08. syyskuuta 2016
Teksti: | Kuvat: Jussi Särkilahti

Erkka Filander ja Henri Pulkkinen istuivat alas pohtimaan minäkertojaa, luomisen tuskaa ja sitä, kuka saa tehdä runoja.

Voisitteko te esittäytyä toisillenne?

HP: No mä oon Henri Pulkkinen. Öö, teen musiikkia nimellä Paperi T. Erilaisissa yhteyksissä nyt viimeiset pari vuotta. Soolomusiikkia.

EF: Mä oon Erkka Filander, kirjoittaja. Mä en tee musiikkia. Kirjoittaminen on semi-sooloduunia.

Mitä tarkoittaa semi-soolo?

EF: No et sul on kollegoita, joidenka kanssa sä koko ajan käyt läpi niitä juttuja. Ja sit tietenkin on kustannustoimittajat, joiden kanssa teen tosi paljon yhteistyötä.

Voisitteko te esittäytyä vielä runojen tiimoilta?

EF: No… Mä aloin kirjoittaa runoja silloin kun mä olin 18. Ja sit mä oikeastaan kirjoitin heti sen mun ekan kirjan, Heräämisen valkean myrskyn. Sitä ennen olin kirjoittanut proosaa. Mä halusin kirjoittaa aina runoutta, mutta mä ajattelin jotenkin aluksi, että se on vaan sellaisille suurmiehille. Et se on jotain tosi isoa ja hienoa.

HP: Must on tosi mielenkiintoista kuulla toi, koska mulla on edelleen itseasiassa se ajatus. Mun on hyvin vaikea vaikkapa sanoa, että mä olisin runoilija. Musta tuntuu siltä, että runoilijuus, runojen kirjoittaminen tai jopa niistä puhuminen on vähän sellaista, et pitäis maksaa jotain duusseja (dues) tai niinku oppirahoja siitä, et siihen uskaltaa mennä.

Lukijoita ehkä kiinnostaisi kuulla vielä sun kohdalla siitä, että kun sulla on se lyriikan tekemisen tausta, niin millainen uusi ulottuvuus se on ollut, et tekeekin nyt runoteosta?

HP: Siinä on kyl todella iso ero. Musiikissa mä pystyn hirveän paljon pelaamaan sen kanssa, miten mä sanon asiat tai millaiseen musaan se tulee. Se on ihan eri asia kuin se, et täs on vaan se teksti ja se sivu, ja sä et voi auttaa sitä mitenkään, kun sä oot jo kirjoittanut sen, et miten ihminen sitä lukee.

EF: Silloinhan sun pitää itse pystyä lukemaan sitä tekstiä just niin, että sä näät millaisia juttuja siitä nousee esiin, miten se tulee lukijalle.

HP: Mut näätkö sä sen? Kun mulla ei oo mitään hajua, et mitä kukaan kelaa näistä.

EF: Mä taon sitä teosta niin kauan, että siin on just se muoto, joka ohjaa ajattelua. Mä en nyt halua tietenkään sanoa, että otan jonkun ihmisen mielestä kiinni ja väännän sen jotain rataa pitkin. Mut kyl mä silti haluaisin ajatella, että muodolla voi ohjata lukemista. Koska muuten se olisi vaan aika random-touhua.

Tunnetteko toistenne tuotantoa?

EF: No kyl mä ainakin jonkun verran sun musiikkia tunnen, mut en nyt mitenkään… Se ei oo ehkä se genre, mitä mä kuuntelen yleensä.

HP: Mä aloitin itseasiassa Torson lukemisen viime viikolla. Sattumalta, ihan tietämättä tästä.

EF: Okei!

H: Mul on se vielä kesken niin, et mä oon ehkä lukenut sen kerran niinku kokonaan… Mä en tiedä miten sä suhtaudut runojen lukemiseen, mut se et sä luet jonkun runokirjan alusta loppuun, niin se ei välttämättä vielä meinaa sitä, että sä olisit niinku lukenut sen.

