20. lokakuuta 2017
Teksti: | Kuvitus: Erkki Toukolehto

Kansalla on kuulemma oikeustaju. Mutta kun kansalta kysyttiin sopivista rangaistuksista, tutkijakin yllättyi. Poikkeuksellisen kovia tuomioita Suomessa annetaan yhdestä rikoslajista.

Kesällä 2015 Suomessa keskusteltiin kiivaasti rikoksista ja rangaistuksista.

Helsingin käräjäoikeus oli antanut kesäkuussa tuomionsa Tapanilassa tapahtuneesta raiskauksesta. Tekijät saivat ehdollista vankeutta, koska raiskaus katsottiin ”perusmuotoiseksi”. (Myöhemmin hovioikeus tuomitsi syytetyistä vanhimman kahdeksi vuodeksi ja neljäksi kuukaudeksi ehdottomaan vankeuteen törkeästä raiskauksesta.)

Tapaus sai vauhtia silloiseen työ- ja oikeusministeri Jari Lindströmiin (ps, nyk. sin). Hän käynnisti heti käräjäoikeuden tuomioiden jälkeen hankkeen, jonka tarkoituksena oli kartoittaa suomalaisten oikeustajua. Olihan jo tuoreeseen hallitusohjelmaan kirjattu, että Suomessa ”rangaistukset vastaavat yleistä oikeustajua”.

Kesällä 2017 Lindströmin tilaama tutkimus lopulta valmistui. Kansan oikeustajua ei löytynyt, uutisoi Uusi Suomi -verkkolehti. Ja kas kummaa: kansalla ei ollutkaan sellaista yhtenäistä lynkkaysmielialaa kuin internetin keskustelupalstoista olisi voinut päätellä. Väkivalta- ja seksuaalirikoksista kansa antaisi hieman ammattituomareita ankarampia rangaistuksia, mutta hajontaa oli paljon.

Tutkimuksen uutisointi ei herättänyt juuri keskustelua. Lindström itse oli aiemmin sairastunut työuupumukseen, ja oikeusministerin salkku oli annettu kokoomuksen Antti Häkkäselle. Hänen mukaansa julkisesta keskustelusta oli taannoin hallitusohjelman kirjoittamisen aikaan saanut kuvan, että suomalaisilla olisi yhtenäinen käsitys oikeudenmukaisista rangaistuksista eri rikosten kohdalla.

”Tutkimuksen perusteella voidaan kuitenkin todeta, että väestön käsitykset sopivasta rangaistustasosta vaihtelevat”, Häkkänen toteaa Ylioppilaslehdelle sähköpostitse.

 

Kunnianhimon puutteesta Lindströmin hanketta ei voi syyttää. Kun pyritään tutkimaan oikeustajua, pyritään tutkimaan jotain sellaista, mitä ei välttämättä ole olemassakaan.

Kärkkäimmät oikeusoppineet linjasivat jo kesällä 2015, että Lindströmin pihvi oli hukassa. Esimerkiksi emeritusprofessori Jyrki Virolainen totesi blogikirjoituksessaan, että oikeuden toteutumista linjataan joka päivä riippumattomissa tuomioistuimissa. Ministerin ei olisi syytä sorkkia tilannetta.

Myös Lindströmin tilaaman tutkimuksen toteuttaja epäilee oikeustajun tutkittavuutta. Oikeustajun käsite on pikemminkin populaari kuin tieteellinen, ajattelee tutkimuksen tehnyt yliopistotutkija Juha Kääriäinen Helsingin yliopiston Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutista (Krimo).

Jotenkin asiaa kuitenkin piti tutkia. Kääriäisen selvityksessä 1 251 tavalliselta kansalaiselta ja 192 käräjätuomarilta kysyttiin mielipidettä seitsemään rikostapaukseen, esimerkiksi törkeään pahoinpitelyyn, raiskaukseen ja törkeään rattijuopumukseen.

Vastaajille annettiin päätöksiensä pohjaksi taustatietoja kuvitteellisista rikoksista. Tosin nekin tiedot olivat Kääriäisen mukaan väistämättä suppeammat kuin ammattituomareilla on käytössään oikeissa oikeudenkäynneissä.

