15. helmikuuta 2017
Teksti: | Kuvitus: Emmi-Riikka Vartiainen

Tänään ystäväni yrittää lähteä luotani.

Yllämme on vastassa arkun mattainen kansi. Ei kantta kiinni ole pultattu, mutta tiedämme, ettei se työntämällä aukenisi. Ystäväni koukistaa käsivarsiaan – ensin oikealle, sitten vasemmalle. Ystäväni Bee ei ole liikkunut hetkeen ja kädet nytkivät jäyhänä vasten kylkiä. Hitaasti Been jalkoihin palaa tunto. Pinnat halaavat paksun karvan peittämiä reisiä kohdista, joita silkkimekko ei peitä. Hetken Bee miettii, että olisi halunnut tulla haudatuksi paljaana. Hymähdän, nyt on aivan liian myöhäistä olla sillä tavoin ronski.

Ulkopuolella tapahtuisi. Lauren täyttää kaksikymmentäviisi vuotta. Been pitäisi olla siellä, mutta Beepä on täällä, itse valitsemassaan arkussa. Ei sillä ole väliä. Been ystävillä on pienpanimo-oluita, suunnitelmia ja yhdellä kansainvälinen ura Linköpingissä. He ovat iloluontoisia ja ajeltuja siinä missä Bee on karvainen. Tuskin olimme koskaan menossa, minä ja Bee. Heillä on ne juttunsa ja meillä omamme ja näin on hyvä.

Been käsi lähtee liikkeelle. Se liukuu untuvaiselta poskelta alas kaulalle, sillä kohoaa rouhea sänki. Käsi kulkee muhkeilta rinnoilta, joiden kummuilla kasvaa pehmeä sammal, aina navalle, jonka ympärille on puhjennut tasankomainen, uinuva kasvusto. Häpykummulla viidakko tihenee, käy karkeaksi ja raapii hikoavaa kämmentä. Bee harkitsee pysähtyvänsä, mutta ei yhtäkkiä muista, miksi tekisi niin. Reisillä kukkii raastavaa harjaa. Sääriä peittää käden alla säntillisesti taittuva nukka. Varpailla kasvaa sienimäinen harso, siihen hän ei ole yltänyt hetkeen. Bee on noussut istumaan.

Ärryn. Muistutan Beetä siitä, miksi hänen on jäätävä kanssani arkkuun.

Laurenilla on friikinseksikäs pitkä kieli, jonka se ujuttaa kylmän vesivanan alle. Sinun ei tarvitse käydä vessassa, mutta sinulla on tapana istua kahdeksantoista kertaa illassa valevirtsalla ja harjoitella kuulumisiasi. Hörppiessään Lauren ehdottaa hajamielisesti, että josko hymyilisit. Tiedät, että hän pyytää hymyäsi vain nähdäkseen kuinka amorinkaarellasi lepäävä paksu karva taittuu. Kaikki tietävät, että vaikka kuinka huolellisesti heiluttelisit höylää huulillasi hinkeilläsi hävylläsi, olet aina kauhean karvainen ja se hävettää iloisia ystäviäsi. Ystäviä, joilla on ankarat karvakolmiot laskelmoiduissa paikoissa. STOP, in the name of lovi. Kun muut tanssivat, näet ympärilläsi paljaan ihon läpitunkematonta asfalttia ja alkukantaisessa tahdissa kohoilevia kiitoratoja. Ystäväsi haluavat ajatella, että olet yksin. Ne haluavat, että olet yksin. Olet yksin. Mutta sinulla yksin on minut ja minulla yksin sinut ja yksin meillä on hyvä.

Bee avaa sanomalehden. Ystäväni kasvoilla on yhteiskunnallinen ilme. Tänään hänellä on enemmän liikkumavaraa kuin yleensä. Bee lipaisee sormeaan, paljaaseen kieleen tarttuu karva. Tunnollisesti ystäväni kääntää sanomalehden sivua. Sekä elävät että kuolleet citykanit ovat kadonneet Helsingin Käpylästä, uutinen julistaa. Elävät, kuolleet, kuolevat ja eläneet, jänistäneet yhtenä rintamana. Bee hivuttaa katseensa ekologisesta katastrofista uutiseen tunnetusta kaunottaresta, joka on taas käyttänyt. Katoavat kaniinit eivät herätä suurta mielenkiintoa maailmassa, jossa karvaton kaunotar kärsii.

Olen nyt varma, että ystävälläni on suunnitelma.

