07. maaliskuuta 2017
Teksti: | Kuva: Kuvasto/Wäinö Aaltonen, Kansallisgalleria

Yksi vaativalta kalskahtava sana on sulkenut lukemattoman määrän lapsia ulkopuolelleen. Nyt säveltämisestä halutaan tehdä kouluissa jotain, joka ei enää kurista kurkkua.

Yksi kansa, yksi musiikki, yksi säveltäjä.

Jean Sibeliuksen vanavedessä musiikista tuli 1800-luvun lopun Suomessa valtiollinen sivistysprojekti ja kiistaton apurahojen nauttija. Samalla niin sanottu Sibeliuksen varjo kohosi koko kulttuurialan päälle – kunnon säveltäjä köpötteli kävelykeppeineen ja sikareineen ullakkotyöhuoneeseen, jonka sorvia lämmitti takka F-duurissa.

Kun musiikkialan rakenteet tai ainakin yleiset mielikuvat ovat edustaneet tällaista eetosta, ei ole ihme, että ajatus säveltämisestä on pitkään saanut lähinnä yskimään pölyä keuhkoista.

Peruskoululaiselle esitetty pyyntö tuottaa omaa musiikkia on lähinnä punastuttanut kasvot ja saanut lopulta kakistamaan ulos:

”Mutta enhän minä…”

Nyt kuitenkin pitäisi.

Syksyllä 2016 peruskouluissa otettiin käyttöön uusi opetussuunnitelma, jonka mukaan jo ekaluokkalaiset opiskelevat jatkossa säveltämistä. Peruskoulun päättyessä oppilaan tulisi osata käyttää musiikillisia tai muita äänellisiä elementtejä kehittäessään ja toteuttaessaan uusia musiikillisia ideoita yksin tai ryhmän jäsenenä.

Aiemmin puhuttiin säveltämisen sijaan ”musiikillisesta keksimisestä”. Uudistuksella Opetushallitus rikkoo harkitusti mielikuvaa, jossa sävellykset syntyvät neron vimmalla yksinäisessä mökissä. Ja peruskouluhan on musiikinopetuksessa juuri se paikka, jonka musiikkifilosofinen linja läpäisee koko ikäluokan.

Käykö perinteen rikkominen oikeasti näin helposti?

 

Musiikinopetus ymmärrettiin suomalaisissa kouluissa pitkään laulamisena – tai itkemisenä. 1800-luvun loppupuolen Suomessa laulattaminen oli loogista: kodin, uskonnon ja isänmaan arvopohja pinttyi tehokkaimmin mieleen ulkoa opetellun ja jonnekin nuotin lähimaastoon tähdätyn laulamisen kautta.

Nöyryytys ja lahjakkuuksien erottelu kuuluivat varhaisessa musiikinopetuksessa asiaan. Sitä on jälkikäteen myös päivitelty erilaisin vertauksin: Mitä järkeä olisi arvostella japanin ääntämistä, jos kielen puhumista ei ole koskaan kunnolla opetettu? Entä jos kuvataiteen opetus olisi lähinnä alan tunnustettujen mestareiden töiden kopiointia? Mitä jos ruoasta saisi nauttia vain, jos ymmärtää paperilla sen kemiallisen koostumuksen?

Tällaista ei pohdittu kansakoulujen ja lannistuneiden laulukokelaiden Suomessa. Sen sijaan todettiin, että äänellänsä se variskin laulaa – lohdullisimmillaan.

 

1960-luvulla musiikinopetuksen oli vihdoin pakko reagoida paitsi aikansa pop-vallankumoukseen myös kokonaiseen ihmiskuvan muutokseen. Lapset ja nuoret alettiin nähdä aktiivisina oppijoina, ei vain suorittajina. Aineen nimi vaihdettiin vuonna 1963 laulusta musiikinopetukseksi. Luokkiin tuli rumpuja, nokkahuiluja ja kellopelejä, joita sai myös kokeilla. Toisaalta vielä hyvän aikaa 1970-luvun puolella jatkui toki totinen vääntö siitä, voiko rockia ottaa kouluopetukseen.

Musiikintunteihin vaikutti sekin, että kansakouluista tuli 1970-luvulla peruskouluja. Opetuksen sisältöä alettiin hiljalleen määritellä yhä enemmän paikallisesti. Opettajan kädet olivat musiikissa jo alkujaan vapaammat, ja kirjoa lisäsivät luokkahuoneiden varusteluerot.

Samalla musiikinopetus menetti kuitenkin suuren etsikkoaikansa. Muutamat pioneerit panostivat omissa luokkahuoneissaan luovaan ajatteluun, mutta muualla oppilaita kangisti jännittynyt ilmapiiri. Jos vapauksia olisi otettu, äänillä leikkiminen olisi voinut tutustuttaa oppilaat pioneerien visioiden mukaan myös moderniin taidemusiikkiin.

