15. helmikuuta 2017
Teksti: | Kuvat: Annikki Valomieli

Jos nuivat kaappaavat perussuomalaisissa vallan, Tiina Elovaaran kaltaiset poliitikot ajautuvat ahtaalle. Miksi he eivät sitten lähde?

Mitä tuollainen tyttö tekee tällaisessa paikassa?

Sellaiselta setäilevän alentuvalta holhoamiselta kuulostavat usein puheet, joissa ihmetellään Tiina Elovaaran puoluekantaa.

Koska kyllähän me ajattelemme tietävämme, millaisia perussuomalaiset ovat. Sellaisia huonosti koulutettuja, muukalaiskammoisia syrjäseutujen reppanoita, jotka eivät ole ikinä edes nähneet maahanmuuttajia, mutta pelkäävät niitä silti kuollakseen.

Tai sitten ne ovat jotain Vastarintaliikkeen natsilarppaajia, jotka kokoontuvat kammioihinsa lukemaan Scriptaa ja uhraamaan pieniä lapsia ”Mestarille”.

Meillä on hyvin kattava, enemmän tai vähemmän todellisuuteen pohjautuva persukuvasto, eikä Tiina Elovaara sovi siihen oikein mitenkään: hän on 30-vuotias eli nuori, korkeasti koulutettu nainen, joka opiskelee aikuiskasvatusta Tampereen yliopistossa ja kykenee ajattelemaan muutakin kuin maahanmuuttoa.

Elovaaraa kiinnostavat niin sanotusti ihan tavalliset asiat: koulutus, hyvinvointi ja turvallisuus. Eduskuntavaalikampanjassaan vuonna 2015 hän vaati politiikkaan inhimillisyyttä, positiivisuutta ja välittämistä.

Eduskunnassa Elovaara on jättänyt kirjallisia kysymyksiä esimerkiksi lastensairaaloiden valtionavustuksista ja laatinut koulukiusattuja puolustavan lakialoitteen. Lisäksi hän on allekirjoittanut Huominen ilman pelkoa -lakialoitteen, joka tähtää järjestäytyneen rasismin kieltämiseen. Tamperelaisena Elovaara on ollut kiinnostunut myös siitä, miten Yleisradio voisi kehittää toimintaansa Tampereen Mediapoliksessa.

”On ollut ihan liikuttavaakin, kuinka paljon puoluevalinnastani ja jaksamisestani kysytään”, Elovaara toteaa hieman huvittuneena.

 

Imagopoliittisesti ajatellen Elovaaran kaltaiset naiset olisivat perussuomalaisille loistava investointi  – siis jos puolue ylipäätään haluaa brändätä itseään salonkikelpoisempaan suuntaan.

Nykymuodossaan perussuomalaiset ei heitä houkuttele, mutta eivät kaikki kaipaa Elovaarankaan palveluksia. Homma-forumilla hänelle toivotetaan tervemenoa demareihin, ja omilta puoluetovereiltakin tulee välillä kylmää kyytiä.

Marraskuussa verkkolehti Long Play spekuloi Iivisniemen pesänjakajat –jutussaan, mitä tapahtuu, jos ja kun Timo Soini ennen pitkää astuu syrjään puolueen johdosta. Elovaara kommentoi tuolloin, että liian nuiva eli jyrkän maahanmuuttovastainen ehdokas voi karkottaa hänen kaltaisiaan pois puolueesta. Moni tulkitsi kommentin niin, että jos nuiva valitaan, Elovaara lähtee.

Elovaara käsitteli mielestään aihetta yleisemmällä tasolla. Selitys ei mennyt läpi. Muun muassa perussuomalaisten eduskuntaryhmän toinen varapuheenjohtaja Leena Meri nimitti Iltalehden haastattelussa Elovaaran puheita painostamiseksi ja uhkaamiseksi. Vastavuoroisesti Elovaara kokee, että häntä on yritetty savustaa ulos puolueesta. Tarkkoja painostusyrityksiä hän ei suostu paljastamaan, mutta sanoo ”ristiriitojen” näkyvän sekä pienissä että isoissa kysymyksissä.