Sulla on ollut eka runoteos teossa ja sulla sitten taas toka. Kun te aluksi puhuitte kynnyksestä, niin onko sulla se esimerkiksi toisen teoksen myötä muuttunut? Tuntuuko se nyt luontevammalta?

EF: Huomattavasti vaikeammalta! Silloin (ensimmäisen kirjan aikaan) mä kirjoitin niin sivusta, en tuntenut ketään enkä ollut tavannut yhtään ainutta kirjailijaa mun elämäni aikana. Nyt kun on kirjoittanut yhden kirjan ja tietää miten se prosessi toimii, niin kokee ehkä enemmän vastuuta siitä mitä tekee ja millaisia valintoja tekee. Mä en edes voi kuvitella, et kun mä alan kirjoittamaan kolmatta kirjaa, niin kuinka kauan mulla menee sen kanssa.

HP: Kirjoitatko sä silleen ihan niinku, et sul on työajat ja sit sä istut ja pakotat ittes kirjoittaa jotain?

EF: Mä vaan istun himassa ja teen sitä. Ei mulla ole mitään työaikoja.

H: Mua kiinnostaa tää siks, et mä koen et mul ei oo mitään annettavaa kuin joinain pieninä hetkinä. Et on jonkinlainen writer’s block koko ajan päällä, ja sit se niinku aukee ja sit oon silleen, et nyt vittu tää pitää laittaa ylös tai se katoaa. Mä olin suihkussa ja sit mun oli pakko vaan juosta pois sieltä, koska mä sain yhen sellaisen ajatuksen niinku… Ja sit mä olin, et mihin mä voin sen kirjoittaa ja kastelin läppärin. Oli sit kyse biisistä tai tekstistä tai runosta, et kun tulee sellainen tunne, et aa, sen pitääkin mennä näin, et tämä lause tähän tai näin, niin mulle tulee sen jälkeen hyvin vahva ahdistuneisuuden tunne. Et mitä jos mä olisinkin ollut nyt ruokakaupassa, enkä olis tajunnut tätä. Mitä jos mä olisinkin mennyt bisselle, enkä olis ollut tässä.

Minkälainen pyrkimys tai ohjaava ajatus teidän uusien teosten tekemisessä on ollut?

EF: Mä en tiedä, onks sitä järkeä hirveästi selitellä. Haluisin vastata niinku jotkut säveltäjät, oliks se nyt Pierre Boulez, kun sen käskettiin kirjoittaa esipuhe yhdelle sen teokselle. Se vaan kuvaili sitä teosta niin teknisesti kun vaan pysty, et mille soittimille se on orkestroitu ja monta tahtia ja tällee. Niin mun tekis mieli sanoa just niin, et se on noin 116-sivua pitkä.

HP: Omalta osaltani se lähti vaan sillä, niin kuin mun kaikki kirjoittaminen, et kirjoittaa vain jotain ja sit se alkaa niinku vahvistumaan siitä. Mutta tota… Jotain mä siinä kärvistelen. Sulla (Erkalla) se on enemmän just sitä jonkun… Sä niinku kuoletat tavallaan itsesi siitä tekstistä. Mä oon siinä kokoajan täysin läsnä, silleen itseni tiedostaen niillä sivuilla silleen, että mitä mä teen.

No mut mikä se teema on kärvistelyn lisäksi siis?

HP: Niin, no modernin miehen kärvistely. Mut jotenkin sen on tällaisen kaupunkilaiskolmekymppisen niin kun… Kai se on sen oman eksistentialismin kanssa puskemista.

Toi ero on niin radikaali. Miten sä (Erkka) oot päätynyt siihen lopputulokseen vai onks se edes ollut mikään pohdinta, et sä et itse halua olla mukana…?

HP: Sä et oo ehkä vaan niin itsekeskeinen.

