27. maaliskuuta 2017
Teksti: | Kuva: Meri Björn

Kuva Edmund Dulacin taideteoksesta pomppaa Instagram-syötteeseen. Kaksi ihmistä kelluu sinivihreissä meren tyrskyissä.

”Nautin myös pitkistä kävelyistä suoraan mereen”, kertoo kuvateksti.

Vihjailu itsemurhasta kuuluu asiaan. Yhdysvaltalaisen April Eileen Henryn perustama ja ylläpitämä Instagram-tili Texts From Your Existentialist on täynnä kuivan huumorin sävyttämää nihilismiä, epätoivoista kaipausta ja merkityksettömyydestä nousevia kuolemantoiveita. Tiliä seuraa yli 300 000 ihmistä.

Päädyn kuvien äärelle yhtenä huonommista päivistäni. Rinnan ympärillä tuntuu kiristävä side, koko kehoa tärisyttää enkä tiedä syytä. Selaan Henryn postauksia ja hymyilen pienesti niiden teksteille. Tunnistan pahan oloni kauniiksi kiedotussa paketissa.

On hieman helpompi hengittää.

 

Viime aikoina useampi blogi- ja lehtikirjoitus on kysynyt, mitä tapahtuisi, jos Karl Ove Knausgård olisi nainen. Tuhansien sivujen autofiktiivinen itsetutkiskelu ja millintarkka perhe-elämän kuvaus koettaisiin luultavasti päiväkirjamaisena ja triviaalina.

On vaikea kuvitella, että miehet – tai edes naiset – juhlisivat naisen kirjoittamaa Taisteluni-sarjaa mestariteoksena, arvelee Slate-verkkolehden Katie Roiphe.

Tunteellisuus on naiselle taakka myös musiikkimaailmassa. Taylor Swift on kertonut usein, kuinka hänen musiikkiaan kritisoidaan muun muassa siitä, että se saa inspiraationsa hänen rakkauselämästään. Miesartistit välttyvät systemaattisesti vastaavalta kritiikiltä.

Sannin viime syksynä julkaistu albumi taas aiheutti pienimuotoisia moraalisia paniikkeja lyriikoillaan, joihin sisältyy vihaista kiroilua ja itsetuhoista kuvausta siitä, miten kertoja haluaa olla jonkun pojan ”vahinko”. Kysyttiin: minkä viestin tämä antaa tyttärillemme?

Tästä kaikesta tarjosi väläyksen myös Johannes Ekholmin viime vuonna ilmestynyt romaani Rakkaus niinku. Siinä kolmekymppinen miespäähenkilö kierii olemassaolon tuskassa ja vertaa itseään valkoisen, keski-ikäisen heteromiehen asemaan. Päähenkilön chat-keskustelukumppani ”Sad91rl” taas tiivistää asemansa naisena näin:

nainen rakastaa liikaa se on hullu
mies rakastaa liikaa se on traaginen sankari
naisella on ahdistuskohtaus se on epävakaa
miehellä on ahdistuskohtaus se on eksistentialisti-nero

Näin se on tähän asti ollutkin. Siksi todellisen elämän sad girlit ovat ottaneet viime vuosina haltuunsa etenkin sosiaalista mediaa.

 

Texts From Your Existentialisttiliä ylläpitävä Henry kertoo kotisivuillaan perustaneensa tilin, koska etäännyttävä positiivisuus tuntui valtaavan koko sosiaalisen median. Vastaavaksi ilmiöksi on noussut yhdysvaltalaisen Melissa Broderin Twitter-tili So Sad Today. Runoilija-kirjailija perusti tilin vuonna 2012 saadakseen kanavan ahdistuksensa ja masennuksensa ilmaisemiselle. Broderin twiitit onnistuvat tekemään huonosta olosta ja tyhjyydestä samastuttavaa ja tragikoomisen hauskaa.

Parikymppinen Audrey Wollen – joka Instagram-kuvissaan itkee sängyllään ja työpaikkansa vessassa – esittelikin vuonna 2014 aiheen tiimoilta kehittelemänsä Sad Girl Theoryn. Sen ydinajatuksena on kehystää uudelleen tyttöjen kärsimys, johon liittyy usein esimerkiksi oman kehon vihaaminen.

Teorian mukaan kärsimys tulee nähdä henkilökohtaisen epäonnistumisen ja passiivisen narsismin sijaan poliittisena aktivismina patriarkaattia vastaan. Sosiaalinen media on surullisten tyttöjen teorialle tärkeä, sillä se antaa tytöille mahdollisuuden olla itse vastuussa tunteidensa julkisesta ilmaisusta.