Mikset sitten lähde?

Elovaara asettelee sanojaan pitkään ja korostaa sitten puhuvansa – jälleen – yleisellä tasolla.

”Puolueen vaihtaminen ylipäätään on harvoin ratkaisu”, hän aloittaa.

”On minua kyllä lähestytty lämpimästi useammastakin puolueesta.”

Ai demareista?

”Ei mitenkään erityisesti demareista.”

 

Jotta ymmärtäisi, miksi loikkaaminen on Elovaaralle niin mahdoton ajatus, on ymmärrettävä hänen taustaansa perussuomalaisissa.

Elovaara nousi eduskuntaan ensimmäisen kerran viime vaaleissa. Puolueen toiminnassa hän on kuitenkin ollut mukana jo vuosikymmenen, kolmasosan elämästään.

Perussuomalaiset syntyi vuonna 1995 konkurssiin menneen Suomen maaseudun puolueen jämistä. Niihin aikoihin Tiina Elovaara vietti lapsuuttaan Tampereen Kaukajärven levottomassa lähiössä. Naapuritalossa oli alkoholistiparantola. Äiti kuoli syöpään, kun Elovaara oli vasta yhdeksän. Isä joi.

1990-luvun puolivälissä perussuomalaiset oli pienpuolue, jota ei pidetty oikein minään. Sillä oli eduskunnassa tasan yksi kansanedustaja. Kukaan ei oikein tiennyt, mitä he haluavat, eikä ketään oikeastaan kiinnostanutkaan.

Mutta Elovaaraa kiinnosti. Hän piti perussuomalaisia vaihtoehtona vanhoille valtapuolueille.

Perussuomalaiset on alusta lähtien ollut Elovaaralle ennen kaikkea kansanliike, jossa on ollut tilaa kaikille. Se on nostanut valtakunnalliseen päätöksentekoon tavallisia ihmisiä ja antanut heille luottamustehtäviä.

”Osa kasvaa niihin, osa ei”, Elovaara toteaa.

Siitä huolimatta kaikille on annettu mahdollisuus.

”Meille on voinut tulla, vaikket olisi kukaan.”

Sellaisena Elovaarakin kokee puolueeseen tulleensa. Kiitollisuus estää häntä loikkaamasta.

”Mun tausta on… omanlaisensa. Ei sieltä yleensä ponnisteta eduskuntaan.”

Ensimmäisen kauden kansanedustajana Elovaara nostettiin ympäristö- ja ulkoasiainvaliokuntiin. Niistä jälkimmäinen käsittelee Suomen kansainvälisiin suhteisiin liittyviä asioita ja on Elovaaralle erityisen tärkeä. Ulkoasianvaliokunnassa hänen kollegoitaan ovat muun muassa sellaiset ulkopolitiikan mammutit kuin Alexander Stubb (kok) ja Pekka Haavisto (vihr).

Elovaara tulkitsee tilanteen niin, että nostamalla hänet ”raskassarjalaisten” joukkoon puolue on osoittanut hänelle sellaista luottamusta ja tarjonnut sellaisia mahdollisuuksia, joita hän ei nuorena naisena olisi muualla saanut.

Kyynisempi saattaisi huomauttaa, ettei sinänsä ole ihme, jos Elovaara on saanut puolueessa vakavasti otettavia luottamustehtäviä. Perussuomalaisten eduskuntaryhmässä on kuitenkin Teuvo Hakkaraisen ja Pentti Oinosen kaltaisia huru-ukkoja, joita ei aina oikein arvaisi päästää edes ulos – saati ulkoasiainvaliokuntaan.

Kuva: Annikki Valomieli.

Perussuomalaiset on ollut suomalaiselle medialle valtava testi, joka on usein reputettu. Joko ei ole oltu tarpeeksi kriittisiä tai sitten on suistuttu hysteeriseen paniikkiin yhden Facebook-kirjoituksen takia.