Selkein esiin noussut viesti on Kääriäisen mukaan se, että kansa käyttäisi ehdollista vankeutta vähemmän kuin ammattituomarit. Kansa haluaisi myös enemmän erilaisia yhdyskuntaseuraamuksia, kuten yhdyskuntapalvelua ja valvontarangaistuksia.

Eri rikostyypeissä kansalaisten rangaistusvaatimukset hajosivat Kääriäisen mielestä jopa yllättävän paljon.

”Yleinen punitiivinen asenne ei selittänytkään rangaistuspäätöksiä”, Kääriäinen sanoo.

Punitiivisuus tarkoittaa myönteistä suhtautumista rangaistusten koventamiseen.

”Vaikka kansa on usein punitiivista, ihmiset myös varsin kattavasti kannattavat ennalta ehkäiseviä toimia ja näkevät, että kriminaalipolitiikka on sillä puolella tehokkaimmillaan.”

 

Vaikka yhtenäinen oikeustaju olisikin olemassa, olisi sen pohja tutkijan mielestä hatara. Tavallisilla kansalaisilla on huonot yleistiedot rikollisuudesta ja rangaistuksista. Useimpien käsitys rikoksista perustuu median tietoihin, ja silloin silmille hyppäävät vain kaikkein raflaavimmat ja raaimmat teot.

”Jos yleisellä tasolla kysytään, pitääkö rangaistuksia lieventää vai koventaa, ihmiset ovat koventamisen kannalla, koska kuvittelevat rikollisuuden olevan samantapaista kuin tv-sarjoissa”, Kääriäinen sanoo.

Tilastot kertovat muuta. Esimerkiksi henkirikokset ovat systemaattisesti vähentyneet 1990-luvun alkupuolelta lähtien. Niitä tehdään nykyään Suomessa vuosittain alle sata. Valtaosa suomalaisista rikoksista on liikennerikoksia, varkauksia, näpistyksiä, vahingontekoja, petoksia, huumausainerikoksia ja pahoinpitelyjä.

Vaikka käsite on höttöinen, poliitikoille kansan oikeustajun kutittelu ei näytä tuottavan ongelmia. Päinvastoin: sillä kosiskellaan omia kuviteltuja äänestäjiä. Kun Lindström tilasi oikeustajuselvityksen, hän antoi ymmärtää kuuntelevansa mieluummin kansaa kuin oikeusoppineita. Uutisten kommenttiketjuissa häntä ylistettiin: kerrankin ministerinä on kansan mies.

Perussuomalaisista irtautunut Sininen tulevaisuus taas väläytti syyskuun alussa haluavansa Suomeen todellisen elinkautisrangaistuksen. Siis sellaisen, jossa tekijää ei armahdettaisi, vaan hän istuisi loppuelämänsä vankilassa. Tiedotustilaisuudessa siniset eivät suostuneet tarkentamaan, millaisista rikoksista todellisen elinkautisen voisi langettaa. Mutta Sinisen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Simon Elo sanoi tällaisen elinkautisen vastaavan – mitäpä muutakaan kuin – kansan oikeustajua.

 

Kuvitus: Erkki Toukolehto.

 

Muutama vuosi sitten eteläsuomalaisessa pikkukaupungissa asuvan Irman* kotiovelle tuli poliisipartio.

Irma oli viettänyt edellisen illan poikansa kanssa rock-festivaaleilla. Se oli ollut mukava ilta. Äiti oli esitellyt poikaansa tuttavilleen, ja he olivat sopineet menevänsä tapahtumaan yhdessä myös seuraavana päivänä.

Seuraavana päivänä poikaan ei kuitenkaan saanut yhteyttä. Pojan puhelin oli kiinni, ja kaupungilla oli alkanut liikkua ikäviä huhuja yön tapahtumista. Irmakin sai Facebookissa tiedon, että joitakin nuoria miehiä oli pidätetty taposta epäiltynä. Eräs hänen poikansa kavereista puolestaan kertoi Irmalle, että yksi pidätetyistä olisi hänen poikansa.

