi kuin eilinen. Emme voi vain kääntää selkäämme maailman ongelmille, tarrata menneisyyteen ja toivoa, että teollisen ajan vakaa kasvu palauttaisi kaiken ennalleen.

Mokka huomauttaa, että ihmisiä kuolee enemmän ylipainoon kuin nälkään. Elämme hänen mukaansa samalla sekä ihmiskunnan parasta että epävarminta aikaa, joka vaatii meiltä paljon toimia teollistumisen jälkiseuraamusten korjaamiseksi.

Kirjailija Hannu Salama ei tällaisia analyysejä niele. 60-luvulla hän ei masentunut edes vuosia kestäneistä Juhannustanssit-romaanin jumalanpillkkakäräjistä, mutta nyt hän huokaisee syvään.

Salama on haastattelua edeltävänä päivänä nähnyt televisiosta hot dogien syöntikilpailun, jossa yksi kilpailija kiskoi hodareita 40 kappaletta.

”Ja samaan aikaan kuolee lapsia nälkään ympäri maailmaa ties kuinka monta. Tämäkö on nyt sitten sitä parasta aikaa?”

Kati Peltola uskoo yhä, että omalla toiminnalla on merkitystä. Hänen mukaansa esimerkiksi Tahdon2013 on hyvä esimerkki puoluerajat ylittävästä kansalaiskampanjasta.

”Kyllä mekin suhtauduttiin maailman muuttamiseen ensin pessimistisesti. Mutta sitten pohdittiin, että tuo ja tää pitäisi muuttaa ja lähdettiin muuttamaan. Kaikki ajattelevat omalla tavallaan. Puolueissa tulisi katsoa, mitä yhteisiä tavoitteita niillä on ja ruveta sitten niitä tekemään yhdessä.”