Esimerkiksi europarlamentaarikko Jussi Halla-ahon kirjoituksia on välillä tulkittu kuin piru raamattua. Provosointia, satiiria ja ironiaa on luettu vakavina poliittisina ehdotuksina.

Puhutaan siis asioista nyt niiden oikeilla nimillä ja kysytään suoraan: kuinka paljon puolueen kohusta kohuun rämpiminen oikein turhauttaa?

”Politiikkaan kuuluu se, että on pakko oppia sietämään massiivistakin turhautumista.”

Perussuomalaiset on toistuvasti syyttänyt mediaa puolueen mustamaalaamisesta, sen edustajiin kohdistuvasta ajojahdista ja heidän tahallisesta väärinymmärtämisestään. Mutta on puolueessa niitäkin, joita tarpeeton provosointi jo kyllästyttää. Ei Elovaaraltakaan heru touhulle loputtomasti ymmärrystä.

”Ilmiössä voi olla kyse kahdesta asiasta. Se, että ihminen on harkitsematon, on tavallaan inhimillistä. Tähän ammattiin ei kukaan saa koulutusta. Mutta osa rakentaa poliittisen uransa provokaatioon. En näe sen arvoa.”

Liian kriittiseksi Elovaara ei taaskaan suostu heittäytymään. Hän alkaa puhua syrjäytymisestä sekä yhteiskunnallisesta murroksesta ja sanoo, että pettymystä ja aggressiivisuutta pitäisi ymmärtää, muttei alistua niille.

”On toisaalta huolestuttava piirre, että provosoinnilla voi nykymaailmassa päästä vaikka Yhdysvaltain presidentiksi.”

 

Jos johonkin on suomalaisessa politiikassa voinut luottaa, niin siihen, että Timo Soini on ja pysyy.

Soinin institutionaalinen asema on alkanut kuitenkin horjua. Syypäitä siihen ovat maahanmuuttajat ja aiemmin mainittu eiralainen kielitieteilijä.

Perussuomalaiset valitsee puheenjohtajansa kesäkuun puoluekokouksessa Jyväskylässä. Virallisia ehdokkaita ei ole lehden painoonmenohetkellä yhtään, mutta käytännössä kaksi: Soini ja Halla-aho.

Soini on lähes omin pikku kätösin leiponut hassusta pienpuolueesta Suomen kolmanneksi suurimman puolueen ja sekoittanut suomalaisen politiikan perinpohjaisesti.

Halla-aho on puolestaan profiloitunut maahanmuuttokriittisyyden maskottina, onhan Homma-forumkin syntynyt hänen Scripta-bloginsa vieraskirjan pohjalta. Tammikuun alussa Lännen Median kyselyssä Halla-ahon kannatus oli jo lähes tasalukemissa Soinin kanssa. Hänellä on täydet edellytykset nousta puolueen johtoon. Monien arvioiden mukaan se profiloisi perussuomalaisia entistä enemmän vain yhden asian liikkeeksi.

Se huolettaa Elovaaraa ja horjuttaa hänen vaalimaansa ajatusta perussuomalaisista kansanliikkeenä, jossa kaikille on tilaa.

Jos Halla-ahosta tulee puheenjohtaja, valuvatko entiset kolmen suuren kannattajat takaisin sinne, mistä ovat tulleet?

”Jos tämä alkaa liikkua siihen suuntaan, että on vain yksi teema eli maahanmuutto, niin totta kai sillä on seurauksensa”, Elovaara sanoo ja tokaisee sitten varsin nuivasti:

”Olisi tosi kiinnostavaa nähdä se Halla-ahon puheenjohtajaohjelma, niin sanotusti.”

Pitkään politiikassa olleet tietävät varsin hyvin, millaisia visioita ylipäätään on mahdollista toteuttaa. Elovaaran mielestä maahanmuuttokriitikkojen utopistisimpia näkyjä yhdistääkin usein poliittinen kokemattomuus.

