08. syyskuuta 2017
Teksti: | Kuvat: Ilkka Saastamoinen

Liberaaleilla ei ole Suomessa poliittista kotia. RKP:n varapuheenjohtaja Anders Adlercreutz haluaisi tarjota heille sellaisen, men det är komplicerat.

Näen hänet jo auton ikkunasta. Hän istuu keltaisen puutalonsa ruokailusalissa ja naputtaa iPadiaan. Hänen yllään on kauluspaita ja siistit reisitaskuhousut, hiukset ovat yhtä hopeanhohtoiset kuin kuvissa.

Anders Adlercreutz, 47, nostaa katseensa, huomaa meidät punaisessa pakettiautossa ja vilkuttaa.

No hej, tervetuloa. Kättely on jämäkkä, käsi lämmin. Musta kääpiösnautseri Yddi pyörii jaloissani.

On kesämaanantai. Ensimmäisen kauden kansanedustaja, Kirkkonummen kaupunginvaltuutettu ja Suomen ruotsalaisen kansanpuolueen RKP:n varapuheenjohtaja Adlercreutz on varannut koko aamun vain meille.

 

Häneen olisi helppo ihastua jo ensisilmäyksellä. Anders Adlercreutzilla on karismaa, substanssia ja pilkettä silmäkulmassaan.

Hän on mies, joka kertoo ylpeänä poliittisen vaikuttamisensa alkaneen lastensa koulujen vanhempainyhdistyksissä ja harrastuksissa.

Hän on yksi eduskunnan feministiryhmän perustajista, jonka kiinnostuksenkohteisiin kuuluvat muun muassa ilmastonmuutos, start-upit, koulujen huonon sisäilman parantaminen ja Latinalainen Amerikka.

Hän perusti vihreiden tuoreen puheenjohtajan Touko Aallon kanssa eduskunnan olutseuran ja pyöräilee 30 kilometriä töihin kuin se ei olisi mitään.

Kaiken lisäksi hänellä on kunnianhimoinen tavoite tuoda liberaalit arvot ja vähän selkärankaa takaisin politiikkaan.

Sen takia onkin harmi, että Adlercreutz kuuluu RKP:hen. Puolue raahaa edelleen perässään 1800-luvun svekomanian taakkaa. Poliittinen agenda jää äänestäjien mielissä helposti stereotypioiden varjoon: on tärkättyjä kauluksia, ärisevä Jörn Donner, purjehduskerhon elinikäisiä jäsenyyksiä ja niin paljon vanhaa rahaa, ettei edes tiedetä, mitä kaikkea sillä voitaisiin tehdä. RKP:n äänestäjiä tuntuu yhdistävän vain ruotsin kieli ja tahto sen aseman säilyttämiseksi.

Hengähdystauko 36 vuoden hallitusvastuusta on Adlercreutzin mielestä paikallaan. Puolueella on nyt mahdollisuus tuulettaa pinttyneitä mielikuvia ja pohtia, mitä se todella haluaa olla. Potentiaalia olisi nimittäin paljon muuhunkin.

”Nyt pitää itse määritellä tarkemmin, että mitä me tehtäisiin, jos yksin saataisiin päättää.”

Adlercreutz ajattelee, että RKP voisi vastata kaipuuseen liberaalista yleispuolueesta, niin kuin Kanadan Liberal Party pääministeri Justin Trudeaun ja Ranskan La République En Marche presidentti Emmanuel Macronin johdolla ovat tehneet.

Voisiko tämä mies tosiaan olla se, joka johdattelee eksyneen joukon arvoliberaaleja kapitalisteja ideologiseen kotiinsa? Voisiko hän olla se oikea?

 

Läntisen maailman yli vyörynyt oikeistopopulismi oli tehokas kampanjointiväline, mutta petti heti hallitustyöskentelyssä. Britannian Brexit-neuvottelut ovat ajautuneet kaaokseen ja Valkoinen talo kieltäytyy tuomitsemasta natseja ykskantaan.

Vastavoimaksi on noussut kosmopoliitti, globalisaatiomyönteinen ja korkeasti koulutettu arvoliberaali keskustaoikeisto. Liberaaliporvarit ympäri maailmaa ovat saaneet maskotikseen juuri Kanadan pääministeri Trudeaun, karismaattisen poliitikkosuvun perijän, sekä Ranskan presidentti Macronin, joka ampaisi Élyséehen investointipankista.

Suomalaisella poliittisella kentällä ammottaa kuitenkin tyhjiö siellä, missä voisi olla macron tai trudeau. Syy voi johtua puolueistamme: jos ne perustettaisiin uudelleen tänään, voisivat niiden ohjelmat olla kovin toisenlaisia.

