08. syyskuuta 2017
Teksti: | Kuvat: Aapo Huhta

Mitä tapahtuu, kun milleniaalien arvot törmäävät vanhempien uskontoon?

”Jopas pommin räjäytit.”

Viesti oli Pilvin äidiltä. Se oli ensimmäinen reaktio perheen yhteisessä WhatsApp-ryhmässä, jossa on 12 jäsentä. Oli tiistaiaamupäivä, 23. kesäkuuta 2015.

Aiemmin aamulla Pilvi oli kertonut kämppäkaverilleen ihastuksestaan. Ihastus oli nainen. Sitten hän avasi WhatsAppin ja alkoi näpytellä.

Viestistä tuli ytimekäs. Pilvi kirjoitti, ettei ole enää lestadiolainen, eikä ihan heterokaan, ja painoi lähetyspainiketta.

Ensin vastasi järkyttynyt äiti, sitten sisarukset toisensa perään.

Tosi surullista, mutta olet sinä silti meidän rakas sisko, kirjoitti yksi. Muiden viesteissä oli sama sävy.

Ne vanhemmat sisarukset, jotka olivat jo luopuneet uskosta, laittoivat kahden kesken viestiä. Heidän mielestään Pilvi oli vihdoin tullut järkiinsä.

Kyllä homokin voi olla uskovainen, kirjoitti äiti vielä.

 

Pilvi syntyi Torniossa vuonna 1992. Hän oli vanhoillislestadiolaisen perheen neljäs lapsi. Pilvin jälkeen lapsia syntyi vielä kuusi lisää.

Perhe asui Tornion laitamilla meren rannalla. Isä oli yrittäjä ja paljon poissa, äiti ja vanhimmat tyttäret hoitivat kodin. Toisinaan kaikki lapset kehotettiin kasvimaalle tai mustikkaan. Kun aikaa oli, he juoksentelivat metsissä, leipoivat tai lukivat kirjoja. Seuroissa käytiin joka sunnuntai.

Kotona itse uskosta ei juuri puhuttu. Asiat kulkivat itsestään selvästi: kuten monet vanhoillislestadiolaiset, Pilvi kävi ensin päiväkerhossa, sitten pyhäkoulussa, raamattuluokalla ja nuortenilloissa. Kotona ei katsottu sarjoja tai elokuvia, eikä maallista musiikkia kuunneltu. Jos säännöistä luisti, vanhemmat muistuttivat, ettei sellainen sovi uskovaiselle.

Jumala oli kuitenkin antanut Pilville lahjan, jota oli sopiva käyttää: hän osasi piirtää. Vanhemmat kuljettivat herkkää ja taiteellista tytärtä akvarellikursseille kansalaisopistoon. Teini-ikäisenä Pilvi tienasi taskurahaa maalaamalla tuttujen lasten muotokuvia.

Vaikka Pilvi joskus katsoikin salaa piirrettyjä kaverin luona, oli hän omastakin mielestään ”hyvä lestadiolainen” – aika pitkään.

 

 

Ei ole uutta, että nuoret maallistuvat. Vuoden 2014 Nuorisobarometrissä enää 23 prosenttia vastaajista kutsui itseään uskonnolliseksi, kun vielä kahdeksan vuotta aiemmin vastaava luku oli ollut 42 prosenttia. Tutkijat ovat havainneet uskonnollisuuden olleen laskussa useimmissa Länsi-Euroopan maissa jo parin vuosikymmenen ajan.

Kehityksen sisällä on kuitenkin vielä omia kehityskulkujaan. Samalla kun suomalaiset kuuluvat kirkkoon aiempaa harvemmin, kuuluu evankelis-luterilaisen valtakirkon jäsenistä yhä useampi herätysliikkeisiin. Yksi näistä on vanhoillislestadiolaisuus.

Silti Pilvinkään päätös ei ole harvinainen. Uskontojen uhrien tuki ry:n selvityksen mukaan vanhoillislestadiolaisista jo yli puolet jättää herätysliikkeen aikuisiksi tultuaan, ja liikkeestä lähteneitä on jo enemmän kuin siihen yhä kuuluvia. Tällä hetkellä Suomessa on arviolta 100 000 vanhoillislestadiolaista.

