21. lokakuuta 2016
Teksti: | Kuvitus: Tuomas Järvenpää

Onko harhoista kärsivä taiteilija aina sairas taiteilija? Vai saisiko hän olla pelkkä taiteilija?

Jos kuvataiteilijan teoksia on esillä New Yorkin Museum of Modern Artissa, Lontoon Tate Modernissa ja Pariisin Centre Pompidoussa, voisi kuvitella hänen asuvan mukavasti. Jos taiteilija vielä kuvittaa Louis Vuittonin laukkukokoelman, täyttää Lontoon Selfridges-luksustavaratalon 24 näyteikkunaa taiteellaan ja saa nelimetrisen näköispatsaan tavaratalon sisäänkäynnin päälle, hän varmastikin asuu ullakkohuoneistossa Brooklynissa tai Shoreditchissa. Välillä taiteilija saattaa päästää toimittajia kierrokselle valoisaan, betoniseinän myötä sopivan rosoiseen ateljeeseensa.

Mutta Yayoi Kusama, 87, syö sairaalaruokaa haalean vaaleassa psykiatrisessa sairaalassa Tokiossa. Kusama muutti 154-paikkaiseen Seiwa-sairaalaan omasta tahdostaan pysyvästi alle viisikymppisenä. Hän kärsii hallusinaatioista sekä ankarista pakkoajatuksista ja -oireista.

Kusama on tunnettu hillittöminä vyöryvistä pilkuistaan, jotka levittäytyvät monimetrisisten kurpitsa- ja tulppaaniveistosten pinnalta huoneiden seinille, kattoon ja lattialle, puunrunkoihin ja kahvipannuihin. Ihanan hassua ja yksinkertaista – vähän kuin olisi taas Linnanmäen Vekkulassa!

Mutta pidetäänkö Kusamaa myös vähän, no, yksinkertaisena?

 

On kulunut ja huono vitsi, että taiteilija kuin taiteilija kärsii mielenterveyden häiriöistä. Taideuraa luodaan nykyään punaviinipöhnän sijaan Club-Maten, seitsenpäiväisten työviikkojen ja LinkedInin avulla.

Mielenterveyden häiriöistä tai psykiatrisista sairauksista kärsivien taiteilijoiden työlle on kuitenkin keksitty omia termejä. Kattokäsite on outsider art, jonka taidekriitikko Roger Cardinal lanseerasi vuonna 1972. Cardinalia inspiroinut, Jean Dubuffetin keksimä ranskan kielen termi art brut eli raaka taide viittasi kuitenkin suoremmin juuri taiteeseen, jota tehtiin psykiatrisissa sairaaloissa. Outsider art taas on käsitteenä puuroutunut epämääräisen muodikkaaksi: sillä viitataan joskus itseoppineeseen ITE-taiteeseen, joskus jopa trendikkääseen underground-taiteeseen.

Outsider-leima onkin harhaanjohtava, koska taide voi olla kaukana marginaalista. Se voi sijoittua sairaalan terapiarinkeihin, mutta myös Tate Moderniin.

Vuonna 1992 Kurt Cobain saapui MTV Music Awards -gaalaan t-paidassa, jossa avaruusoliota muistuttava antennisilmäinen hahmo kysyy: Hi, How Are You. Näitä laulaja-lauluntekijä Daniel Johnstonin fanipaitoja ja kangaskasseja myytiin myös vuonna 2013 Tavastialla, kun Johnston esiintyi ensimmäistä kertaa Suomessa.

Johnston on paitsi lähes 20 albumia levyttänyt muusikko, kuva- ja sarjakuvataiteilija sekä katumuotimerkki Supremen kanssa työskennellyt T-paitasuunnittelija, myös 55-vuotias vanhempiensa luona asuva skitsofreenikko. 1990-luvulla hän sai isänsä ohjaamassa lentokoneessa psykoottisen kohtauksen, joka johti pakkolaskuun ja Johnstonin pakkohoitoon. Metallican kanssa Johnston ei suostunut samaan levy-yhtiöön, koska ajatteli yhtyeen olevan peräisin Saatanasta ja tekevän hänelle pahaa.

 

Myös postikorttikuvasto voi olla skitsofrenian synnyttämää. Englantilaistaiteilija Louis Wain (1860–1939) kuvitti uransa aikana noin sata lastenkirjaa ja erikoistui kalastaviin, tupakoiviin tai oopperassa istuviin kissoihin, jotka matkivat viktoriaanisen Englannin ihmisten elämää. Kissat levisivät postikortteihin, joista pyydetään nykyään kolminumeroisia summia eBayssä.