Helsingin Sanomat lähti mukaan ajatusleikkiin viime keväänä ja loi uudet, kuvitteelliset puolueet. Niiden aatepohjat rakennettiin arvokysymysten ympärille – ei sen varaan, mitä kukin on aikoinaan ajatellut maanomistuksesta, maataloudesta, kielestä tai monarkiasta. Puolueet ryhmiteltiin kolmelle eri akselille: liberaaleihin ja konservatiiveihin, oikeistolaisiin ja vasemmistolaisiin sekä vihreisiin ja ei-vihreisiin.

Kuten liberaali vihervasemmisto, kannattaa myös liberaali oikeisto esimerkiksi tasa-arvoista avioliittolakia ja vähemmistöjen oikeuksia. Samalla se uskoo huomattavasti vasemmistoa enemmän yksilöön ja yksityisiin yrityksiin. Siis valinnanvapaus, veljeys ja tuloerot.

 

Suomessa liberaaliin oikeistoon kuuluva voi tuntea olonsa kovin yksinäiseksi. Tutkija Markku Niemivirta analysoi tuoreiden kansanedustajien arvoja vuonna 2015 Ylen ja Helsingin Sanomien vaalikonevastauksien perusteella ja luokitteli vain vajaa 10 prosenttia edustajista liberaaleiksi. Luku on naurettavan pieni ottaen huomioon, kuinka moni puolue on halunnut omia leiman itselleen.

Alexander Stubbin pudottamisen jälkeen kokoomuksen ohjaksia pitelevät poliitikot ovat miltei poikkeuksetta konservatiivisempaa maakuntaoikeistoa. Helsingin Sanomien mukaan puolueen varapuheenjohtajasta, oikeusministeri Antti Häkkäsestä piirtyy vaalikonevastauksiensa perusteella kuva ”oikeistolaisesta teräsnyrkistä silkkihansikkaassa”. Arvokonservatiiveja ovat myös puolueen puheenjohtajistoon niin ikään kuuluva Janne Sankelo, eduskunnan varapuhemies Arto Satonen, eduskuntaryhmän puheenjohtaja Kalle Jokinen sekä sisäministeri Paula Risikko. He kaikki vastustivat esimerkiksi tasa-arvoista avioliittolakia. Kokoomuksen johdosta vain Stubbin vanha suojatti, opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen sekä ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Kai Mykkänen puhuttelevat liberaaleja kaupunkilaisia.

Vakavalla naamalla kokoomus ei siis pysty kerskumaan liberaaleilla arvoillaan, joten puolue on mielellään puhunut vapaan, liberaalin markkinatalouden puolesta. Tämäkään ei tosin ole täysin mennyt nappiin: apteekkimonopolin purkamisen väläyttely on saanut puolueen kiemurtelemaan ja toisinaan jopa vihreät tuntuu olevan enemmän pro-market.

Keskusta ei nimestään huolimatta pysty ravistelemaan agraarin siipensä konservatiivisia arvoja, vaikka halusikin puhua Ranskan Macronin voitosta ”keskilinjan vallankumouksena”. Puolueen puheenjohtaja Juha Sipilä on konservatiivinen lestadiolainen.

Helsingin Sanomien uuden puoluejaon jälkeen Twitterissä käytiinkin leikkimielistä keskustelua siitä, olisiko kentällä tilaa uudelle puolueelle. Keskusteluun intoutuivat niin vihreiden Antero Vartia kuin kokoomuksen Juho Romakkaniemi.

”Miksi perustaa uusi puolue?” Anders Adlercreutz kysyy.

”He voisivat tulla RKP:hen.”

 

Kuva: Ilkka Saastamoinen.

 

Tuuli puhaltaa 10 metriä sekunnissa, ja Adlercreutz painaa kaasua. Kiidämme vastatuuleen pienessä moottoriveneessä kohti avomerta.

Olemme matkalla tekemään lopputarkastusta Adlercreutzin suunnittelemalle mökille Porkkalan ulkosaaristossa. Hän on siviiliammatiltaan arkkitehti ja pyörittää edelleen isänsä perustamaa arkkitehtitoimistoa, vaikka ehtiikin nykyään tehdä vain muutaman pienemmän projektin vuodessa.

Perinne näyttelee suurta roolia Adlercreutzin elämässä. Hän opiskeli itsensä samaan ammattiin kuin vanhempansa ja on ollut yhdessä vaimonsa Ian kanssa 17-vuotiaasta. Pariskunnalla on viisi lasta, ja perhe asuu Adlercreutzin vanhassa lapsuudenkodissa.