Mutta Irman ovelle tulleilla poliiseilla oli pojan pidätystä järkyttävämpi uutinen. Poika oli kuollut väkivaltaisesti.

Viisi kuukautta myöhemmin käräjäoikeudessa toinen teosta epäillyistä miehistä tuomittiin törkeästä pahoinpitelystä ehdolliseen vankeuteen. Tänä vuonna hänen tuomiotaan alennettiin hovioikeudessa: 50 päiväsakkoa pahoinpitelystä. Toinen epäilty vapautettiin syytteistä kokonaan.

Oli kiistatonta, että Irman poika oli aamuyöllä tunkeutunut toisen epäillyn kodin terassille. Sen jälkeen häntä oli kuristettu ja lyöty veitsellä kaulaan. Tiedettiin myös, ettei asunnossa ollut tapahtumahetkellä muita kahden epäillyn lisäksi.

Jompikumpi epäillyistä oli siis käyttänyt veistä. Mutta kumpi? Siitä oikeus ei ollut saanut riittävää näyttöä.

Irma kertoo olleensa aina oikeudenmukainen ihminen ja kohtelevansa ihmisiä tasavertaisesti. Rikoksia hän ei ole kuitenkaan voinut sietää. Esimerkiksi raiskaukset suorastaan puistattavat.

Nyt pahin mahdollinen rikos osui omalle kohdalle. Eikä tekijää edes tuomittu.

”Mun tekisi mieli mennä oikeuslaitokseen ja sanoa, että saatana, mitä te oikein kuvittelette! Minulta on viety lapsi.”

 

Oikeusvaltiossa ihminen on syytön, kunnes toisin todistetaan. Siksi on oikeudenkäytön näkökulmasta vakavampaa tuomita rikoksesta syytön henkilö kuin jättää tuomitsematta syyllinen. Tätä Irman on vaikea ymmärtää. Hän pitää molempia poikansa kuolemasta epäiltyjä miehiä syyllisinä tapahtumiin, vaikka vain toinen olisikin antanut kuolettavan iskun.

”Toinen on syyllinen ja toinen osasyyllinen. Molemmat pitäisi tuomita.”

Irma epäilee tietävänsä, kumpi miehistä tappoi hänen poikansa.

”Jos saisin päättää, kurittaisin niin lujaa, että jätkältä lähtisi henki. Mutta en tiedä, pystyisinkö siihen, koska en ole väkivaltaa koskaan suosinut.”

Irma on kertonut poikansa kuolemasta epäiltyjen miesten nimet myös sosiaalisessa mediassa, jossa hän on kirjoittanut avoimesti tuntemuksistaan. Hän sanoo, ettei välitä seurauksista ja olisi ollut valmis puhumaan asiasta tässäkin jutussa omalla nimellään. Irman oikeusavustajan toiveesta näin ei kuitenkaan tapahdu, koska Irma on hakenut tuomiolle valituslupaa korkeimmasta oikeudesta.

Poikansa kuoleman jälkeen Irma on myös kampanjoinut rangaistusten koventamisen puolesta muun muassa allekirjoittamalla asiaa vaativan adressin. Puhelinhaastattelussa hän sanoo toivovansa kovempia tuomioita esimerkiksi seksuaalirikoksista ja rattijuopumuksista – ilmiselvästi myös henkirikoksista.

Poikansa kuolemasta Irma tuomitsisi pääsyyllisen elinkautiseen vankeuteen. Hänen mukaansa uhrin omaiset joutuvat maksumiehiksi, jos syyllistä ei löydy.

”Hän on vienyt ihmiseltä hengen, joten rangaistuksen pitää olla elinkautinen. Ja korvaukset pitää maksaa. Raha ei tuo poikaani takaisin, mutta minä olen velkaantunut, koska oma lapseni on tapettu.”

 

Ehkä juuri Irman tarinan kaltaisissa tapauksissa on paikallaan puhua oikeustajusta ja sen toteutumisesta. Kun omalle kohdalle osuu vakava rikos eikä syyllistä löydy tai tuomita, luottamus koko järjestelmään saattaa horjua.