Oman lukunsa tarinaan toivat maksulliset musiikkiopistot. Niitä perustettiin 1960-luvulla osin siksi, että nuorisoa saataisiin sisälle kaduilta maleksimasta. Toisaalta soitinmusiikin asemaa ei saatu kunnolla kohennettua koulujen lauluperinteessä. Pian musiikkiopistot saivat taidealojen joukossa aivan ylivertaisen valtionosuusjärjestelmän. Vaikka 1990-luvun lama taittoi hieman opistojen liitoa, niiden menestys tultiin maailmallakin tuntemaan ”Suomen musiikki-ihmeenä” – pehmeiden, pohjoismaisten arvojen ja Itä-Euroopan musiikkikouluista maahantuodun kovan tavoitteellisuuden synteesinä.

Miten on sitten mahdollista, että jähmeä sibeliaanisuus on ollut vielä viime aikojenkin vallitseva sävel musiikinopetuksessa?

 

Osittain syynä on se, etteivät pop-musiikkiin ja kokeiluihin laajentaneet musiikkikasvattajat ole juuri pitäneet toiminnastaan ääntä. Toisaalta musiikinopetuksen nyörejä ovat kiristäneet vielä 1990-luvullakin päättäjät, jotka itse istuivat kansakoulun laulutunneilla. Kun rahaa oli laman myötä niukasti ja musiikkiopistoissakin kurinalaistettiin linjaa, oli varsinkin peruskoulussa houkutus pitää kiinni perinteistä.

Hätkähdyttäjiä alalla on silti ollut.

”Oma ajatukseni on aina ollut, että musiikkikasvatus olisi terapeuttinen aine, joka edistää elämänlaatua ja hyvinvointia”, sanoo Turun yliopiston taidekasvatuksen professori Kimmo Lehtonen.

Lehtonen on työskennellyt musiikkiterapian parissa yli 30 vuotta. Hän ravisteli musiikkikasvattajia etenkin vuoden 2004 kirjallaan Maan korvessa kulkevi. Kirja käsitteli musiikkia ihmisen tiedostamattoman puolen ”minän leikkinä”. Lehtonen kritisoi erityisesti klassispainotteisten musiikkiopistojen rajua kilpailullisuutta ja taipumusta traumojen viljelyyn.

Tutkija tuli ainakin noteeratuksi, koska kuulemma ”kirja on ammattikorkeakouluissa asetettu pannaan”.

”Kyllähän pedagogit alkoivat myös hankkiutua silloisista kritisointini kohteista eroon”, Lehtonen huomauttaa.

Vaikeus on ollut siinä, että kansakoulun käyneille opetusalan päättäjille on pitänyt erikseen perustella taiteen itseisarvoa. On vaatinut sulattelua, että musiikinopetus voisi olla tunteiden käsittelyä ja toipumista muun elämän kovuudesta.

”Keskeistä omassa työssäni on ollut ajatus musiikista tunne-elämän soundtrackina. Nythän esimerkiksi tv-ohjelmissa tämä keskustelu on ilahduttavasti levinnyt. Ja onhan monen musiikkisuhde saatu selvästi järjestettyä, jos katsoo erilaisten elävän musiikin tapahtumien suosiota.”

Musiikinopetuksen leikkimielisyyttä kuuluttavat Lehtosen tapaan myös Taideyliopiston Sibelius-Akatemian tutkijatohtori Heidi Partti ja toimittaja Anu Ahola. Viime vuonna ilmestynyt kirja Säveltäjyyden jäljillä pyrkii tuulettamaan juuri opetusalan ammattilaisten ajatusmaailmaa.

Leikitellessään musiikin eri elementeillä on helppo havaita, että maailma ei ole valmis, vaan siihen voi itse vaikuttaa. Samalla tunne omasta äänestä vahvistuu, kirjoittaa Partti, joka kertoo itsekin käyneensä läpi musiikkialalle tyypillisen, tuhansien tuntien jäykän koulutusputken.

Ei ole sattumaa, että kirja on ilmestynyt samoihin aikoihin uuden opetussuunnitelman kanssa. Molempien mukaan oppilaan on tärkeää omaksua vakiintuneiden kaavojen sijaan uusia ajattelutapoja. Musiikintunneille upotettava yhteissäveltäminen esimerkiksi edellyttää avoimuutta toisten ajatuksille. Tavoitteet sopivat siihen, että nykypäivän pop-säveltäminen tapahtuu pitkälti 2–4 hengen co-write-työskentelynä ja toisinaan myös verkon kautta.

 

Oletetaan, että musiikintunnit muuttuvat taikaiskusta leikkimieliseksi kokeilemiseksi. Se häivyttää Sibeliuksen varjoa jo vähän. Yksinäisen, ryppyotsaisen säveltämismyytin lisäsi musiikinopetusta on kuitenkin leimannut myös epätasa-arvo.

