27. maaliskuuta 2017
Teksti: | Kuva: Meri Björn

Kun rap-artisti Cheek kertoi viime lokakuussa Helsingin Sanomien haastattelussa mielenterveysongelmistaan, häntä pidettiin rohkeana. Näin käy usein: kun kuka tahansa julkisuuden henkilö on ”avoimena” ja kertoo kohtaamistaan koettelemuksista tai kamppailuista, hän on rohkea.

Näissä tarinoissa on nousujohteisuutta. Niissä on jotain, mistä olla ylpeä: on selviydytty. On selviydytty niin maan perkeleesti. On menty vaikeuksien kautta voittoon, suomalaisen sisulla hammasta purren. Kulttuurimmehan ihannoi selviytyjähahmoja, noita laavan läpi puksuttavia tahtotraktoreita, jotka eivät koskaan kohtaa ylitsepääsemätöntä vaikeutta.

Mielenterveytensä kanssa kamppailevan korvaan nämä tarinat särähtävät. Ne kuulostavat epäuskottavilta ja syyllistäviltä. Viimeisetkin uskottavuuden rippeet karisevat siinä vaiheessa, kun mediassa kerrotaan, että joku on ”parantunut” masennuksestaan meditoimalla, ulkoilemalla tai ruokavaliotaan muuttamalla.

Ne tuovat mieleen tuttujen ja tuntemattomien kehotukset ”ryhdistäytymisestä”. Mutta mielenterveysongelmista ei selvitä ryhdistäytymällä.

 

Tällaisessa ilmapiirissä mielenterveysongelmista on hankala puhua. Itä-Suomen yliopistossa tehdyn väitöstutkimuksen mukaan nuoret eivät esimerkiksi uskalla puhua masennuksestaan edes läheisilleen, koska he pelkäävät tulevansa tuomituiksi.

Ehkä tabuisuuden ja häpeän vuoksi mediakin värittää mielenterveystarinoihin sankaruutta, vaikka sitä ei tarvittaisi yhtään enempää. Mielenterveysongelmissa ei nimittäin ole mitään poikkeuksellista tai outoa, saati sankarillista. Ne eivät ole selviytymistarinoita. Ne ovat aivan tavallisia asioita ja yleisiä ongelmia. Ne ovat sairauksia siinä missä diabetes, nivelrikko tai kurkkumätä.

Eivätkä nämä sairaudet ole mitään harvinaisuuksia. Korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimuksen luvut kertovat yli neljäsosan opiskelijoista kokevan itsensä onnettomaksi ja masentuneeksi. Ja samalla masennus on Suomessa tuki- ja liikuntaelinsairauksien ohella yleisin työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen syy. Maailmassa on arviolta yli 120 miljoonaa masennusta sairastavaa ihmistä.

 

Välillä mediassakin näkyy valonpilkahduksia. Asioista keskustellaan rehellisesti, kuten kuuluukin. Silloin ehtii hetken kuvitella, että ehkä vihdoinkin aika on kypsä: ehkä me nyt kykenemme kohtaamaan sairaudet sairauksina ja unohtamaan tabut. Unohtamaan ne mielikuvat saamattomasta, sekavasta ja kummallisesta yksilöstä, joka on pipi päästään, hullu.

Mutta ei vieläkään. Tuoreimmissa esimerkeissä Donald Trumpia kutsutaan ”psykoottiseksi” ja hänen psyykensä tilaa analysoidaan oikein ammattilaisten voimin. Kun Kanye Westin terveydentila romahti yllättäen, puhuttiin siitä sekoiluna.

Jos West olisi saanut epilepsiakohtauksen tai katkaissut jalkansa, olisi sattumukseen reagoitu toisin. Nyt sairautta ei nähty tai haluttu nähdä.

 

On minuakin kiitelty rohkeudestani. Siitä, miten hienoa on, että uskallan puhua asiasta. Kukaan tuskin kiittelisi samaan tapaan, jos kertoisin olevani diabeetikko. Sillä ei elämä tämän sairauden kanssa ole sen kummallisempaa.

Vakava masennukseni on taittunut ajan myötä turruttavan turvalliseksi keskivaikeaksi. Käyn terapiassa, syön minulle määrättyjä lääkkeitä ja elän kohtalaisen normaalia elämää. Normaalia elämää, johon kuuluu hankalia päiviä, viikkoja, joskus kuukausiakin.

Enkä minä häpeä puhua tästä, vaikka alkuun pelkäsinkin. Ajattelen, että toisen sokeritasapaino on toisen henkinen tasapaino. Eikä kummastakaan puhuminen vaadi rohkeutta, sillä nämä asiat ovat vain osa meitä – eivät mitään meitä määrittäviä tekijöitä.

 

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja media-alan sekatyöläinen, jonka elokuussa julkaistava esikoisteos ”Depressiopäiväkirjat” kertoo masennuksesta kaunistelematta tai kauhistelematta.