On yksilöllistä ja vaikeasti yleistettävää, miten uhrit suhtautuvat rikoksen tekijään tai hänen saamaansa rangaistukseen, sanoo Rikosuhripäivystyksen toiminnanjohtaja Leena-Kaisa Åberg.

”Usein tärkeintä on se, että yhteiskunta ottaa kantaa siihen, kenen vastuulla teko on ollut. Eli että tuomio tulee, ja epäilty todetaan syylliseksi.”

Kaikissa tapauksissa tuomion ankaruudella ei siis välttämättä ole merkitystä, vaan ennen kaikkea sillä, että tuomio tulee. Rangaistuksen kovuudella näyttää Rikosuhripäivystyksen kokemuksen mukaan olevan kuitenkin erityistä merkitystä henki- ja seksuaalirikostapauksissa. Voi esimerkiksi päätellä, että vakavimmissa rikoksissa tekijän pelätään toistavan tekonsa, ja siksi on uhrille ja omaisille helpotus, mitä pidempään tämä vankilassa istuu.

Uhrin kokemukseen oikeuden toteutumisesta vaikuttaa Åbergin mukaan myös se, miten häntä kohdellaan rikosprosessin aikana, tutkinnassa ja oikeudenkäynnissä.

Irma kertoo olevansa tyytyväinen siihen, millaista henkistä tukea hän on saanut poikansa kuoleman jälkeen. Hänelle on järjestynyt tukihenkilö henkirikoksen uhrien omaisia edustavan järjestön kautta.

Silti olo on usein katkera, surullinen ja voimaton.

”Olen aina uskonut, että oikeus voittaa, mutta en usko enää.”

 

Jos joku osaa kertoa, miksi rikoksista annetaan nykyään juuri sellaisia rangaistuksia kuin annetaan, niin Jukka Kekkonen, Helsingin yliopiston oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori.

Kekkosen mukaan kyse on konteksteista. Oikeusjärjestykseen vaikuttavat yhteiskunnalliset olosuhteet sekä poliittiset ja taloudelliset valtakysymykset.

”Tässä on sekä nopeasti tapahtuvaa poliittista muutosta että historiallista jatkuvuutta”, Kekkonen sanoo.

Lähihistoriassa suomalaiselle kriminaalipolitikalle merkittävimpiä hetkiä ovat olleet sodat. Varsinkin vuoden 1918 sisällissodan myötä rangaistukset Suomessa ankaroituivat ja nousivat reippaasti yli pohjoismaisen tason. Se oli Kekkosen sanoin painolasti, jota kannettiin aina 1960- ja 1970-luvuille saakka.

Toisen maailmansodan jälkeen Suomi demokratisoitui, ja myös poliittinen vasemmisto pääsi kunnolla mukaan päätöksentekoon. Rangaistuksia alettiin systemaattisesti lieventää.

”Demokratia lieventää aina rangaistuksia. Ja kun siirrytään demokratiasta pois, rangaistukset ankaroituvat”, Kekkonen tiivistää.

Hän toteaa, että historiallisesti nimenomaan eliitti on ollut ankarampien rangaistusten, esimerkiksi kuolemanrangaistuksen, kannalla. Ennen oikeusvaltioiden syntyä kansalaiset eivät olleet lain edessä yhdenvertaisia. Koska huono-osainen tavallinen kansa teki enemmän rikoksia ja heidän oikeusturvansa oli huonompi, oli luontevaa, että he toivoivat myös lievempiä rangaistuksia.

”Nykyaikana tilanne on monimutkaisempi, koska luokka- ja ryhmäsuhteet ovat erilaisia.”

Nykyään erityisesti korkea koulutustaso näyttää johtavan lievempien rangaistusten kannattamiseen, Kekkonen sanoo. Koska kansa on koko ajan koulutetumpaa, ei niin sanottu oikeustajumme hyväksy esimerkiksi kuolemanrangaistusta.

Paras tapa mitata valtion kriminaalipolitiikan ankaruutta on kuitenkin vankiluku.

