08. syyskuun 2016
Teksti: | Kuvitus: Vesa Vuorio

Miksi nuoret hyväksyvät, että viisikymppiset päättävät asioista heidän puolestaan? Miksi ei ehkä kannattaisi?

Suomessa oli vuoden 2015 lopulla 766 847 18–29-vuotiasta äänestysikäistä ja vaalikelpoista Suomen kansalaista.

Nyt aikuistuu sukupolvi, joka joutuu tottumaan ajatukseen siitä, että opintorahalla ei elä ja opintolainaa vain kuuluu ottaa. Heille nollatuntisopimukset ja akateeminen työttömyys tulevat olemaan arkipäivää.

Näin ovat päättäneet keskimäärin 47,2-vuotiaat kansanedustajat Arkadianmäellä. Pääministeri Juha Sipilän (kesk) hallituksen keski-ikä on hitusen vanhempi, 48,5 vuotta. Keski-ikää madaltamassa on 33-vuotias opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok).

Jos suomalaisten keskimääräinen eliniänodote on noin 80 vuotta, tänä vuonna opintonsa aloittava 20-vuotias tulee tuntemaan Sipilän hallituksen leikkausten vaikutukset seuraavat 60 vuotta.

Leikkauksista päättävät tuskin tulevat näkemään, miten leikkaukset vaikuttavat ihmisiin pidemmällä ajalla.

 

Parlamenttienvälinen liitto Inter-Parliamentary Union (IPU) selvitti tänä vuonna toista kertaa, kuinka hyvin nuoret ovat edustettuina maailman parlamenteissa.

Selvityksen tulokset ovat hyytäviä. Maailman 45 000 kansanedustajasta vain 1,9 prosenttia on alle 30-vuotiaita. Lähes joka kolmannessa maailman parlamenteista ei ole yhtäkään alle 30-vuotiasta kansanedustajaa.

Selvityksen mukaan eniten poliittista valtaa maailmassa käyttävät 51–60-vuotiaat miehet. Yllätys.

1990-luvulla syntyneistä suurin osa saa äänestää ja asettua vaaleissa ehdolle. Silti heitä on esimerkiksi Suomen eduskunnassa vain yksi, vuonna 1991 syntynyt Ilmari Nurminen (sd). Hän johtaa eduskunnan 1980- ja 90-luvulla syntyneiden verkostoa.

”Nuorten pitäisi katsoa peiliin. Heikko äänestysaktiivisuus johtaa siihen, että vanhemmat sukupolvet saavat johtaa politiikkaa”, Nurminen sanoo.

”Puolueet etsivät nuoria, ja nuoria kansanedustajia on nostettu hyville paikoille. Mutta se on kyllä totta, että nuorten pitää ottaa valtaa itselleen, eikä se tule annettuna. Pitää tehdä paljon töitä sen eteen, että saa luottamuksen ja tietyn aseman.”

 

Nuoria kyllä nimellisesti halutaan mukaan politiikkaan. YK:n pääsihteeri Ban Ki-moon on lausunut, että nuorille pitäisi antaa mahdollisuus osallistua päätöksentekoon paikallisella, kansallisella ja kansainvälisellä tasolla.

Ajatushan on todella kaunis. Siihen YK:n ja muiden ylikansallisten demokratiakasvattajien haaveet jäävätkin.

”Demokratiausko on äärimmäisyyksien Euroopassa väsähtänyt. Erityisesti Välimeren alueen nuoret ja pitkässä juoksussa idän uudet demokratiat ovat taipuvaisia yhtymään vanhempiensa huutoihin hyvin autoritaarisessa mielessä”, sanoo Kari Paakkunainen, valtio-opin lehtori Helsingin yliopistosta.

Paakkunainen on tutkinut sekä suomalaisten että muiden eurooppalaisten nuorten poliittista aktiivisuutta.

Vuoden 2014 Nuorisobarometrin mukaan 29 prosenttia suomalaisista nuorista jäi vuoden 2011 eduskuntavaaleissa kotiin siksi, ettei viitsinyt äänestää. Peräti 38 prosentin mielestä äänestämisestä ei ollut heille mitään hyötyä.

Poliittinen jargon voi helposti tuntua etäiseltä, kankealta ja vaikealta.

”Markkinahenki ja koulujen sosiaalidemokraattis-institutionaalinen käsitys politiikasta pitää yllä ajatusta, että politiikka on samanlainen kenttä elämässä kuin mikä tahansa muukin. Ei mielletä, että politiikalla voitaisiin tarkoittaa omaa toimintaa ja ylipäänsä riskisen tulevaisuuden kannalta välttämättömien ratkaisujen tekemistä”, sanoo Paakkunainen.