Jotain uutta on siis tapahtumassa niin sanotuille milleniaaleille eli 1980-luvulla ja -90-luvun alussa syntyneille. Tähän asti on ollut suuri merkitys sillä, jos perheen vakaumus on edustanut jotain muuta kuin tavallista evankelis-luterilaista kirkkoa – esimerkiksi herätysliikettä. Silloin nuori on kuvannut itseään erittäin uskonnolliseksi paljon todennäköisemmin kuin ikätoverinsa. Nyt myös näiden nuorten uskonnollisuus on vähenemässä.

Aiemmin suljetut liikkeet ovat alkaneet vuotaa.

 

Lukion jälkeen Pilvi muutti ensin Ouluun, sitten kesäksi Helsinkiin. Oulussa hän työskenteli taidepajalla ja osallistui teatteriprojektiin, vaikka tiesi, ettei se ollut improvisoituine tanssiharjoituksineen sopivaa. Helsingissä Pilvi istui seuroissa ja kaipasi ystäväporukkaa. Sellaisia joukkoja hän näki istuvan seurojen jälkeen kahvilla Cafe Regatassa.

Samanhenkisiä ihmisiä ei kuitenkaan löytynyt ennen kuin Pilvi aloitti kuvataidelinjalla Oriveden opistossa. Siellä hän huomasi, että lapsena omaksuttu epäluulo kaikkia epäuskovia kohtaan ei ollutkaan perusteltua.

”Tajusin, ettei kukaan heistä ole lestadiolainen, mutta he ovat silti superhyviä tyyppejä.”

Pilvi salasi uskonsa ja taustalta kaikilta, myös uusilta lähimmiltä ystäviltään. Kun ystävä pyysi Pilviä valitsemaan YouTubesta työskentelymusiikkia, hän oli hankalan paikan edessä. Pilvi ei tuntenut yhtään artistia, tai jos tunsikin – kuten Haloo Helsingin, jota hän oli kuunnellut vaikuttuneena edellisenä kesänä – hän ei tiennyt, olivatko ne millään mittapuulla cool.

Kun mentiin baariin, ystävät keskittyivät nauttimiseen. Pilvi epäröi siiderin tilaamista ja tiedosti kipeästi, kuinka kömpelösti hän tanssilattialla liikkui.

Orivesi-vuosi oli erikoista aikaa. Yhtenä päivänä Pilvi päätti tehdä parannuksen, toisena taas syytti mielessään ei-lestadiolaisia ystäviään siitä, että nämä olivat houkutelleet hänet harhapoluille. Vuoden aikana hän kävi seuroissa vain muutaman kerran. Kotona selitykseksi kelpasi, ettei Oriveden lähistöllä ollut rauhanyhdistystä.

 

Uskonnolliset vanhemmat tahtovat suojella lapsiaan pahalta maailmalta. Oma yhteisö merkitsee turvapaikkaa. Sosiologit puhuvat uskottavuusrakennelmasta: uskonto vaatii ympärilleen ennen kaikkea joukon ihmisiä, jotka uskovat samalla tavalla.

80- ja 90-luvulla syntyneet nuoret ja heidän vanhempansa ovat eri tilanteessa kuin aiemmin. Mikään yhteisö ei ole enää niin tiivis, etteivätkö viestit kulkisi jatkuvasti myös sen ja ulkomaailman välillä.

WhatsAppin ansiosta Pilvin perheen kaltaiset suurperheet voivat tietysti pitää aiempaa tiiviimmin yhteyttä. Silti sosiaalisen median aika on uskonnollisille yhteisöille ennen kaikkea uhka. Uskottavuusrakennelman pystyssä pitämisestä on tullut yhä vaikeampaa. Pilvi muistaa, että jo lestadiolaisten nuortenilloissa varoiteltiin ”intternetin” vaaroista. Vaikka perheen kotona ei olisi televisiota, löytää samat ohjelmat netistä. Siellä ne ovat vieri vieressä sellaisen hyödyllisen tiedon kanssa, jota lestadiolaiset eivät halua kieltää.

