20. lokakuuta 2017
Teksti: | Kuva: Meri Björn

Kasvoin aikuiseksi snägärin takana. Lapsuuteni grillikiska oli väsynyt hökkeli, joka oli istutettu keskelle 1970-luvulla rakennettua betonilähiötä. Sen edessä oli ankea parkkipaikka ja takana kerrostalo, jonka viidennestä kerroksesta tuijotin usein kiskan kellertävää kajoa.

Kävelin snägärin ohi joka päivä, ja sen luukusta erittyvä rasvan ja suolan haju tuli niin tutuksi, että siitä tuli kotoisa. En oikein ymmärrä, miten kiska pysyi pystyssä usean vuosikymmenen ajan. Näin siellä asiakkaita vain harvoin: neonkeltaisissa huomioliiveissä ruokataukoa pitäviä rakennustyöntekijöitä, joskus satunnainen juoppo.

Ajan myötä kiskasta kasvoi irvokas maskotti kaikelle sille, mitä opin häpeämään. Snägäri ja sen megatuplajuustot kaikilla täytteillä olivat osa juuri sitä ongelmaa, josta foodiet ja ”rationaaliset” ”hyvinvoivat” ihmiset varoittivat. Se oli osa sitä Suomea, jossa ihmiset turvottivat ruhojaan jo lapsesta kehnolla pullamössöllä ja aiheuttivat verovaroin kustannetulle terveydenhoitojärjestelmällemme ylimääräisiä kustannuksia.

Se oli osa ympäristöfiaskoa, jossa pikaruokapakkausten muovikääreet päätyvät valtameriin merikilpikonnien kohtaloksi. Se oli osa ei-ironista junttiutta, jossa vieraat viedään illalliselle Rossoon ja jossa hedelmät syödään korkeintaan tölkistä. Grillikioski edusti ennen kaikkea köyhyyttä ja hengenheikkoutta. Kaikkea sitä, mistä halusin pois.

 

Moni tuntee ranskalaisen sosiologi Pierre Bourdieun ajatuksen, jonka mukaan ”hyväksi” tai ”huonoksi” katsomamme asiat riippuvat kulttuurisesta pääomastamme. Oma maku on ympärillä olevan kulttuurin tuote. Se mitä musiikkia, kirjoja, vaatteita tai ruokaa kulutamme – tai edes ymmärrämme voivamme kuluttaa – muokkaa ja ylläpitää sosiaalista asemaamme.

Huomasin sen itse hyvin varhain. Vaikka kuinka yritin muuten muuttaa itseäni pukeutumisellani, puhetavallani tai koulutustasollani, ruokailutottumukseni paljastivat minut heti. Lukiossa aamupalani oli usein mikrossa lämmitettävä hampurilainen – helppo, halpa, 30 sekunnissa valmis. Trendiravintoloissa olen edelleen hyvin tietoinen siitä, mitä ja nimenomaan miten syön.

Kun aloin saada ensimmäisiä kesätyöpalkkoja omalta alaltani, sekosin hieman. Se oli enemmän rahaa kuin mitä minulla oli koskaan ollut. Luokkaloikkarina minusta tuli hypersensitiivinen asioille entisestä elämästäni: kartoin aktiivisesti eineshyllyä, kävin kalatiskillä enkä pakastealtaalla, ostin italialaista luomutomaattikastiketta, en tinkinyt pecorinosta.

Jotkut kerryttivät kulttuurista pääomaa vaatteilla, elektroniikkahifistelyllä tai taide-elokuvilla, mutta minä haalin sitä lautaselleni. Saatoin syödä monta kertaa viikossa ulkona ravintolassa vain sen takia, että pystyin. Kävelin korttelin kauemmas, jotta saisin takeaway-kupin hienommasta kahvilasta!

 

Yhteiskunnallinen asemamme määrää yhä enemmän sitä, mitä syömme. Kilpailu- ja kuluttajaviraston tutkimuspäällikkö Anu Raijas tutkii ruuan kulutuksen eriarvoisuutta syyskuun Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä julkaistussa artikkelissaan Onko kaikilla varaa syödä terveellisesti ja vastuullisesti? Vastaus otsikon kysymykseen on tietysti: ei.

Alimpaan tuloluokkaan kuuluvat käyttävät Tilastokeskuksen tietojen mukaan puolet vähemmän rahaa ruokaan kuin ylimpään tuloluokkaan kuuluvat. Tämä ero on vain kasvanut sitten 1990-luvun. Silti köyhillä ruoka vie suhteellisesti isomman osan kuukausituloista kuin rikkailla. Kaikista vähävaraisimmilla on vielä matkaa siihen, että he voivat nauttia edes avokadopastaa kyllästymiseen saakka.

Jos leipäpakkauksen päälle liimatut alennuslaput ohjailevat kauppakassin sisältöä, ei ole ihme, että terveellisyys ja vastuullisuus eivät nouse prioriteeteiksi. Molemmat vaativat myös aikaa. Stockmannin Herkun lihatiskin jonosta on helppo kritisoida niitä, jotka eivät mene metsään keräämään sieniä tai marjoja, kalasta omia lohiaan tai lahtaa hirviä – niitähän on muka ”Suomen metsät täynnä”.

Raijaksen mukaan marjastushuutojen taustalla piilee ajatus, että pienituloisten tulisi nähdä enemmän vaivaa ruokailunsa eteen.

”Pienituloisilta ei voida vaatia, että pieniä tuloja kompensoitaisiin runsaalla ajankäytöllä ja vaivannäöllä edullisten elintarvikkeiden hankintaan ja ruuanlaittoon”, hän kirjoittaa.

 

Samaan aikaan ravintolakentälle ilmestyy kuitenkin jatkuvasti uusia, raikkailla väriteemoilla brändättyjä ravintoloita, joista saa hampurilaisia, kebabia ja pizzaa. Niistäkin saa cooleja, jos ainesosina on käytetty tarpeeksi keskiluokkaisia ainesosia: seitania, artisokansydämiä tai ”artesaaniketsuppia”.

Roskaruuasta saa jalostettua keskiluokkaista, jos sen tarjoilee kiinteän grillikioskin sijaan ruokarekasta (mielellään pop-up-luontoisesti) tai sille annetaan englanninkielinen nimi, jotta kenellekään ei jää epäselväksi, mistä vaikutteita on oikein otettu (Naughty BRGR, Friends & Brgrs). Ja tietysti silloin, jos annokset loihtii televisiosta tuttu julkkiskokki.

Lähiön reunalla rapistuva snägäri aiheuttaa siis puistatuksia, mutta samat kovat rasvat ja nopeat hiilihydraatit eivät olekaan enää tuomittavia, kun annoksen hinta on korkea, raaka-aineet trendikkäitä – ja syöjä oikea. Se, jos mikä, on irvokasta.

 

Suvelan snägärillä ei ollut hipsteröitymisen toivoa. Se purettiin muutama vuosi sitten, ja sen tilalla hohtaa nyt uusi, kuparinen kappeli.

Nyt kun kiska on poissa, en yllättäen tunnekaan oloani voitokkaaksi. Huomaan, miten helppoa on etääntyä entisestä todellisuudesta ja pelkään ylimielisen ja tekopyhän kritiikin tihkuvan omaan ajatteluuni.

Protestoin snägärin olemassaoloa käytännössä koko elämäni, ja nyt kun vihdoin olisin valmis kohtaamaan grillikioskin kaikessa aitoudessaan, sitä ei enää ole.

 

Kirjoittaja on Ylioppilaslehden väistyvä toimitussihteeri.