Dokumentaristi Simo Sipola kirjoitti tietokirjan, jonka viesti on kaikille tuttu.
Kappas, taas joku on keksinyt, että uusliberalismi on paha asia.
Ylessä dokumenttiohjaajana työskentelevä Simo Sipola, 49, kirjoitti aiheesta oikein kirjankin.
Rahavallan jäljissä Sipola suomii hallinnon epäkieltä, jonka tehtävä on häivyttää asiakysymykset ja kuulostaa hyvältä. On kannustimet ja on kestävyysvaje.
Ja on uusliberalismi. Eikö sekin kerro ennen muuta käyttäjästään?
”On siitäkin kirjoitettu paljon ja moitittu, että kaikkea, mikä on yhteiskunnassa vialla, yritetään laittaa sen piikkiin”, Sipola sanoo.
”Mä kyllä käyn kirjassa läpi, miten sekava nippu se on eri asioita, eikä mikään johdonmukainen oppi.”
Sipolan kritisoima oppi sai alkusysäyksensä 1960-luvun Yhdysvalloista, jossa republikaanien presidenttiehdokkaana oli Barry Goldwater.
Goldwater oli aikansa Donald Trump, konservatiivinen kaistapää, jonka pelättiin valtaan päästyään painavan ydinasenappulaa, lopettavan sosiaaliturvan ja suorittavan valtionpurkutalkoot. Aikeet olivat oman aikansa huumoria ja siksi hänen otaksuttiin jäävän puolikoomiseksi poliittisen historian sivupoluksi. Goldwater kyllä hävisi vaalit murskaten, mutta silti maailma kääntyi.
Elettiin vuotta 1964, eli noin vuotta 1965, jota Tommi Uschanov pitää tuoreessa Hätä on tarpeen -kirjassaan maailmanhistorian edistysuskoisimpana aikana.
Sen jälkeen meidät valtasi niin pessimismi kuin se uusliberalismikin.
Lopullisesti ne nousivat valtaan, kun Goldwaterin taustajoukoissa ollut Ronald Reagan valittiin Yhdysvaltain presidentiksi vuonna 1981, ja yhtäkkiä Goldwaterin maailma valmistui.
”Vielä 1950-, 1960-luvuilla oli ajatus jonkinlaisesta yhteisestä veneestä ja siitä, että yritystenkin pitäisi tuottaa yhteiskunnallista hyvää. 1980-luvulle mennessä sitä ei enää ollut. Osakkeenomistajien etu nousi etusijalle.”
Ja mitä maailma edellä, sitä Suomi perässä. Hallintoa alettiin arvioida tehokkuuden pohjalta Harri Holkerin pääministeriaikoihin 1980-luvun lopulla. Virkamiehet imivät uuden julkisjohtamisen tuottavuuspuhetta OECD:n järjestämistä internaateista. Lopullinen käänne tuli viimeistään maaliskuussa 1991, kolme päivää sen jälkeen, kun Esko Ahon johtama keskusta oli saanut veretseisauttavan vaalivoittonsa.
Valtionvarainministeriö julkisti Sixten Korkmanin ja Raimo Sailaksen johdolla puheenvuoron, joka vaati leikkauksia ”kansantalouden tervehdyttämiseksi” ja leimasi julkisen sektorin pahaksi ja tehottomaksi.
25 vuotta myöhemmin koodauksen lisäämistä opetussuunnitelmaan perustellaan tuottavuudella ja koko syksy ollaan vatvottu hintakilpailukyvyllä sen enempää spesifioimatta, kuinka alakohtainen ongelma on.
Siksi Sipolakin kirjansa kirjoitti. Hänestä on tärkeää, että hallintopuheen läpi nähtäisiin, politiikan journalismi kun tekee sitä turhan satunnaisesti.
Sieltä löytyy lopulta tuttuja asioita. Esimerkiksi se, että eriarvoisuus todella lisääntyy, minkä esimerkiksi OECD on todennut haittaavan talouskasvua ja mistä Maailman talousfoorumikin on ollut huolissaan. Tai se, että Suomessa hallituksen tekemä yhteisöveron lasku ei ole tuottanut tulosta, paitsi yrityksille.
Sipolan kritiikki on perusteltua, mutta usein päässä välähtää Voima-lehden taajuus.
Mutta ehkä niin ajatteleminen kertoo jo sinänsä uusliberalismin voitosta.
Jossain saattaa silti olla uusi paradigma. Tai ainakin niin on uskottava, jos ei halua olla kyyninen.
”Nykykapitalismia jos ajatellaan talousjärjestelmänä, niin kyllä se on epäoikeuden-
mukainen järjestelmä. En kuitenkaan näe, että kovin suurta muutosta on tulossa. Jatkossakin mennään saman tehokkuuden ja julkisen hallinnon moittimisen kautta kuin tälläkin hetkellä”, Sipola sanoo.
”On nähtävissä merkkejä, että tyytymättömyys lisääntyy Suomessa ja maailmalla. Ja vihjaan kyllä kirjassa, että muutos voisi lähteä alhaaltapäin.”
Sitä odotellessa.
Teksti: Oskari Onninen
Kuvitus: Laura Matikainen
