04. maaliskuuta 2016
Teksti:

 

Pitkän päivän jälkeen nainen saapuu töistä kotiin. Hän huokaisee ja katsoo ympärilleen. Likainen sukka. Roskat taas viemättä. Puolison ostamat avokadot pöydällä: samaan aikaan raakoja ja ylikypsiä.

Nainen laittaa hammasta purren pyykkikoneen pyörimään, vie roskat ja tuijottelee sitten vähän aikaa tiskirättiä.

Hmm. Sekö edustaa ”täyttä, tasapainosta ja rakastavaa arkea”, josta hän on kuullut ja jota hän on aina tavoitellut? Tämä tiskirätti?

Tekisi mieli itkeä, mutta nainen ei anna itselleen lupaa tehdä niin. Ei tänään. Illalla omassa sängyssä hän voi ehkä tirauttaa muutaman kyyneleen toivoen, että kukaan ei näkisi, ja salaa toivoen, että joku vihdoin huomaisi.

Hän on aina tottunut pärjäämään. Yksin. Koulussa hän viittasi ja teki läksyt. Nyt hän muistaa käydä lenkillä, syödä vitamiinit ja lukea vielä päivän uutiset.

Joskus hän suunnittelee jopa aloittavansa uuden harrastuksen. Jos hänellä vain joskus olisi ”me time”. Vaan ei, hänet on pudotettu tälle planeetalle vain muista huolehtimaan ja siinä sivussa syyttelemään itseään ja muita, että tekee koko ajan, mutta ei koskaan tarpeeksi.

Hän ei salli itselleen suklaalevyä, vaan lehtikaalismoothien. Se auttaa häntä suorittamaan nämä arjen askareet ja ehkä vielä näyttämään hyvältä, ”itseä varten”, mutta kuitenkin muita varten, sillä kaikki, mitä hän tekee itselleen, hän tekee oikeastaan muiden vuoksi. Hän ei oikein tiedä, miksi niin on, mutta niin se vain on.

Nainen on samaan aikaan erinomainen tytär, puoliso, äiti, uskollinen ystävä, asiantunteva kollega, marsu ja hamsteri. Hän jaksaa pysyä toiveikkaana ja iloisena, mutta sallii itselleen surun, kun se on tilanteessa paikallaan. Hän tiuskii puolisolleen, kun suututtaa. Sitten hän leppyy ja pyytää anteeksi. Hän on lukenut, että se on terveellistä.

Nainen tietää, että hänellä on ”hyvät tunnetaidot”. Hän on saanut Hesarin “Testaa, kuinka hyvät tunnetaidot sinulla on” -testistä 10/10 pistettä. Silti taustalla jäytää piinallinen kelvottomuuden tunne.

”Miksen riitä? Miksei kukaan kiitä? Olenko `rikki` sisältä?” Nainen esittää kysymykset tyhjyyteen yön pimeässä ja kierii kierimistään lakanoissa. Mutta ovatko ne lopulta hänen ajatuksiaan, vai syöttääkö jokin vieras taho ne hänen päähänsä? Eihän hänellä ole edes aikaa ajatella.

Entä jos nainen vain työntäisi sekä negatiiviset että positiiviset tunteet sielun kaukaisimpaan kaappiin ja lukitsisi sen? Jos vain antaisi traumojen kummitella pään sisällä, eikä suotta lähtisi ”työstämään” niitä?

Tunteet eivät käsittelemällä lopu, joten niitä on turha käsitellä. Jos ihminen erehtyy kuvittelemaan, että on päässyt yhden tunteen yli, aivot kehittävät kuitenkin tilalle uusia, entistä monimutkaisempia ja voimakkaampia tunteita, jotka lopulta lamauttavat kyvyn nähdä mitään muuta kuin sen, mitä oman pään sisällä milloinkin tapahtuu.

Ehkä nainenkin ”selviäisi” arjesta helpommin, jos suhtautuisi tunteisiin kuin säähän. Aivan sama millaisia ne milloinkin ovat, kohta ne muuttuvat kuitenkin aivan toisenlaisiksi.

Elämä kestää vain hetken aikaa. Entä, jos nainen lakkaisi työstämästä tunteita muiden neuvojen avulla ja olisi vain sitä, mitä on, eli ei oikeastaan mitään? Pelottaisiko häntä enää?

Entä, jos nainen ei pohtisi ennen nukkumaan menemistä, hyväksyykö hän itsensä, vaan kertoisi kauniisti itselleen, että kohta hän kuitenkin kuolee.

Mitä hän sitten tekisi? Tappaisiko hän itsensä?

Kirjoittaja on rajusti hellä.

Teksti: Iida Sofia Hirvonen
Kuva: Jussi Särkilahti