Ilmiö voi vaikuttaa mielenterveysongelmien glorifioimiselta. Eivät nämä naiset kuitenkaan halua olla masentuneita. Broderin viime vuonna ilmestynyt, Twitter-tilin pohjalta syntynyt esseekokoelma So Sad Today kuvaa hänen elämänmittaista kamppailuaan mielenterveytensä puolesta: on terapeutteja, erilaisia lääkkeitä, parempia kausia. Ja hyvin huonoja kausia.

 

Muutaman nuoren, pääasiassa valkoisen naisen surullisuusperformanssi sosiaalisessa mediassa saattaa tuntua merkityksettömältä ja ärsyttävältäkin. Silti, tai juuri siksi, se kuitenkin liittyy kaikkia koskeviin kysymyksiin: Kenen kokemuksella on väliä? Kenen kokemus taas on automaattisesti triviaali ja yksityinen, tarkoitettu korkeintaan lukitun päiväkirjan sivujen väliin?

Juuri suomeksi ilmestynyt Roxane Gayn esseekokoelma Bad Feminist käsittelee samaa teemaa. Teoksen mukaan on hyväksyttävää ja suositeltavaa tuoda äänensä kuuluviin, vaikka on avoimesti ristiriitaisuuksien täyttämä, hukassa oleva sekasotku – kuten Gay pää pystyssä itsekin mieltää olevansa.

Gay kritisoi teoksessa terävästi yhdysvaltalaisen kulttuurin representaatioita ihonväristä ja sukupuolesta, ja toisaalta myös kertoo siitä, kuinka hän itkee epävarmuuden hetkillä työhuoneessaan. Viesti on selvä: oman haavoittuvaisuuden ja ristiriitaisuuden paljastaminen ei heikennä sanottavaasi, vaan vahvistaa sitä.

 

Toistuvasti törmäämme ajatteluun, jonka mukaan julkinen tunteista puhuminen on triviaalia. Se on tunnemössöä, joka tuhoaa yhteiskunnallisen keskustelun ja ajaa ihmiset omiin subjektiivisiin kokemusmaailman poteroihinsa.

Jo 1960-luvulta asti esimerkiksi toisen aallon feminismi on kuitenkin vastustanut tätä ajatusta. Yksityinen on poliittista ja tunteista puhuminen tärkeää juuri siksi, että se yhdistää ihmisiä: jos joku muukin kokee asian näin, ehkä taustalla on jotain suurempaa. Otetaan siis siitä selvää ja tuetaan toisiamme.

Itsemurhansa myötä toisen aallon feminismin ikoniksi noussut Sylvia Plath on sad girlin perikuva, katsoo surullisten tyttöjen teorian luonut Audrey Wollen. Plathin pitkälti autobiografinen romaani Lasikellon alla kuvaa nuoren naisen kamppailua mielenterveytensä kanssa 1950-luvun Yhdysvalloissa, jonka tarjoamat raamit naiseudelle olivat ahtaat.

Yksi asia on sentään toisin kuin 1950-luvulla: surulliset tytöt saavat helpommin äänensä kuuluville. He voivat rakentaa yhteisöjä.

 

Surullisuus ei usein tunne sukupuolta. Saatan kääntyä Bukowskin runojen tai Richard Linklaterin Boyhood-elokuvan puoleen päivinä, jolloin hengittäminen on vaikeaa. Silti tuntuu tärkeältä, että rinnalla on toisenlaisia ääniä: tyttöjä ja naisia, jotka pitävät häpeilemättä tai häpeästä huolimatta ääntä siitä, miltä heistä tuntuu ja mitä he ajattelevat.

Ehkä joskus tulevaisuudessa voi käydä niinkin päin, että ahdistunut keski-ikäinen mies löytää samastumispinnan ahdistuneen nuoren naisen taiteesta.

Surullisissa tytöissä ei ole kyse tykkäysten kalastelusta, päinvastoin. Kyse on tilan ottamisesta silloinkin, kun on vähiten ”tykättävä”. Kuten Melissa Broder kuvaa So Sad Today -kirjassaan Twitter-tilin pelastavaa vaikutusta itselleen: hänen surullisuudellaan on väliä. Hänellä on väliä.

 

Kirjoittaja on viestinnän opiskelija, jonka olemassaolon kipeyttä ja kauneutta käsittelevällä blogilla oli huippuaikoinaan noin 13 lukijaa.