15. helmikuuta 2017
Teksti: | Kuva: Meri Björn

Jos maailman valtiot yrittäisivät nyt sopia ihmisyyden pelisäännöistä, onnistumisen mahdollisuudet olisivat pienet. Yhdysvaltain presidentti Donald Trump hokisi Amerikan tulevan ensin. Kanadan pääministeri Justin Trudeaun tunteisiin käyvät ihmisoikeuspuheet leviäisivät sosiaalisessa mediassa. Saudi-Arabian kanssa väiteltäisiin siitä, koskevatko ihmisoikeudet naisia. EU:ssa kiisteltäisiin keskenään. Pukumiehet valvoisivat huippukokouksesta toiseen ja tulisivat kameroiden eteen silmät ristissä vesitettyjen kompromissien kanssa.

Vuonna 2017 tuskin syntyisi sellaista ihmisoikeuksien yleismaailmallista julistusta kuin toisen maailmansodan jälkeen. Nyt ei päästäisi sopuun edes minimitasosta: siitä, että meillä on oikeus elämään, vapaaseen sanaan, syrjimättömyyteen ja siihen, ettei meitä kiduteta tai vangita syyttä.

 

Kylmän sodan jälkeisessä Euroopassa varttuneelle ihmisoikeudet ovat tuntuneet itsestäänselvyydeltä. Ne näyttivät lapsuudessani junalta, joka etenee hitaasti ja mutkitellen kohti parempaa toteutumista. Eurooppa laastaroi kylmän sodan haavoja ja entisen Neuvostoliiton maat kulkivat kohti vapaampia yhteiskuntia.

Nyt Yhdysvalloilla on presidentti, joka määrää maahantulokieltoja muslimimaille ja ylistää vesikidutusta. Trump on käyttänyt jatkuvasti halventavaa ja syrjivää kieltä muun muassa naisista, muslimeista, meksikolaisista, vammaisista ja pakolaisista.

Euroopalla ei ole kuitenkaan varaa ylpeillä. Samanlaisesta populistisesta ja syrjivästä retoriikasta on tullut arkea monin paikoin täälläkin. Trump julistaa rakentavansa muurin Meksikon rajalle, mutta eurooppalaiset rakentavat samalla omia näkyviä ja näkymättömiä muurejaan.

 

Tahti kiihtyi vuonna 2015, kun Eurooppaan alkoi saapua paljon aiempaa enemmän turvapaikanhakijoita. Äkkiä EU:n jäsenmaat kilpailivat keskenään siitä, mikä maista onnistuu olemaan kaikkein luotaantyöntävin saapujille. Tuhannet naiset, lapset ja miehet jätettiin luokattoman kurjiin oloihin Kreikkaan. Viime keväänä solmitun pakolaissopimuksen myötä uudet tulokkaat käännytetään unionin ulkopuolelle, sekasortoiseen Turkkiin.

Kaikki tämä nakertaa toisen maailmansodan jälkeen sovittua periaatetta, jonka mukaan meillä pitäisi olla oikeus hakea turvaa sodalta ja vainolta.

Myös Suomi kilpailee luotaantyöntävimmän maan maineesta. Turvapaikkalainsäädäntöä kiristettiin vuodessa niin kovalla vauhdilla, ettei muutosten vaikutuksia ihmisoikeuksille ehditty arvioida kunnolla. Turvapaikanhakijoiden oikeusturvaa on heikennetty rajoittamalla heidän mahdollisuuksiaan oikeusapuun. Myös kielteisiä turvapaikkapäätöksiä koskevia valitusaikoja on lyhennetty. Perheenyhdistäminen on tehty lähes mahdottomaksi.

Hallitus yritti myös viedä läpi esitystä, jossa turvapaikan saaneiden sosiaaliturvaa kutistettaisiin pienemmäksi kuin kantaväestöllä. Esitys törmäsi kuitenkin perustuslaillisiin esteisiin.

Valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojanen on todennut, että Suomi testaa yhä ahkerammin, missä ihmisoikeussopimusten ja perustuslain äärimmäiset alarajat kulkevat. Osa päättäjistä tuntuukin suhtautuvan perustuslakiin taakkana, joka häiritsee politiikan tekoa.

 

Ihmisoikeuksista on helppo puhua, kun taloudella menee hyvin ja olot ovat normaalit. Oikeuksista tinkiminen taas on helpointa aloittaa haavoittuvimmista ryhmistä. Anonyymien turvapaikanhakijoiden, vammaisten tai väkivaltaa kokeneiden naisten oikeuksien puolesta harva jaksaa lähteä kaduille. On helppoa sanoa, ettei ole rahaa ja olosuhteet pakottavat.

Kyse ei kuitenkaan ole vain turvapaikanhakijoista tai muista vähemmistöistä. Periaatteista tinkiminen yhden ryhmän kohdalla johtaa kaltevalle pinnalle. Silloin kenestä vain voi tulla seuraava taakka, jonka oikeuksien murentaminen on ”välttämätöntä” esimerkiksi taloudellisista syistä. Siksi ihmisoikeuksia ei pitäisi alistaa päivänpolitiikan kohteeksi.

 

Kirjoittaja on ulkomaantoimittaja, joka työskenteli aiemmin ihmisoikeusjärjestö Amnestylla.