21. lokakuuta 2016
Teksti: | Kuva: Meri Björn

Ylioppilaslehden edellinen päätoimittaja Antti Pikkanen tarkasteli maaliskuun numerossa Suomen hallituksen norminpurkutoimia. Pikkanen päätyi siihen, että ainakin Juha Sipilän (kesk) hallitus on vajaassa vuodessa oikeastaan lisännyt normeja, ei niinkään purkanut niitä.

Norminpurku-termin hienous piileekin siinä, ettei se sellaisenaan oikeasti tarkoita mitään – ja toisaalta siksi sillä voidaan tarkoittaa ihan mitä vain. Juuri sen vuoksi suuri osa suomalaisista ikään, elinkeinoon, tulotasoon tai puoluekantaan katsomatta tuntuu sitä kannattavan.

Totta kai voidaan purkaa turha sääntely! Totta kai voidaan haudata tämä Byroslavia! Lähdetään kaikki yhdessä norminpurkutalkoisiin!

 

Oikeasti se, mikä on turha ja purkamisen arvoinen normi, riippuu siitä, keneltä kysytään. Pikkasen moittimaa hallituksen hitautta norminpurussa voikin selittää se, ettei asiasta vallitse konsensus edes Valtioneuvoston linnassa. Jokaisella puolueella on näet omat lempinorminsa, joista on aivan pakko pitää kiinni.

Keskustelu turhista normeista ja ”ylisääntelystä” lähti liikkeelle elokuussa 2013, kun silloiset kokoomuskansanedustajat Sanni Grahn-Laasonen ja Lasse Männistö julkaisivat K18 tähtisädetikut – ja 45 muuta turhaa sääntöä -pamfletin. Kirjasen kantava viesti tuntui olevan, että Suomi pärjäisi vähemmälläkin kuin 42 hyllymetrillisellä lakeja ja asetuksia.

Se, millaisia ehdotuksia pamflettiin valikoitui, on tuskin sattumanvaraista. Keskustelunavaukseen mahtui esimerkiksi yhdeksän erilaista alkoholia koskevaa normia, muttei yhtäkään apteekkeja koskevaa normia. Alkoholipolitiikan ”liberalisointi” on ollut monille kokoomuslaisille jo pitkään tärkeää, mutta koska apteekkarit äänestävät pääsääntöisesti kokoomusta, ei puolue halua koskea heidän toimeentuloaan turvaaviin normeihin aivan noin vain.

Tämä nähtiin myös kesällä, kun Apteekkariliitto ja Antero Vartia (vihr) kävivät julkista tappelua apteekkien määräsääntelyn vapauttamisesta. Moni muu puolue tuntui lähtevän ilomielin Vartian kelkkaan, mutta kokoomuksen suunnalta oltiin pitkään hiljaa.

Keskustalle tärkeitä taas ovat sellaiset normit, jotka pitävät haja-asutusalueiden ja maakuntien palvelutason mahdollisimman korkealla. Tärkeä normi on myös tulontasausjärjestelmä, jolla kunnallisverotuloja siirretään etelän isoista kaupungeista pohjoiseen. Myös erilaiset maatalousyrittäjien tukinormit ovat keskustan sydäntä lähellä. Oikeastaan sellaisia luodaan mielellään jopa lisää.

Perussuomalaisille lähes mikä tahansa on kaupan – paitsi sellaiset normit, jotka liittyvät maahanmuuttoon, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin tai takseihin. Puolue kävikin hallituksessa ihailtavaa viivytystaistelua liikenneministeri Anne Berneriä (kesk) vastaan, kun tämä halusi esittää taksialan vapauttamista uudessa liikennekaaressa. Perussuomalaiset eivät olisi halunneet heikentää merkittävän äänestäjäryhmänsä, taksikuskien, asemaa.

Lopulta puolustusministeri Jussi Niinistö (ps) ilmaisi olevansa tyytyväinen kompromissiin, jossa taksiliikenne säilyy luvanvaraisena ja taksimäärien kiintiöt poistuvat vasta parin vuoden päästä. Samaan aikaan erityisesti nuorkokoomuslaiset tuulettivat jo somessa: jatkossa kuka tahansa voi kevyellä lupamenettelyllä pistää pystyyn taksifirman, määrittää kyydin hinnan ja poimia kyytiin ihmisiä tai paketteja mistä ja milloin tahansa.

Se siitä merkittävästä ”luvanvaraisuudesta”.

 

Norminpurkua tai siihen liittyvää keskustelua ei siis ole mahdollista erottaa poliittisista intresseistä, vaikka usein siihen näennäisesti tähdätäänkin. Ja on keskustelussa toinenkin ongelma: arkijärjen korostaminen päätöksenteon perusteena.

Arkijärki voi nimittäin sanoa, että tähtisädetikkujen kieltäminen alle 18-vuotiailta on mieletöntä. Tai että nelosolut kaupoissa on hyvä idea. Mutta politiikkaa ei kuulu tehdä ainoastaan arkijärkeä käyttäen. Kun arkijärjen lisäksi tukeudutaan vaikkapa tutkimustietoon, voidaan nähdä, että nelosoluen tuominen kauppaan tappaa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) arvioiden mukaan yli sata ihmistä lisää vuodessa.

En tiedä teistä, mutta minun käsitykseni normin turhuudesta muuttuu heti, kun tällaisia lukuja lyödään pöytään.

Siksi voisikin olla hyvä, jos norminpurkukeskustelu loppuisi. Se vie aikaa ja energiaa siitä, mistä todella pitäisi puhua: millaisia erilaisia päätöksiä puolueet tai muut eturyhmät haluavat tehdä, miksi ne haluavat niitä tehdä ja mitä niistä todella seuraa.