 

Vielä 1960-luvulla suomalaiset vankiluvut olivat moninkertaiset muihin Pohjoismaihin verrattuna. 1960-luvun puolivälissä Suomen vankiloissa oli jopa 150 henkilöä sataatuhatta asukasta kohden, noin kolme kertaa enemmän kuin Ruotsissa ja Norjassa. Erityisesti omaisuusrikoksista rangaistiin kovalla kädellä. Sitten yhteiskunnallinen ilmapiiri vapautui, ja Suomi ryhtyi tukeutumaan kriminaalipolitiikassakin pohjoismaiseen yhteistyöhön.

Hyvinvointivaltiota rakennettaessa ymmärrettiin, että nakkivarkaita ei kannata panna linnaan, koska se tulee kalliiksi eikä ehkäise rikollisuutta kovinkaan tehokkaasti. 1990-luvun alkuun mennessä Suomen, Ruotsin ja Norjan vankiluvut olivat tasaantuneet. Kaikissa maissa oli tuolloin reilut 50 vankia sataatuhatta asukasta kohden.

Vankilatuomioiden vähentäminen ei suoraan johtanut rikollisuuden lisääntymiseen, vaikka näin voisi helposti kuvitella. Rikollisuuden määrä kasvoi 1960-luvun jälkeen Pohjoismaissa identtisesti, vaikka vain Suomessa vankiluvut laskivat selvästi.

Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin Krimon johtaja Tapio Lappi-Seppälä selittää, että rikollisuus kyllä lisääntyi Suomessakin 1960-luvulta aina 1990-luvun alkuun saakka, mutta ennen kaikkea siksi, että suuret ikäluokat tulivat rikosikään, yhteiskunta vaurastui ja elinkeinorakenne muuttui. Joka kulmalle nousseet valintamyymälät houkuttelivat näpistelijöitä ja varastelijoita. Alkoholinkulutuksen kasvu puolestaan lisäsi väkivaltaa, omaisuusrikoksia ja rattijuopumuksia.

Vankilatuomiot toki ehkäisevät rikoksia siten, että vankilassa ollessaan ihminen ei voi kovinkaan helposti syyllistyä ainakaan vakaviin rötöksiin. Niin sanotuilla pehmeämmillä keinoilla, kuten yhdyskuntapalvelulla, päihdekuntoutuksella ja muilla sosiaalisilla toimilla on tutkimusten mukaan kuitenkin paremmat mahdollisuudet ehkäistä rikoksia.

”Ketään ei kannata laittaa vankilaan siinä toivossa, että saavutettaisiin jotakin erityisen suotuisaa henkilön tulevassa käyttäytymisessä”, Lappi-Seppälä tiivistää.

Kansainväliset tutkimukset osoittavat, että kriminaalipolitiikka on kaikkein tehokkainta Pohjoismaiden kaltaisissa valtioissa, joissa hyvinvointi- ja tuloerot ovat suhteellisen pieniä. Niissä rikosten ehkäisemiseksi käytetään laajasti muitakin keinoja kuin rikollisten sulkemista vankilaan. Toinen ääripää on Yhdysvallat, jossa on lukuisia yksityisiä vankiloita ja jonka vankimäärä on moninkertaistunut 1970-luvulta lähtien.

Yhdysvalloissa kriminaalipolitiikka on Lappi-Seppälän näkemyksen mukaan ylipolitisoitunutta, ja sen avulla käydään jopa presidentinvaalikampanjoita. Pohjoismaissa tuomioihin liittyvä populismi on huomattavasti maltillisempaa, vaikka poliitikot oikeustajuun aika ajoin vetoavatkin.

”Pohjoismainen keskustelu on – ainakin toistaiseksi – pitäytynyt vahvemmin asia-argumentteihin ja poliittisten irtopisteiden keräily on jäänyt vähemmälle.”

 

Kuvitus: Erkki Toukolehto.

 

Poliitikkojen lisäksi tuomioiden kehitykseen vaikuttaa toinenkin ammattiryhmä: tuomarit.