Tieto tarkoittaa myös tietoa vaihtoehtoisista elämäntavoista. ”Believing in belonging” kuvasi pitkään pohjoismaista tapaa kuulua kansankirkkoon vain tavan vuoksi: siksi, että muutkin kuuluvat. Kaksikymppisten kohdalla on toisin. He odottavat, että uskonto vastaa heitä. Kuuluminen kirkkoon tai herätysliikkeeseen on statement, aivan kuten eroaminenkin. Yhteisöstä lähdetään, jos sen toiminta ei näytä enää vastaavan omia arvoja.

Eroaalto nähtiin esimerkiksi lokakuussa 2010 Ajankohtaisen kakkosen ”homoillan” jälkeen. Erityisesti kansanedustaja Päivi Räsäsen (kd) konservatiiviset näkemykset raivostuttivat ihmisiä, vaikkei hän ollutkaan ohjelmassa kirkon virallisena edustajana.

Toisaalta kirkkoon saatetaan nykyään myös liittyä vaikkapa sillä perusteella, että se tukee turvapaikanhakijoita ja köyhiä. Näyttää siis siltä, että kirkkoon kuuluminen tai kuulumattomuus vastaa valintana esimerkiksi kasvissyöntiä.

 

 

”Varsinkin rasismi ja seksismi olivat sellaisia, että huomasin, ettei tämä ole kyllä OK”, sanoo Jonna Virkamäki, 27, mormonitaustainen feministi.

Ollaan hämärän keittiön pöydän ääressä Turun Nättinummessa. Jääkaapin ovessa postikorttien seassa on musta nimilaatta. Siinä lukee valkoisin tikkukirjaimin ”Sister Virkamäki”. Se on perua puolentoista vuoden lähetystyökomennukselta Kreikassa.

Mormonit ovat kansainvälistä väkeä. Jonnan ripeään puheeseen tippuu vähän väliä englanninkielisiä sanoja, joille hän ei muista suomenkielistä vastinetta. Mormonien oppi ja organisaation säännöt tulevat Yhdysvalloista. 1830-luvulla perustetussa kristillisessä liikkeessä uskotaan, että liikkeen perustaja Joseph Smith on profeetta ja pyhä kirja Mormonin kirja Jumalan sanaa. Mormonit kutsuvat kirkkoaan palautetuksi Jeesuksen Kristuksen kirkoksi, koska sen katsotaan vastaavan sitä, jonka Jeesus perusti aikanaan. Suomessa mormonikirkkoon kuuluu noin 5 000 ihmistä.

Jonnan molemmat vanhemmat ovat käännynnäisiä, jotka kävivät mormonikasteella 70-luvulla. Kotona rukoiltiin yhdessä aamuin illoin ja kerran viikossa vietettiin erikseen perheiltaa. Mormonin kirjan pänttäämisen sijaan saatettiin syödä jälkiruokaa ja leikkiä yhdessä. Kirkossa käytiin viikoittain, sillä kaikilla aikuisilla on seurakunnassa rooli.

Koti ei vastannut klisettä ankarasta uskonnollisesta perheestä. Vanhemmat kannustivat omaan ajatteluun, kyseenalaistamiseen ja lähimmäisenrakkauteen, joka ei riipu muiden uskonnosta. Mieti, lue ja rukoile, ennen kuin päätät mitä mieltä olet, he opettivat. Juuri samat opetukset saivatkin Jonnan kapinoimaan vanhempiensa uskontoa vastaan.

Yksi kapinan muoto oli, että hän lähti 21-vuotiaana lähetystyöhön Kreikkaan. Lähetystyö on olennainen osa mormonismia, jonka piirissä kaikki nuoret miehet käyvät parin vuoden lähetystyökomennuksella. Suomalaisille perinne on tullut tutuksi esimerkiksi Juha Itkosen Myöhempien aikojen pyhiä -romaanista, joka kuvaa kahden amerikkalaispojan lähetystyökokemuksia suomalaisessa pikkukaupungissa.