Kaikista nuivimmat ovatkin jo pettyneet perussuomalaisiin. Rajoja ei ole vieläkään pistetty kiinni, eikä edes Jussi Halla-aho saa niitä yksin suljettua.

”Kyllä mä haluaisin nähdä ne hallitusneuvottelut ja sen kansainvälisen politiikan, miten se käytännössä toteutettaisiin”, hän hymähtää.

Ettei Suomi ottaisi enää ikinä yhtään pakolaista?

”Joo. Ihan huvittava ajatus sinänsä.”

Mutta pian tästäkin aihepiiristä löytyy valoisampi näkövinkkeli. Puheenjohtajakilpailu voi Elovaaran mielestä nimittäin ”kirkastaa työväen agendaa” ja puhdistaa ilmaa. Se pakottaisi perussuomalaiset käymään kunnon linjakeskustelun. Sellaiseen ei puolueessa ole aiemmin ollut juuri edes tarvetta.

 

Elovaara korostaa, että perussuomalaiset on nuori puolue, jolle tavallisuus on sekä vahvuus että ongelma. Se on myös organisaatioltaan ja toimintatavoiltaan hyvin erilainen kuin vanhat valtapuolueet. Erilaisuus on rikkaus ja iso ongelma.

”Puolueen rakenne ei välttämättä organisaationa toimi kuin joillain muilla puolueilla, jotka osaavat tietyt asiat erinomaisesti.”

Kuten mitkä?

”Viestinnän.”

Siitä on vaikea olla eri mieltä.

Muilla suurilla puolueilla on viestintäpäälliköitä, viestintäkoordinaattoreita, viestintäsuunnittelijoita ja viestintävastaavia, perussuomalaisilla ei.

Viestintäongelmien kanssa kamppaillaan lähes aina, kun joku puolueen jäsen on möläyttänyt jotain outoa ja Soinia yritetään saada tuomitsemaan rasismi – yleensä laihoin tuloksin.

Mutta mitä muuta voisi odottaa, kun puheenjohtajan Ploki on ollut yleinen vitsi jo vuosikaudet ja poliittisen nuorisojärjestön puheenjohtaja edistää poliittista agendaansa rypemällä vaipoissa pitkin kirkon portaita? Puoluesihteerinä häärii Riikka Slunga-Poutsalo, joka ei usein hallitse edes omaa viestintäänsä. Tai saattaahan hän hallitakin, mutta hei, näin nämä asiat koetaan.

Kaiken huipuksi jonkinlaisena joka paikan yleisvirkailijana pöhisee omituisia mediaperformansseja järjestävä Matti Putkonen, josta on lähes mahdoton sanoa, uskooko hän todella omiin juttuihinsa vai onko niiden tarkoitus vain todistaa, että media liukastuu jokaiseen Putkosen liukumiinaan.

Tiina Elovaaraa on vaikea kuvitella horisemassa räjähtävistä lepakoista tai vaahtoamassa virpovista muslimipenskoista. Hänellä olisi kaikki maailman järkisyyt vaihtaa puoluetta, ja jos häntä on uskominen, ottajiakin olisi.

Silti puolueen vaihtaminen on Elovaaralle lähestulkoon mahdoton ajatus. Miksi?

Koska Elovaara on saanut perussuomalaisilta kaiken.

Koska tässä ei ole kyse vain järkisyistä, vaan tunteista.

”Olen aina elänyt elämääni kiitollisuuden kautta. En olisi tässä ilman sitä”, Elovaara sanoo vakavana ja jatkaa:

”Tämä puolue antoi minulle kodin. Vaatii tosi isoja ja mullistavia asioita ja pitkän harkinnan, jotta ikinä tulisi sellainen tilanne, että lojaaliuteni loppuisi ja olisi vaihdettava kotia.”

Kaiken se kestää, kaiken se kärsii.