Adlercreutz on vanha aatelissuku. Siksi Anders Adlercreutz tietää hyvin tarkasti, mistä tulee ja mitä hänen suvussaan on tehty. Hänen esi-isänsä, Tomas Erikinpoika, lähti 1600-luvulla Lohjalta Tukholmaan tekemään töitä, tarinan mukaan vain leipä ja hopealusikka mukanaan. Kirjurina ja renkinä työskennellyt Tomas oli ahkera ja hiipi aamutuimaan aina ikkunasta sisään päästäkseen työhuoneeseensa Tukholman linnassa ennen muita. Kuningas Kaarle XI huomasi tämän ja piti häntä varkaana. Tomas pääsi kuninkaan suosioon, kun selvisi, että hän oli vain hyvin innokas tekemään töitä. Huhujen mukaan Aleksis Kiven isä oli erään Adlercreutzin avioton lapsi.

Torjuntareaktion sijaan Adlercreutz herättää luottamusta. Hän puhuu aatelisuudestaan aivan kuin se olisi hassu yksityiskohta, kuten joku naurettava nimi tai sympaattinen puhetapa, joka periytyy suvussa sukupolvelta toiselle. Mutta mieluummin hän puhuu toimivista päiväkodeista ja puhtaasta sisäilmasta.

 

Politiikkaan Adlercreutzin sai houkuteltua mukaan RKP:n puoluetoimistolla työskentelevä ystävä, joka kulki hänen kanssaan junalla samaa matkaa töihin.

RKP ei ollut itsestään selvä valinta. Puntarissa olivat myös vihreät.

”Se oli pienestä kiinni. Mutta RKP:n toiminnassa pystyn olemaan mukana omalla äidinkielelläni, ja puolue on vähemmän dogmaattinen kuin vihreät. Yksittäisellä poliitikolla on suuri liikkumavapaus RKP:n sisällä”, Adlercreutz sanoo.

Samalla hän hidastaa vauhtia ja ohjaa veneen ketterästi karin ohi laiturille.

Kun vielä vuonna 2012 Adlercreutz nousi ensikertalaisena Kirkkonummen kaupunginvaltuustoon alle 300 äänellä, vuonna 2017 hän oli kuntansa ylivoimainen äänikuningas melkein 1 800 äänellä. Vain muutamassa vuodessa Adlercreutz nousi täysin noviisista myös puolueensa puheenjohtajistoon.

Anders Adlercreutzin menestys vaaleissa on perustunut juuri hänen välittömyyteensä.

Eduskuntavaalikampanjansa aikana Adlercreutz arpoi joka viikko jonkun, jonka luokse hän tulisi tekemään ruokaa ja puhumaan politiikkaa. Illan isännän piti vain kerätä kymmenisen ihmistä pöydän ääreen, ja Adlercreutz saapuisi paikalle lihapullabolognesen kanssa.

”Olin ihan tuntematon tyyppi RKP:n kentällä, eikä kukaan itseäni lukuun ottamatta veikannut, että menisin läpi.”

Sekä Kanadan Trudeau että Ranskan Macron nousivat suosioon lähestyttävyydellään ja spontaaniudellaan. Macron vitsaili kameroiden edessä ja kohteli toimittajia kuin ystäviään. Trudeau muodosti hallituksen, jossa oli miehiä ja naisia saman verran (”koska on vuosi 2015”), toi nuoren poikansa töihin parlamenttiin ja pysähtyi lenkillään ottamaan valokuvia hääseurueen kanssa.

Kuka tietää, mikä lopulta vaikutti Adlercreutzin keittiöpolitiikan suosioon – ehkä herkullinen lihapullabolognese, mielenkiintoiset keskustelut tai kasvanut tarve puolustaa ruotsinkielisten asemaa – mutta sana levisi. Yhtenä iltana Adlercreutz kestitsi lastenpsykiatreja Tammisaaressa, toisena joukkoa ensimmäistä kertaa äänestäviä teinejä, kolmantena eläinlääkäreitä Porvoossa. Perinne on jatkunut vaalien jälkeenkin.

 

Saarella tuuli yltyy. Kallio tuntuu lämpimiltä jalkojen alla. Adlercreutzin suunnittelema mökki on ottanut vaikutteita minimalistisesta tanskalaisesta arkkitehtuurista. Ulkokuori on tehty karheasta ja tummasta, melkein mustasta puusta. Sisällä puu on vaaleaa ja sileää, ja valo täyttää huoneen läpitalon ikkunan kautta. Adlercreutz kiertää taloa ja napsii siitä kuvia eri kulmista.

