08. syyskuuta 2016
Teksti: | Kuva: Meri Björn

Pelkään vain kahta asiaa: elämän ja rakkauden päättymistä. Ne ovat harvinaisia pelkoja. Paitsi etteivät ne tietenkään ole. Kun valitin kesän syntymäpäivilläni ahdistustani kohta nelikymppiselle ystävälleni, taputti hän minua lohduttavasti olalle.

”Jokainen 25 vuotta täyttänyt mies tuntee noin, eikä se koskaan mene ohi”, hän huokasi kyröläinen GT kädessään.

Tunnelma keveni vasta, kun aloimme pohtia paranisiko DeAndre Jordanin vapaaheittoprosentti, jos NBA:ssa olisi hyväksyttävämpää heittää vapareita alakautta. Se on elämäni kolmas suuri kysymys.

Kysymyksestä huomaa, miten hyvin kaltaisillani keski-ikää ja -luokkaa lähestyvillä, valkoisilla miehillä menee. Miten vähäisiä, söpöjä ja silmiinpistävän ei-rakenteellisia kohtaamamme vaikeudet ovat. Siitä huolimatta kokemani eksistentiaalinen kriisi on saavuttanut valta-asetelman länsimaisessa kulttuurissa. Kuuntelitpa Paperi-T:tä, luitpa Knausgårdia tai katsoitpa von Trieriä, sitähän se kaikki on: valkoisen miehen ongelmointia vaan.

Mutta vaikka eksistentiaalinen tuska on korni kulttuurinen dominantti, tunne on silti aito ja sitä joutuu käsittelemään.

 

Pakenen kriisiäni imemällä muiden valkoisten setien taidetta itseeni. Eniten herkkää tunne-elämääni rauhoittanut taiteilija on yhdysvaltalainen koomikko Louis CK. Stand up -spesiaaleistaan ja draamasarjoistaan tunnettu koomikko vieraili keikalla Helsingin jäähallissa elokuussa. Olin tietenkin paikalla.

Setin parhaat jutut keskittyivät – yllättäen – rakkauden ja elämän vääjäämättömään katoamiseen.

”Kaikki suhteet päättyvät hävitykseen ja tuhoon”, Louis sanoi.

”Ei kun minä olen erityinen. Kysy äidiltäni”, ajattelin.

”Häh, luuletko olevasi parempi kuin me muut”, Louis jylisi.

”Rakastukaa ja menkää naimisiin, sillä se on kivaa, mutta huonosti siinä käy.”

Elämän päättymiseen liittyen koomikko muistutti, että jokainen paikallaolija kuului ihmisryhmään, jotka eivät vielä olleet tehneet itsemurhaa. Se oli hänen mukaansa hämmentävää, koska elämä on usein hirveää paskaa vuosikausia.

”Liikennevaloissa viereeni pysähtyi auto, jonka kuski oli todella pahassa jamassa. Kojelaudalla oli roskaa ja särkynyt takaikkuna oli teipattu umpeen”, Louis kertoi.

”Mietin miksei hän ollut vielä tappanut itseään. Pitäisikö toisenkin takaikkunan särkyä ensin?”

Keikka loppui sanoihin:

”Onko teillä ollut viimeisen sadan päivän aikana huonoja hetkiä? Oliko se tällä keikalla? Ei? Sitähän minäkin. Älkää siis tappako itseänne.”

Lopetukseen tiivistyy Louis’n komiikan keskeisin sanoma: Elämä ja rakkaus päättyvät aina huonosti, niin se vain menee, enkä jaksa sitä nyt sen enempää miettiä. Tällä pseudojokamiehen logiikalla Louis on mielestäni onnistunut ylittämään olemisen kysymyksen korniuden.

 

Arrogantilla esiintymisellä ja viiltävillä havainnoilla masturboinnista, avioerosta ja lasten saannin ärsyttävistä puolista koomikko on saavuttanut eräänlaisen yleistajuisen humanismin. Se ei sorru omaa lukeneisuutta korostavaan teoretisointiin GT-lasin äärellä, vaan on konkreettisesti kiinni todellisuudessa.

Louis on iskenyt kulttuurin maaperään samanaikaisen pohtimisen ja kysymysten edessä luovuttamisen virstanpylvään, jota seitsemännen vuoden ahdistunut kirjallisuuden opiskelija voi vain tavoitella. Sanoman merkitys on katkeransuloisen terapeuttinen: Et ole erityinen. Päästä irti.

Yhden Louis’n klassikkojutun mukaan peruselämällä saa kolme asiaa: syödä, harrastaa seksiä ja lukea Kuin surmaisi satakielen -romaanin. Olen lukenut Harper Leen klassikkoa jo parisataa sivua, joten minulla on kohta jäljellä enää kaksi asiaa. Mutta se on ihan ok.

Kirjoittaja on ahdistunut seitsemännen vuoden kirjallisuuden opiskelija.