Myös myöhemmän ajan Wainit tunnistaa moni nähneensä: suurisilmäiset, naiivisti kummastelevat kissat kirjavalla kukka- tai tapettimaisella taustalla. Maalauksia vierekkäin tarkastelemalla voi huomata, että pikkutarkat kissat vaihtuvat sähköisen sahalaitaisiksi hahmoiksi ja äärimmillään hieman mustetahraa muistuttaviksi ornamenttikeskittymiksi, joista kissan löytäminen on jo työlästä.

Psykiatrit kiistelevät yhä, onko Wainin tyylinmuutos merkki skitsofrenian pahentumisesta vai tekniikan kehittymisestä – vai onko Wainilla ollut skitsofreniaa lainkaan.

 

Missä vaiheessa taiteilijasta sitten tulee taiteilija eikä sairas taiteilija? Riittääkö siihen usea nimekäs galleristi tai MoMan näyttely? Voiko edes psykiatri erottaa psykoosissa tehdyn nykytaideteoksen?

Kyse taitaa olla enemmänkin siitä, miten taide markkinoidaan kuin siitä, mitä se on. New York Timesin taidekriitikko Roberta Smith on ehdottanut, että outsider-termin käyttö lopetettaisiin. Hän keskusteli sanan turhuudesta New York Magazinen kriitikko Jerry Saltzin kanssa vuoden 2013 Venetsian biennaalissa. Smithin mukaan visuaalinen kulttuuri tulisi nähdä toimintana, jossa ihmiset tekevät koko ajan kaikkea: rakentavat tuoleja, suunnittelevat ratikoita, maalaavat tauluja – ja osa näistä töistä on gallerioissa ja museoissa. Luolamaalauksillakin oli taiteellinen intentio, vaikka tekijöillä ei ollut koulutusta.

Saltzin mukaan taas taidemaailma ja taidepuhe on muutamassa sukupolvessa akateemistunut ja yksipuolistunut niin, että myös taiteilijoiden kaanon on tylsistynyt.

Outsider-taidetta osuvammalta termiltä ei tunnu sitä välillä korvaava modern primitive art, jolla tekijät määritellään vähän alkukantaisiksi. Vielä vuonna 1992 Los Angeles County Museum of Art halusi kohauttaa kokoamalla vierekkäin teoksia ”moderneilta taiteilijoilta ja outsider-taiteilijoilta”. Nyt ajatus haiskahtaa vanhentuneelta.

 

Outsider-leiman ylikäytöllä haetaan näyttelyihin ja otsikoihin eksotiikkaa. Kun taiteessa on jo kaikki nähty, koulutettu taide-eliitti löytää skitsofreenikkojen, kodittomien ja etnisten vähemmistöjen taiteesta vilpittömyyttä ja särmää.

Vaivaannuttava kysymys on, saako mielenterveysongelmilla taiteessa näissä yhteyksissä myös jotakin anteeksi. Perustuuko taiteilijan kiinnostavuus silloin esimerkiksi skitsofrenian kummasteluun? Olisiko sama teos toiselta tekijältä lapsellinen?

Daniel Johnstonin kohdalla kysymys oli Tavastian jonossa ilmassa. Punk in Finland -foorumilla arkailtiin keikalle menoa ”sellasen myötätunnon ja säälin” ja ”friikki-aspektin” takia. Jälkikäteen kommentit verkossa ja mediassa olivat vain myönteisiä.

On mahdotonta erottaa, mikä Johnstonin tuotannossa on maanis-depressiivisyyden, skitsofrenian tai vaihtuneen lääkityksen synnyttämää ja mikä ”pelkkää” taiteellista valintaa. Luultavasti lopputulos olisi erilainen, jos Johston ei olisi sairastunut. Mutta onko eron tekeminen tarpeen? Some things last for a long time -kappaleessa Johnston ei pääse irti, luultavasti ihastuksestaan Laurie Allenista. Your picture is still on my wall, on my wall. Se on aika universaali kokemus.

 

Termien pohtimisessa ei ole kyse teoreettisesta pyörittelystä, vaan mieleltään sairastuneiden oikeudesta tulla tunnustetuksi ”pelkkinä” taiteilijoina. Koulukirjojen sivuja ja kokonainen museo Amsterdamissa on omistettu moniongelmaiselle taiteilijalle, joka viilsi korvansa irti. Kuitenkaan Vincent van Goghia ei kukaan sanoisi outsider-taiteilijaksi. Hänellä nyt sattui olemaan mielenterveysongelmia. Samoin Caravaggiolla, joka oli välillä myös koditon.

Sairaalassa asuva Yayoi Kusama ei ole enää taidekaanonin reunalla, vaan huipulla. Hänen pilkkujaan myydään kymmenillä miljoonilla euroilla vuosittain ja niillä kuvitetaan tuhansien eurojen laukkuja. Trendikästä ullakkoasuntoa taiteilija silti tuskin hankkii.

 

Yayoi Kusaman ”In Infinity” -näyttely Helsingin Taidemuseossa, Tennispalatsissa 7.10.201622.01.2017.