Naisten sen sijaan ei ole tapana lähteä lähetystyöhön. Kärjistäen voisi sanoa, että naisista lähetystyöhön lähtevät ne, jotka eivät pääse naimisiin.

Se sopi Jonnalle: hän ei halunnut naimisiin.

Matkallaan Jonna rakastui palavasti kreikkalaiseen kulttuuriin, jossa väitellään silloinkin, kun oikeasti ollaan samaa mieltä. Se teki yhä vaikeammaksi hyväksyä sitä vaikenemista, jota Jonna kirkossa todisti, kun hän ja muut naiset kertoivat kohdanneensa seksuaalista ahdistelua kaduilla lähetystyötä tehdessään.

Monesta johtajasta vain yksi uskoi, että naisten kokemukset olivat edes totta. Muut ajattelivat, että sisaret tekivät kärpäsestä härkäsen. Mormonikirkossa nainen on se, jonka siveettömyys viettelee miehen pahoille teille.

Viimeinen niitti tuli Jonnan palattua kotiin marraskuussa 2015. Mormonikirkon johtajille tarkoitettuun käsikirjaan tehtiin silloin uusi linjaus. Se oli reaktio Yhdysvalloissa hyväksyttyyn tasa-arvoiseen avioliittolakiin, ja sen seurauksena samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa naimisiin menevä erotetaan käytännössä automaattisesti kirkosta.

Ei kulunut kahtakaan viikkoa, kun Jonna Virkamäki oli jättänyt rakkaan seminaariopettajan tehtävänsä seurakunnassa.

 

Yksilöllisyys. Kuluttaminen. Affektiivisuus. Löyhä sitoutuminen. Muun muassa tällaisin sanoin tutkija Teemu Taira on kuvannut postmodernin ihmisen ”notkeaa uskonnollisuutta”.

Nykyisin etenkin nuoret odottavat, että uskonto vahvistaa uskovan hyvinvointia ja että Jumalalta saatu tuki auttaa elämässä ja ihmissuhteissa. Usko on olemassa ihmistä varten eikä ihminen uskoa, ja siksi katsomus voi koostua lukuisista erilaisista aineksista, jotka joustavat tilanteen mukaan.

Pilville tämä ajatus on edelleen vieras.

”Lestadiolaisuudessa uskonto on otettava kokonaan tai ei lainkaan.”

Lestadiolaiset tietävät, että uskomisen ei ole tarkoituskaan olla ihan helppoa. Niin jyvät erotellaan akanoista.

Pilvi ei vieläkään kykene ajattelemaan Jumalaa ilman, että näkee mielessään sen Jumalan, johon uskoi ollessaan lestadiolainen. Tällä on iäkkäämmän, pukuun pukeutuneen miehen kasvot – sellaiset, jotka joka ikisissä seuroissa saarnasivat uskosta.

Samat puhujat tekivät työtään myös Suviseuroilla Vaasassa kesällä 2015. Oli kulunut viikko siitä, kun Pilvi oli kertonut WhatsAppissa perheelleen, ettei hän ole enää lestadiolainen.

Vanhoillislestadiolaisten järjestämiä Suviseuroja Pilvi kuvailee yhä ”vuoden isoimmaksi ja parhaimmaksi tapahtumaksi”. Kävijöitä oli tuolloinkin noin 75 000.

Tällä kertaa molemmat vanhemmat kuitenkin itkivät kesäjuhlan keskellä. Äiti totesi, että kunpa Pilvi pysyisi yhtä herttaisena kuin on ollutkin.

”Herttaisena! Niin kuin kovettuisin siksi, etten ole enää lestadiolainen.”

Isä sanoi toivovansa, että Pilvi vielä ymmärtää tehneensä virheen ja tulee takaisin. Sen jälkeen aiheeseen ei enää palattu. Kun Pilvi kävi Torniossa, olivat automatkat juna-asemalta isän kyydissä entistä painostavampia.