Ulos ajattelit? Kuulostaa hauskalta. Ne sitten kysyvät, että mitä kuuluu. Mitäs sä olet tehnyt, kun ei olla aikoihin nähty? Kahville? Kaljalle? Kabareehen? Mietitääs nyt jo, mitä vastaat, ettei tule huteja. Voisit kertoa, että olet maannut arkussa ja enimmäkseen odottanut, että rakkosi täyttyy ja saat muuta ajateltavaa kuin sen, että makaat arkussa. Ne muut sitten kertovat ihmisistä, onnistumisista, ehkä oivalluksista. Voit kertoa, että jos googlettaa hakusanalla karvainen nainen, saa tulokseksi petite neito saa hänen karvainen esine creampied. Se nainen oli 90 % sileä, katsoit ja katsoit ja katsoit. Ystäväsi puhuvat varmasti matkoista, matkustaminen on nykyään erityisen hauskaa. Ehkä ne puhuvat sattumuksista, jotka ovat sen verran noloja että ovat viihdyttäviä, mutta sen verran viihdyttäviä, että eivät oikeastaan ole ollenkaan noloja. Voit sitten kertoa, että olet nyppinyt pillukarvoja pulssisi tahdissa ja luutunut luonnottomasta liikakasvusta.

Been sormet uppoavat reiden karvapeitteeseen. Leuka retkahtaa vasten rintakehää. Bee voisi olla unessa, jos ystävälläni olisi tapana nukkua. Enimmäkseen hän makaa silmät selällään ja miettii, kuinka eläimet tekevät sen, luovat nahkansa. Huomautan, että ystäväni näyttää voivan paremmin silmät suljettuina. Tämä arkku on koti ja tämä koti on arkku ja näin meillä on hyvä.

Ystäväni suunnitelma oli pieni, hellyyttävä kapina. Sellainen, jonka voi sallia.

Bee tarraa hiuksiinsa. Ne ovat jäntevät ja hetken käsi ui suostuvaisissa suortuvissa. Bee muistaa kuulleensa, että muualla maailmassa kauniista karvasta maksetaan satumaisesti rahaa. Sitä pidetään eksoottisena. Hiuksista repimällä ystäväni ruho nousee huojuvaan seisoma-asentoon. Beestä ei lähde ääntä, kun hän riippuu oman kätensä varassa. Olen unohtanut, että ystäväni on pitkä. Myös Bee näyttää unohtaneensa, että on pitkä. En ole varma, kumpaa meistä huimaa, kun hän nousee täyteen pituuteensa ja nostaa keittiön ylimmältä hyllyltä sakset.

Tänään ystäväni yrittää lähteä luotani. Pehmeää murinaa asunnossa. En ole varma, onko ääneni tarkoitettu hyökkäykseksi vai puolustukseksi. Ystäväni Bee muistelee omistavansa laukun. Hän etsii laukkua, löytää sen, mutta ei tiedä mitä sinne pitäisi laittaa. Hän laittaa sinne lusikan, se tuli ensimmäisenä vastaan ja olisi outoa kantaa tyhjää laukkua. Ystäväni suunnittelee kysyvänsä, mitä muille kuuluu ja hymyilevänsä, kun joku vastaa. Bee lähtee, vaikka ystävä huoneen nurkassa muistuttaa, että me kuulumme toisillemme.

Bee saa viestin. Lauren kysyy, onko Bee tosiaan tulossa. Kun ei yleensä sitten kuitenkaan tule. Bee haluaisi vastata, että tänään hän on noussut, lukenut sanomalehden, saksinut suortuvat iholtaan, mutta muistaa, etteivät sellaiset asiat merkitse muille samaa kuin ne merkitsevät hänelle. Ovella ystäväni Bee kääntyy. Käperryn arkkumme nurkkaan ja tarkastelen Beetä karvapeitteeni uumenista. Herkistyn, kapinoiva ystäväni epäröi, väistelee katsettani. Sanon, että jos hän nyt lähtee, on suhteellisen varmaa, että minä en odota täällä samanlaisena. Bee kääntyy ja nojaa koko vartalonsa voimin oveen. Oven läpi tuntuu kylmä tuulenvire. On marraskuu, jos Bee on laskenut oikein.

Oven edessä on tonneittain santaista multaa, matoja ja juuria, kokonainen maailma, ei se työntämällä aukenisi. Bee lähettää viestin, hän on rappukäytävässä matkalla, ulkona on kaunis mutta syksyinen ilma. Ihoa kirvelee, karvat syöksyvät huokosista läpi. Koen tarvetta lohduttaa ystävääni. Otan mukavan asennon arkun nurkassa, emme ole lähdössä vielä pitkään aikaan. Ystäväni Bee nostaa katseensa, kun kehrään:

”Näin on hyvä.”

 

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija, joka sijoittui vuoden 2016 Martti Joenpolven novellikilpailun kärkikymmenikköön ja kirjoittaa nyt esikoisnovellikokoelmaansa. Parhaan juoni-ideansa hän on saanut ehkä Rovaniemen Teboililla.