Suomen rikoslaki tuntee yli 400 rikosnimikettä. Jokaiselle rikokselle on määritelty rangaistusasteikko, jonka perusteella tuomioistuinten tulee kyseisistä rikoksista tuomita.

Esimerkiksi eläimen vartioimatta jättämisestä voidaan tuomita ainoastaan sakkoihin. Ihmiskaupasta puolestaan voidaan tuomita minimissään neljä kuukautta ja korkeintaan kuusi vuotta vankeutta. Murhatuomio on aina elinkautinen vankeusrangaistus.

Tuomareilla on sangen laaja harkintavalta rangaistuksen määräämisessä, sanoo rikos- ja prosessioikeuden professori Matti Tolvanen Itä-Suomen yliopistosta.

”Pääsääntöisesti kuitenkin käytetään rangaistusasteikon alinta neljännestä tai viidennestä.”

Toisin sanoen valtaosassa rikoksia tuomio on paljon lähempänä rangaistusasteikon minimi- kuin maksimirangaistusta. Tolvasen mukaan käytäntöön ei ole mitään erityistä perustetta. Se on pitkä perinne, johon löytyy vertailupohjaa myös kansainvälisistä tutkimuksista.

On kuitenkin ainakin yksi rikostyyppi, jossa rangaistukset ovat oikeusoppineiden mielestä olleet poikkeuksellisen kovia.

Suomessa huumetuomiot ovat pitkään perustuneet korkeimman oikeuden laatimaan kaavamaiseen taulukkoon, jossa tuomio määrittyy lähinnä sen perusteella, kuinka monta kiloa mitäkin huumetta tuomittu on välittänyt. Kun Suomeen tuotujen huumeiden määrä on vuosien mittaan kasvanut, tuomiotkin ovat nousseet rangaistusasteikon yläpäähän.

Nyt tekeillä on muutos. Esimerkiksi Helsingin Sanomat kirjoitti viime kesäkuussa ennakkotapauksesta, jossa korkein oikeus laski virolaisen huumekuriirin tuomiota useilla vuosilla. Näin korkein oikeus halusi viestittää alioikeuksille, että tuomioissa pitäisi katsoa huumekilojen sijaan ennemmin teon kokonaisuutta. Linjaus liippaa myös sitä niin sanottua yleistä oikeustajua: ei katsota olevan oikein, että pikkutekijät joutuvat vankilaan pidemmäksi aikaa kuin huumeliigojen johtajat.

Esimerkiksi seksuaalirikosten rangaistukset taas ovat koventuneet viime vuosina.

”Ei nyt ihan maksimeita ole tuomittu, mutta reilusti yli puolenvälin rangaistusasteikolla”, Tolvanen sanoo.

Se on Tolvasen mielestä hyvä asia, sillä hän epäilee myös kansalaisten olevan sitä mieltä, että seksuaalirikoksista voisi tuomita kovempia rangaistuksia.

”Vuositasolla puhutaan korkeintaan muutamasta kymmenestä tapauksesta, joten ei se vankimäärää merkittävästi lisäisi.”

 

Joskus julkisuudessa todella vaikuttaa siltä, että kansalla on oikeustaju – ja että se on koetuksella. Tänä syksynä on hämmästelty päätöstä vapauttaa paloittelumurhasta elinkautiseen vankeuteen vuonna 2004 tuomittu Virpi Butt. Hämmennystä on herättänyt erityisesti se, että Rikosseuraamuslaitos ei puoltanut Buttin vapauttamista. Hänellä arvioidaan olevan korkea riski syyllistyä uudelleen väkivaltarikokseen.

Buttin tapauksessa oikeus on kokonaisharkinnan perusteella todennut, että vangin tahto ja pyrkimys siviilielämään paluuseen painavat enemmän kuin psykiatrin lausunto hänen vaarallisuudestaan.

Julkisuudessa ei juuri ole näkynyt Buttin vapauttamista puoltavia kommentteja. Esimerkiksi professori Matti Tolvanen on arvioinut, että kaikilla tuomituilla ei pitäisi olla mahdollisuutta vapautua vankilasta koskaan. Tolvanen pitää Buttin tulevaa vapautusta silti yksittäistapauksena, jolla ei isossa kuvassa ole vaikutusta oikeuden uskottavuuteen kansalaisten silmissä.