Pilvi ei paluuseensa enää uskonut. Viimeinen vuosi ennen viestin lähettämistä oli ollut rankka. Vaiheilu uskonasioissa oli oireillut ahdistuksena ja syömishäiriöinä. Päätös lähdöstä oli vahvistunut yllättäen työpaikalla, kun synnytyssairaalan laitoshuoltajana Pilvi tutustui sattumalta toiseen ihmiseen, joka oli vuosia aiemmin luopunut lestadiolaisuudesta.

Ja tietysti kaikkeen vaikutti myös se kämppikselle paljastettu ihastus. Pilvi oli tutustunut tyttöön yhteisten ystävien kautta ja haikaili tätä etäältä kaveriporukan illanvietoissa.

Ihastuksen kohde ei koskaan saanut tietää asiasta.

 

Norjalaisessa Skam-sarjassa teini-ikäinen Sana kipuilee kahden maailman välissä. Hän yrittää noudattaa muslimiperheensä normeja ja toteuttaa henkilökohtaista uskoaan. Samaan aikaan kukaan Sanan parhaista ystävistä ei ole muslimi, ja ehkä pahinta on, ettei sitä ole ihastuskaan.

Sanasta on tullut ajankohtainen esimerkki monessa kodissa. Mitä nuori, moderni usko voi olla? Miten vakaumus näkyy, jos ei tarkkoina rituaaleina tai yhteisien sääntöjen noudattamisena?

”Ehkä siinä, että mä en valehtele koskaan. Mutta voi sekin kyllä tulla jostain muualta,” sanoo 27-vuotias Miia*.

Miian vanhemmat liittyivät helluntaiseurakuntaan tämän ollessa parivuotias. Vaikka pienellä paikkakunnalla Savossa kaikki tiesivät, että Miian perhe olivat ”ne uskovaiset”, on helluntailaisia Suomen mittakaavassa aika paljon, arviolta vajaat 50 000.

Perheessä usko näkyi radikaalinakin lähimmäisenrakkautena. Isä saattoi ottaa ”jostain puskasta” asunnottoman miehen perheen sohvalle asumaan. Miiaa kiinnostivat pienestä pitäen myös uskonnon opit ja niistä väitteleminen. Hän on avannut oven ovikelloa soittaneille Jehovan todistajille ja vieraillut Suviseuroilla keskustelemassa uskosta. Hän on kysynyt usein toisin uskovilta, kuinka usko näkyy heidän elämässään.

”Kerran eräs nainen vastasi, että usko näkyy niin, ettei hän ole tullut alaikäisenä raskaaksi”, Miia muistelee.

Helluntailaisuus korostaa uskon kokemuksellisuutta, ja siihen kuuluvat karismaattiset elementit sekä Pyhän hengen tärkeä asema. Kastetta ei esimerkiksi saada syntymän jälkeen, vaan vasta teini-ikäisenä ja omasta halusta. Juuri sellainen kokemuksen kannattelema usko on usein vahvaa. Myös Miialle on ollut, ja on edelleen, olennaista nimenomaan henkilökohtainen suhde Jumalaan.

Kaikkien helluntailaisuuteen kuuluvien käyttäytymisnormien kanssa ei ole ollut yhtä helppoa.

Viisi vuotta sitten ostoskeskuksen käytävällä oli jouluruuhka. Miia oli myymässä kynttilöitä sellaisessa väliaikaisessa kojussa, joita käytäville joulusesonkina pystytetään. Sitten tuntematon mies tuli juttusille. Miia suostui lähtemään miehen kanssa ulos.

Miia rakastui, vaikka selvisikin nopeasti, ettei mies jaa uskoa hänen kanssaan. Hän kertoi alkaneesta suhteesta vanhemmilleen juuri ennen kuin lähti vapaaehtoistyöhön Thaimaahan.

