15. helmikuuta 2017
Teksti: | Kuva: Mikko Vähäniitty

Tällä palstalla tapaamme tiedemaailman uudisraivaajia ja omien teidensä kulkijoita.

”Tällä hetkellä ymmärrän aseemisen kirjoituksen ilmaisumuotona, joka muodostuu merkeistä, mutta ei kanna luonnolliselle kielelle ominaisia äänteellisiä tai semanttisia merkityksiä. Aseemista kirjoitusta käytetään visuaalisessa runoudessa, abstraktissa kuvataiteessa ja käsitetaiteessa. Tekeillä olevan kirjallisuustieteen väitöskirjani tavoitteena on määritellä aseemisuuden käsite ja kartoittaa ilmaisumuodon perinnettä kirjallisuuden alueella.

Väitöskirjani on pioneeritutkimus aseemisesta kirjoituksesta. Termi on peräisin visuaalisilta runoilijoilta itseltään, ja se on mainittu akateemisessa maailmassa vain muutaman kerran. Työssäni joudunkin jatkuvasti miettimään, miten keksitään tapa puhua sellaisesta, jolle ei ole aiemmin ollut käsitteitä. Tämän vaikeus liittyy työni aiheeseen, sillä tutkimuskohteeni tarkoitus on välittää merkityksiä nimenomaan ei-kielellisellä tasolla.

Kirjapainojen yleistyessä tekstin visuaalinen taso pyrittiin vähitellen häivyttämään porvarillisesta romaanista kokonaan. Romaania lukiessa ei ole tarkoitus kiinnittää huomiota siihen, miltä teksti näyttää, vaan mennä sisään teoksen maailmaan ja kuvitella se. Aseeminen kirjoitus koettelee radikaalilla tavalla kirjallisuuden rajoja. Samalla lajin tutkimus nostaa esille niitä kirjallisuuden muotoja, joissa tekstin visuaalisuus vaikuttaa merkityksen muodostumiseen ja jossa siihen on tarkoitus kiinnittää huomiota.

Neljä aseemista runokokoelmaa julkaissut ranskalainen Henri Michaux on sanonut teoksensa Mouvements (1951) jälkisanoissa, ettei halua enää ilmaista asioita niin sanotulla luonnollisella kielellä, joka merkitsee aina myös jotain muuta kuin mitä hän haluaisi sanoa. Samoin jo aiemmin ranskalaisen kokeellisen kirjallisuuden piirissä ajateltiin, että luonnollinen kieli on vallan kieli, jonka hierarkioista ei voi vapautua. Aseemisella kirjoituksella kieltäydytään joutumasta kieleen liittyvien valtahierarkioiden marioneteiksi ja otetaan haltuun henkilökohtainen tila.

Katutaide lienee luonnollisin konteksti, jossa aseemisiin merkkeihin voi törmätä. Kuten katutaiteilija valtaa itselleen palan ympäristöään, aseemisen kirjoituksen tekijä ottaa oman tilan ja irtautuu kielestä, joka on aina myös muiden.

Elämme ajassa, jossa joudumme jatkuvasti kohtaamaan vieraita asioita. Esimerkiksi pakolaistilanteen aiheuttamat reaktiot osoittavat, miten vaikeaa se meille voi olla. Myös aseemiseen kirjoitukseen liittyy aina tietty vierauden ja toiseuden kokemus. Katsottaessa uutta tekstiä tai merkkiä pitää oppia havaitsemaan maailmaa uudelleen sen kautta. Samalla syntyy hätkähdyksen kokemus, jonka koemme myös muiden tuntemattomien asioiden äärellä.

Aseemisella tekstillä tekijä voi jättää maailmaan jäljen, jolla ei ole yhteisesti sovittua merkitystä, eikä tulkitsijalla tällöin ole mitään valmista tapaa kohdata tuota jälkeä. Näin vieraiden merkkien äärellä tulee altistuneeksi sellaiselle toiseudelle, jota ei tarvitse kohdata luettaessa esimerkiksi perinteistä romaania.”

 

Riikka Ala-Hakula tekee väitöskirjaa Jyväskylän yliopistolla.

Jutun otsikkoa on korjattu 15.2. klo 16:56.