Kaikki Adlercreutzissa on sellaista, että hänet voisi ylpeänä viedä näytille vanhemmille, ystäville, torille. Mökin jokainen yksityiskohta on tarkkaan harkittu ja tyylikäs. Tapa, jolla hän puhuu valon ja puun tasapainosta tai tasa-arvon ja kansainvälisyyden tärkeydestä, on rauhoittava.

Juuri Adlercreutzin kaltaiset ihmiset voivat ratkaista RKP:n ongelmat. Hän on sopivalla tavalla establishment, mutta tarpeeksi moderni, vaatimaton ja uudistusmielinen. Hänen kaltaisiaan ihmisiä löytyy niin kokoomuksesta, vihreistä kuin demareistakin, mutta vanhat puoluejaot pitävät heitä erillään.

Adlercreutz haki puolueen johtoon kampanjoimalla avoimuuden puolesta. Hän näkee, että muutos on välttämätöntä.

”RKP ryhtyy helposti puolustustaisteluun silloin, kun pitäisi nähdä mahdollisuuksia. Varjelemme liian paljon asioita omissa piireissämme ja ajattelemme, että meidän pelikenttämme on alue, jonka joku muu rajaa meille”, hän sanoo.

”Meidän pitäisi nähdä, että pelikenttä on isompi.”

Ennen RKP:n uudistamista Adlercreutzin pitäisi saada koko puolue näkemään asia samoin. Se onkin muutoksen kaikkein vaikein kohta. Etelä-Suomessa RKP voi hyvin kampanjoida start-upien, maahanmuuton ja seksuaalivähemmistöjen puolesta, kun taas Pohjanmaalla eletään täysin toisessa todellisuudessa.

Lopulta tuntuu, että liberaalin yleispuolueen synnyttämisen haaste on sama kuin kaikilla muillakin. Lisäksi moni RKP:n jäsen ei yksinkertaisesti halua tehdä RKP:sta yleispuoluetta.

”Moni ruotsinkielinen kokee kielen aseman uhattuna. Nuoret lähtevät yhä enemmän Ruotsiin opiskelemaan, eivätkä tiedä, löytyykö heille tilaa Suomessa. On tietty sellainen pohjavire, ettei kaikki ole menossa parhaimpaan mahdolliseen suuntaan”, Adlercreutz sanoo.

Kaupungeissa RKP kilpailee samoista urbaaneista, korkeasti koulutetuista äänestäjistä kuin vihreät ja kokoomus. Jotta puolue voi edes haaveilla laajentumisesta, on sen päästävä eroon elitistisestä leimastaan ja kielikynnyksestä.

Adlercreutzin on tasapainoteltava: toisaalta suomea ja englantia puhuvien olisi löydettävä RKP, mutta heidän tervetulleeksi toivottamisensa ei saisi tarkoittaa ruotsin kielen vähättelyä. Olisi mentävä suuntaan, jossa ruotsin kieli nähdään osana monikulttuurisuutta.

”Osittain kyse on siitä, miten me viestitään ja miten käytännössä toimitaan silloin, kun ollaan yhdessä ja miten luodaan tunne, että jokainen voi käyttää omaa kieltään. Meidän pitäisi luoda puolueen sisällä aito kaksikielisyys, joka tässä yhteiskunnassa ei muuten toimi.”

Sen jälkeen olisi helpompaa houkutella äänestäjiä ei kielen, vaan ideologian ja arvojen perusteella. Ja kampanjapuheissa RKP:n arvot täsmäävät täysin sen kanssa, mitä suomalainen liberaali oikeisto voisi olla: markkinatalouden nimeen vannova, yrittäjiä tukeva, suvaitsevainen ja kansainvälinen puolue. Taloudessa keskellä, arvoiltaan liberaali. Lev och låt leva.

RKP:lla on Adlercreutz, jolla on kaikki, mitä Trudeaun tai Macronin kaltaisen hypen rakentaminen vaatisi. Mutta se vaatisi, että Adlercreutziin ja hänen arvoihinsa rakastuisivat myös pohjanmaalaiset maatalousyrittäjät ja suomenkieliset kaupunkilaiset.

Onko se lopulta mahdoton tehtävä?

 

Juttua on täsmennetty 14.9. klo 14:54. Noin 10 prosenttia suomalaisista ei kuulu liberaaleihin Helsingin Sanomien puoluekoneen mukaan, vaan vajaa 10 prosenttia kansanedustajista kuuluu kyseiseen joukkoon Helsingin Sanomien ja Ylen vaalikonevastauksista tehdyn analyysin perusteella.