1960-luvulla perustettujen musiikkiopistojen ajatuksena oli, että musiikki kuuluu kaikille. Vuoden opinnot voivat kuitenkin maksaa 700 euroa jo ilman soitinkuluja. Musiikkiopistojen musiikki ei siis mitenkään voinut kuulua kaikille. Jotta myös köyhien perheiden lapsia tavoitettaisiin, alettiin 50 vuotta sitten perustaa erityisiä peruskoulujen musiikkiluokkia ja musiikkilukioita.

Nyt musiikkiluokkia ja -lukioita ollaan rapauttamassa, kuten Helsingin Sanomat vastikään kertoi. Ennen luokille jonotettiin, mutta nyt on ollut puutetta sekä näkyvyydestä että kuntapäättäjien arvostuksesta.

Tutkimuksen pohjalta tiedetään jo, etteivät muusikko- ja taiteilijasuvut ole pelkkä klisee. Useampi kuin joka toinen suomalainen ammattimuusikko tulee perheestä, jossa vähintään toinen vanhemmista on ammattimuusikko, kertoo Petri Peltosen tilastotieteen pro gradu -tutkielma neljän vuoden takaa. Musiikkiluokkien karsimisen myötä uhkana on perimisen ja eriarvoistumisen entistä laajempi kierre.

Paitsi jos uusi opetussuunnitelma voisi muuttaa tässäkin mielessä kaiken.

Suomen Säveltäjät ry:n hallituksen jäsen, säveltäjä Minna Leinonen on toiveikas.

”Säveltämisen arkipäiväistymisellä ja ruohonjuuritasolla tapahtuvalla musiikintekijyyden muutoksella on kauaskantoiset seuraukset. Tekijyyden murros voi hitaasti, mutta määrätietoisesti tasoittaa myös ammattikunnan sukupuolijakaumaa.”

Suomen Säveltäjissä jakauma on tyrmäävä: naisia on 11 prosenttia, kun esimerkiksi Kirjailijaliitossa naisten ja miesten osuus on tasoissa. Vuonna 2015 Teoston jäsenistä alle viidesosa oli naisia, Säveltäjät ja Sanoittajat Elvis ry:n jäsenistä reilu viidennes.

Leinonen tervehtiikin ilolla nykyistä tilannetta, jossa ”tekeillä on paljon”. Alkamaisillaan on Suomen Säveltäjät ry:n Ääneni äärelle -hanke, jossa koulutetaan säveltäjiä antamaan alansa opetusta peruskoululaisille. Jo aiemmin Teoston järjestämä BiisiPumppu-hanke marssitti kouluihin Anssi Kelan, Mariskan ja Stigin kaltaisia musiikintekijäkummeja.

Kun Leinosta kuuntelee, alkaa tuntua paljon todennäköisemmältä, että uuden polven säveltäjät voivat kasvaa syrjäseudulla tai radanvarren maahanmuuttajaperheissä. Ei luovuutta isolla L:llä, vaan ilmaisua pienellä i:llä, Leinonen korostaa. Applen GarageBandin kaltaiset äänittämissovellukset ovat jo tuttuja oppilaille ja toisaalta kouluille helppoja hankkia. Ne kutsuvat työstämään musiikkia ilman valmiita oletuksia ja vaihtamaan biittipohjia lennosta.

Kimmo Lehtonen muistuttaa, että musiikinopetuksen elitismiä on pyritty murtamaan aiemminkin. Joissakin kouluissa on ollut vapaasti käytettäviä bänditiloja. Musiikkiopistoilla taas on ollut käytössä lähes toiminnan alusta alkaen vapaaoppilaspaikkoja. Oppilas voi vapautua lukukausimaksuista kokonaan tai puolittain, jos perheen tulotaso on merkittävän alhainen.

”Sen sijaan alueellista tasa-arvoa on hukattu keskittämispolitiikalla”, Lehtonen sanoo ja viittaa musiikin korkeakoulutarjonnan valumiseen kauemmas ja keskisuurten kaupunkien näivettymiseen.

Jatkossa peruskoululaiset Helsingistä Inariin säveltävät ehkä arkipäiväisesti puhelimella, jopa välitunnilla jatkaen. Siitä olisi Sibelius epäilemättä kummissaan.

Seuraavaksi voidaan alkaa puhua siitä, pitäisikö erikoisammattilaisten ohjaama musiikinopetus tuoda myös jokaiseen päiväkotiin. Näin asia on jo esimerkiksi Virossa.

 

Artikkelia varten on lisäksi haastateltu opetusneuvos Eija Kauppista Opetushallituksesta ja käytetty lähteenä Musiikkikasvatus-lehden numeroa 1/2009.