Tuhansien kilometrien takaa Suomesta saapui sähköposti, joka tuntui vastarakastuneesta pahalta. Siinä isä kehotti häntä miettimään, olisiko elämä helpompaa, jos jakaisi elämänsä sellaisen kumppanin kanssa, jolla on samanlaiset arvot.

Ne ovat lähes samat sanat, jotka Sana kuulee Skamissa äidiltään.

Suhde kuitenkin eteni. Kaksi vuotta sitten Miia muutti poikaystävänsä kanssa yhteen. Helluntailaisuudessa avoliittoa ei perinteisesti hyväksytä, koska yhdessä asuminen kielii väistämättä parin seksuaalisesta aktiivisuudesta. Seksi puolestaan kuuluu avioliittoon.

Miia epäilee, että päätös yhteenmuutosta oli vanhemmille hankala asia, vaikka eivät nämä sitä ääneen sanoneet. He auttoivat häntä kantamaan muuttolaatikoita rivitaloasuntoon.

Vuosien kuluessa poikaystävä on kuitenkin otettu osaksi perhettä ja erilaisista maailmankatsomuksista heitetään vitsiäkin: poikaystävä saattaa Miian isän soittaessa vastata puhelimeen esimerkiksi ”Herran rauhaa!”

Miia kuuluu yhä helluntaiseurakuntaan, mutta ei identifioi itseään helluntailaiseksi, vaan kristityksi. Itse hän ei pidä jaottelua edes järin olennaisena. Hän näkee tarkat määritykset ihmisten tarpeena ”laittaa asiat lokeroon”. Helluntailaisuuden keskeisistä opeista hän on yhä samaa mieltä.

Sittemmin Miia on myös ymmärtänyt, että isä tarkoitti aikanaan sähköpostillaan hyvää. Isän reaktio liittyi enemmän uskonnossa elämiseen kuin uskoon. Siksi Miia saattaa yhä viipyä isänsä kanssa tunnin puhelimessa ja puhua uskosta – siitä, joka yhdistää.

 

Kuva: Aapo Huhta.

 

Tämän vuoden kesäkuussa Pilvi sai jälleen äidiltä viestin WhatAppiin. Siinä äiti kertoi, että vanhemmat olivat palaamassa Helsingin kautta matkoilta kotiin. Viestin loppu oli mullistava:

Tulema käymään teillä sit paluumatkalla, jos sopii.
Vanhemmat eivät olleet koskaan aiemmin käyneet kylässä aikuisen tyttärensä kotona. Ja nyt he olisivat tulossa Pilvin ja tyttöystävän yhteiseen kotiin Vallilaan.

”Olin, että tämä ei voi olla totta”, Pilvi sanoo.

Suhde tyttöystävän kanssa oli päättynyt vain muutamaa päivää aiemmin, ja vanhempien vierailu jäi välistä.

Jo aiemmin äiti oli tehnyt pieniä eleitä etäisyyden pienentämiseksi. Kun Pilvi noin vuosi sitten aloitti seurustelun, halusi äiti ”aivan puun takaa” tietää kumppanista lisää. WhatsAppissa vaihdettiin tietoja tyttöystävästä, joka oli itsekin entinen lestadiolainen, Pilviä vanhempi ja hyvässä ammatissa. Ehkä siksi hänet oli helpompi edes yrittää hyväksyä, Pilvi arvelee.

Eron jälkeen äiti on ollut jatkuvasti yhteydessä. Hän on kantanut huolta jaksamisesta ja kysellyt, löytääkö Pilvi asuntoa. Se on tuntunut ihanalta. Tarve kertoa omille vanhemmille elämän merkityksellisistä asioista ei katoa, vaikka samalla tietäisi, että heidän on vaikea tai mahdoton hyväksyä lapsensa valintoja.

”Vaikka isän ja äidin näkemistä on pelännyt, niin sitä on aina kuitenkin toivonut, että he olisivat kiinnostuneita minun elämästäni ja asioistani.”

Myös mormonitaustainen Jonna Virkamäki kertoo ymmärtäneensä, ettei vanhempien välittäminen perustu yhteiselle uskolle.