”Nyt on vallalla jonkinlainen markkina- ja asiantuntijaseksikkyys. Timo Soinin (ps) kanavoima (perussuomalaisten) reaktio on ainoita, joissa kansalaisten tyytymättömyys ja puhumisen tarve on päässyt nousemaan itseisarvoisesti esiin establishmentin kaanoneita ja hallituskonventioita vastaan”, hän jatkaa.

 

Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa Arkadianmäelle nousi historiallisen suuri määrä alle kolmekymppisiä – huimaavat 14.

”He ovat poliittisia virtuooseja”, Paakkunainen sanoo.

Alle kolmekymppisenä valitut Li Andersson (vas), Ozan Yanar (vihr), Wille Rydman (kok), Antti Kurvinen (kesk) ja Simon Elo (ps) ovat kaikki olleet puolueidensa nuorisojärjestöjen puheenjohtajia. Heitä yhdistävät karisma, yhteiskuntatieteellinen korkeakoulutus sekä vuosien ajan kerrytetty poliittinen kiipijäkokemus, Paakkunainen arvioi.

”Heillä kaikilla on peloton ryhmämobilisaation ja -pelaamisen kyky, missä yhdistellään uuden polven asiaosaamisen, oman edun mukaan heittäytymisen ja tyylin tekijöitä. He eivät mieti puolueidensa eliittiä puheidensa kuuntelijoina, vaan heillä on omat päämääränsä.”

Se, että pääsee nuorena kiinni valtaan, vaatii vahvan orientoitumisen järjestötoimintaan ja politiikkaan heti uran alkuvaiheissa. Paakkunaisen mukaan punavihreät poliitikonalut ovat usein mukana kansalaisverkostoissa, oikeammalla puolestaan avustaja- ja asiantuntijarenkaissa sekä puoluereviireissä.

Nuorisobarometrin mukaan yhä useampi haluaisi olla mukana politiikassa ja on siitä kiinnostunut, mutta kiinnostus ei kohtaa puoluetoiminnan kanssa.

”Sukupolvipolitiikka, jossa nojaudutaan eteenpäin ja otetaan kantaa sukupolvien etuihin ja elämän säilymisen ehtoihin, vaatisi uusilta polvilta yhteisiä julkisuuksia, karismoja ja rohkeutta – joidenkin poliittistenkin valta-asemien ottamista”, Paakkunainen pohtii.

Ilman kokemusta kukaan tuskin hakee puolueen puheenjohtajaksi, mutta kynnys ylipäätään osallistua poliittiseen toimintaan on monella korkea. Kansanedustaja Ilmari Nurmisen mukaan poliittiseen puolueeseen liittyminen on edelleen peikko. Puolueet eivät houkuttele, koska niiden tavoitteet eivät ole aina selkeitä. Liittymistä pelätään myös oman maineen vuoksi.

Esimerkiksi vaaleihin ehdolle asettuminen on kenties kuumottavimpia työhaastatteluita, joita ihminen voi elämässään kokea.

”Monet nuoret miettivät, että olenko tarpeeksi hyvä ja voinko lähteä ehdolle. Niin ei pitäisi ajatella, vaan rohkeasti tuoda esiin omat ajatuksensa. Kukaan ei ole valmiiksi poliitikko eikä poliittinen työ katso ikää”, sanoo Nurminen.

 

Tutkija Paakkunaisen mukaan jähmeiden poliittisten konventioiden sijaan nuoret pyrkivät vaikuttamaan yhteiskuntaan muita reittejä.

”He pyrkivät ammatillisesti positioihin, joissa voi hallita mediaa, taloutta ja kulttuuria”, Paakkunainen sanoo.

”Nuoret haluavat käyttää valtaa reilusti, julkisesti ja siten, että valta ei voisi itsenäistyä kaiken demokraattisen puuttumisen ulkopuolella.”

Minkälainen yhteiskunta sitten olisi, jos nuoret käyttäisivät siinä enemmän valtaa?

”Nuoret ovat entistä liberaalimpia ja tasa-arvon kannattajia, joten he ottaisivat varmasti kantaa eriarvoistumiseen ja köyhyyteen. Jotkut aloitteet, kuten translaki, olisivat itsestäänselvyyksiä. Nuoret varmasti puuttuisivat eriarvoistumiseen sosiaalisesti, ekologisesti ja taloudellisesti kestävällä tavalla – yhtään väheksymättä vanhempia sukupolvia”, Ilmari Nurminen sanoo.

Paakkunainen toivoisi, että uusi polvi ottaisi politiikan taas haltuun.

”Toivottavasti nuoret löytävät yhteisiä vallan välejä ja tuoreita puhetapoja kiistellä, sillä harmaapäät ovat monessa neuvottomia. Katsokaamme vaikka Eurooppaa – tulkinnat nuorison liian epävarmasta tulevaisuudesta ovat nuorten poliitikkojen vastuulla.”