EF: Voi kuule! Kylhän Heräämisen valkeassa myrskyssä oli sellaista itsestään rakentamista. Mutta sitten sitä luettiin niin pitkälti sellaisena, eikä sitä luettu kirjana. Niin se alkoi ahdistamaan aika paljon. Ehkä se vaan on joku mun taidekäsityksen tai kirjallisuuskäsityksen jatkumo, että mua kiinnostaa se minän poistaminen.

HP: Toi on mun ammattini suuri ongelma. Et kun tekee rap-musiikkia, niin se otetaan kaikki suoraan itseisarvona, et kaikki mitä tämä ihminen sanoo, niin hän puhuu täysin itsestään, et nämä ovat täysin hänen mielipiteitään. Ja kun oma tyylini ei ole täysin se. Siin sekoittuu omat oikeat ajatukset ja myös ne muut. Sit sitä joutuu hirveästi selittämään. Tai ei joudu, voi toki olla niin, et fuck you, jos et hiffaa.

Oisitteko halunneet mainita jonkun teoksen tai tekijän, yhtenä esimerkkinä, mikä ois tehnyt vaikutuksen?

HP: No must on tullut niin huono namedroppailija, kun mä unohdan aina kaikki nimet. Mut tää, naisrunoilija, oisko Reetta.

EF: Reetta Pekkanen.

HP: Joo, Pieniä…

EF: Pieniä kovia nuppuja.

HP: Joo, se oli musta tosi hyvä.

EF: Viimeksi ilmestyneistä Olli-Pekka Tennilän Ontto harmaa on mun mielestä itseinhoon asti hieno kirja. Kun mä luin sitä ekan kerran, mä olin Torson viimeistelyvaiheessa. Mä luin sitä kaks aukeamaa, ja mä aloin hikoilla niin paljon, et mun piti antaa se pois. Mä olin vaan, et mä en pysty lukee tätä, mun pitää tehdä oma juttu ensin loppuun tai tästä ei tuu mitään. Revin ja poltan kaiken ja meen luostariin.

HP: Mun mielestä on paljon kivempi lukee sellaista runoutta tai mitä tahansa taidetta, joka ei kosketa, koska voi olla vaan et hah hah joo. Koska sit kun se koskettaa, tulee sellainen, et ei ei, mitä vittua, miksi mä en keksinyt tota!

Niin, no kuinka paljon runoja ylipäänsä voi verrata keskenään niin, et tää oli parempi kuin tää?

EF: Ei välttämättä kannatakaan. Mut sitä voi aina vertailla, et mun mielestä tää oli hienompi kirja kokemuksena. Et tää on subliimia, tää jotain heikompaa.

Te ootte molemmat lukeneet paljon. Kirjoittajilla se nousee usein esiin.

EF: Niin, mua ainakin huolestuttaisi kirjailijat jotka ei lue paljoa. Se ois mun mielestä tosi bissardia.

HP: Mut onhan sellasta. Sehän on sellainen cooli heitto, et ”en mä ees lue mitään”.

EF: Niin niin, mut sehän on ihan älytöntä. Et sä kuvittelet et sul on jotain sanottavaa, ja sit sä et edes tiedä, että tyypit on jo 1400-luvulla sanonut ton saman asian mut vaan paremmin, et…

HP: Mut ton mä oon kyl hyväksynyt, et noin se vaan on! Et joku on tehty jo niin kauan sitten, mut toivottavasti kukaan ei enää muista.

EF: Ehkä siinä on kuitenkin se tradition ymmärtäminen. Et vaikka sä ymmärrät, et sä teet juttuja joita muut on jo tehnyt, niin sä ymmärrät myös, et mikä se eri konteksti on. Ei-lukeneille runoilijoille vois sanoa, että ehkä se auttaisi, jos lukisi ja tajuisi, minkälaisia juttuja tehdään. Ettei tarttis aina valittaa siitä, että nykyrunous on paskaa, ja sit kirjoittaa itse vielä paskemmin.

 

Erkka Filanderin toinen runoteos ”Torso” (Poesia) ilmestyi elokuussa. Henri Pulkkisen esikoisteos ”post-alfa” (Kosmos) ilmestyy 30. syyskuuta.