”Ne rakastavat minua enemmän kuin niiden uskontoa.”

Ensin Jonnan uusi suhde uskontoon oli kriisi varsinkin äidille, joka itkien mietti syitä tyttärensä valinnalle. Mitäs opetitte ajattelemaan itse, vastasi Jonna. Hetken kuluttua naurettiinkin jo jollekin. Isä ei ollut silloin paikalla, joten hänelle Jonna lähetti sähköpostin.

”No worries, täällä ollaan”, vastasi isä. Hän oli nähnyt, kuinka raskaita kirkon asiat omalle tyttärelle olivat.

Nykyään Jonna on päivästä riippuen joko agnostinen teisti tai ateisti. Ennen kaikkea hän on post-mormoni: sitä sanaa monet mormonit käyttävät, kun suhde uskonnolliseen yhteisöön on muuttunut.

Ihaninta on se, kun ei tarvitse olla mistään varma. Mormonina piti ennemmin tietää kuin uskoa, Jonna sanoo.

Vanhemmat eivät ole kertaakaan pyytäneet Jonnaa palaamaan kirkkoon. Toisaalta hän ei ole kokonaan lakannut käymästä seurakunnassa: hän on edelleen toinen säestäjä ja menossa haastattelun jälkeisenä sunnuntaina kirkkoon soittamaan.

 

Kaikille siirtymä ei ole yhtä helppo. Sekä Pilvi että Jonna tietävät lukuisia tapauksia, joissa uskonnosta irtautuvan välit omaan perheeseen ovat katkenneet kokonaan. Esimerkiksi vanhoillislestadiolaisessa uskossa ajatellaan, että uskon hylännyt lapsi joutuu helvettiin eikä tapaa vanhempiaan kuoleman jälkeen paratiisissa. Sellainen on raskas taakka vanhemmille kantaa.

Lapsen taakaksi saattaa jäädä syyllisyys. Siksi vertaistuki ja asioiden läpikäyminen kyllästymiseen saakka ovat tärkeitä. Annetusta vakaumuksesta luopuminen voi jättää jälkeensä vuosien tyhjiön, ja tarvittavat elementit uskonnolliseen ajatteluun ovat saattaneet jäädä rakentumatta. Tällöin nuorella aikuisella ei ole välttämättä yksin välineitä muodostaa omasta taustasta poikkeavaa suhdetta uskontoon tai jumalaan. Esimerkiksi Pilvi jakaa kokemuksiaan muiden entisten lestadiolaisten kanssa ja käy terapiassa.

Sitten on vielä taide. Muusikko Mikko Joensuu on hiljattain käsitellyt helluntailaisesta uskostaan luopumista kolmen albumin verran. Pilvi taas on juuri aloittanut neljännen opiskeluvuoden Kuvataideakatemiassa. Pari vuotta sitten hän alkoi työstää omaelämäkerrallista sarjakuva-albumia, jossa hän kertoisi elämästään lestadiolaisuuden sisä- ja ulkopuolella.

Albumi ei kuitenkaan ole löytänyt muotoaan, sillä aihe on niin laaja ja tarinan rajaaminen vaikeaa.

Ja on toinenkin ongelma: Pilvin tarinalla ei ole vielä päätöstä.

”Mihin tää loppuu? Ei tää lopu mihinkään.”

 

Mainittujen lähteiden lisäksi jutussa on käytetty lähteinä Teija Mikkolan, Kati Niemelän ja Juha Petterssonin kirjaa ”Urbaani usko. Nuoret aikuiset, usko ja kirkko” (Kirkon tutkimuskeskus, 2006) sekä Elina Juntusen ja Ulla Siirron artikkelia ”Välinpitämättömyyttä, kyselyä ja elämänsisältöä – Nuorten käsityksiä suhteestaan uskontoon” (Diakonian tutkimus -lehti 1/2016). Lisäksi on haastateltu Helsingin yliopiston kirkkososiologian yliopistonlehtori Kati Niemelää.

* Miian nimi on muutettu.