”Jos taas linja muuttuu niin, että entistä enemmän aletaan painottaa rangaistusta suorittavan oikeuksia toisten ihmisten turvallisuuden kustannuksella, se saattaa olla pulmallista.”

Tolvasen mielestä rangaistusten kiristäminen tai lieventäminen pitää joka tapauksessa tehdä monipuolisen keskustelun jälkeen ja päätyä hyvään kompromissiin. Huutoäänestyksillä tai hätiköiden tuomioita ei voi muuttaa.

”Muuten tulee huonoa jälkeä.”

Krimon johtaja Tapio Lappi-Seppälä ei ole huolissaan siitä, että Suomen kriminaalipolitiikassa olisi luvassa äkkikäännöksiä. Hän arvioi, että Suomessa on edelleen vahva konsensus hyvinvointivaltion rakenteiden puolustamisesta. Se estää rikosoikeuden tempoilevuuden ja helppojen poliittisten ratkaisujen etsimisen.

”Niissä helposti luvataan enemmän kuin pystytään tarjoamaan ja saavuttamaan.”

 

Ei Jari Lindström ihan turhaan oikeustajututkimusta tilannut.

Oikeusministeriössä on nyt ryhdytty valmistelemaan arviomuistiota, jonka tarkoituksena on arvioida erityisesti väkivaltarikosten ja vakavimpien lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten seuraamuksia. Vielä tämän vuoden aikana valmistuvassa muistiossa tarkastellaan myös rangaistusasteikkoja, kertoo oikeusministeri Häkkänen. Hänestä kansan oikeustajututkimus on hyödyllistä tietoa oikeuspoliittisen keskustelun pohjaksi ja sitä hyödynnetään myös muistion taustamateriaalina.

Henkilökohtaisesti Häkkänen sanoo pitävänsä fyysiseen koskemattomuuteen liittyviä rikoksia erittäin vakavina.

”Väkivaltarikosten osalta meidän tulee etsiä vaikuttavia täsmätoimia kaikista vakavimpiin tapauksiin”, Häkkänen toteaa ministeriön välittämässä sähköpostivastauksessa.

Ennen nykytilanteen arviointia on Häkkäsen mukaan liian varhaista sanoa, miltä osin lainsäädäntöä mahdollisesti muutettaisiin.

Oikeustajututkimuksen toteuttanut Juha Kääriäinen taas aikoo tehdä jatkotutkimusta kansan rangaistusasenteiden syistä. Hän yrittää päästä vieläkin syvemmälle siihen, mikä selittää ihmisten punitiivisia asenteita.

Kääriäinen kertoo maailmalla tehdyistä tutkimuksista, joissa vastaajille kerrotuissa rikostapauksissa on vaihdeltu esimerkiksi epäillyn tekijän etnistä taustaa. Jos tekijän syntyperä vaikuttaa vastaajan rangaistusasenteeseen, voidaan selittäväksi tekijäksi katsoa pikemminkin ulkomaalaisvihamielisyys kuin ”yleinen oikeustaju”. Lisäksi rangaistusvaatimuksiin saattavat vaikuttaa esimerkiksi suhtautuminen sukupuolten tasa-arvoon tai laajemmin yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen.

Yksi oikeustajututkimuksen kiinnostava havainto on Kääriäisen mielestä se, että nuoremmat vastaajat olivat valmiita antamaan seksuaalirikoksista selvästi kovempia rangaistuksia kuin iäkkäät. Tämä selittynee seksuaaliasenteiden muuttumisella ja naisten oikeuksien vahvistumisella.

Yhteiskunnan ja sen asenneilmaston muuttuessa siis päivittyy myös ”yleinen oikeustaju”.

”Vanhempi ikäpolvi ehkä ajattelee, että raiskaustapauksessa myös uhrilla on oma vastuunsa.”

 

* Irman nimi on muutettu.