11. joulukuuta 2015
Teksti:

Jos jaamme rahoja kunnille, jotka eivät pärjää omillaan, eikö aivan samalla logiikalla niitä kuulu jakaa Kreikallekin? kysyy päätoimittaja Antti Pikkanen.

 

Jakolinja meidän ja muiden välin piirrettiin viimeistään yläasteella, kun yhteiskuntaopin tunnit olivat alkaneet. Silloin kaikki tiesivät, ketkä luokassa ovat keskustalaisia ja ketkä niitä muita. Mitä muita, sen ei ollut niin väliä.

Kysymys ei nimittäin ollut vain puoluekannasta. Kysymys oli identiteetistä, joka taas palautui perheeseen, taustaan ja elinkeinoon. He, jotka olivat keskustalaisia, olivat syntyneet siihen: heille oli opetettu, että keskusta ajaa meidän asiaa täällä maalla ja piste. Pienen hämäläiskunnan kunnanvaltuustossa kolme neljästä valtuutetusta oli keskustan listalta. Keskusta oli kaikkialla, se oli mielentila sanan kaikissa merkityksissä.

Kokemuksestani tuli aikuisiällä sillä lailla eksoottinen, että nykyisessä kaveripiirissäni Helsingissä aika harva jakaa saman. He ovat tottuneet siihen, että keskusta on pikkupuolue. Ei tietysti valtakunnanpolitiikassa, mutta se on sivuseikka, sillä kaikki meihin välittömästi vaikuttavat päätökset tehdään kuntatasolla.

Joulukuun Ylioppilaslehden kannessa on provosoiva ajatusleikki. Miltä Suomen kartta näyttäisi, jos siitä poistettaisiin kunnat, joissa keskusta on suurin puolue?

Lienee syytä korostaa, että ennen kaikkea se on tietysti leikki. (Tässä on linkki ajatusleikistä tehtyyn juttuun.)

Tarkemmin ajateltuna se ei kuitenkaan ole ihan niin kaukaa haettu kuin voisi ensi alkuun kuvitella. Suurin osa yliopisto-opiskelijoista, siis tämän lehden lukijoista, asuu Suomessa, joka on paljon lähempänä tekemäämme karttaa.

Se ei liity suoranaisesti keskustaan puolueena. Sori siitä, keskustalaiset, olemme ottaneet puolueen ajatusleikkimme välikappaleeksi. Laajemmin kysymys on politiikasta, jota keskusta aktiivisesti ajaa. Sellaisesta, jota me Suomessa osaamme tehdä: hajauttaa, hajauttaa ja hajauttaa vaikka väkisin, maksoi mitä maksoi.

Meillä on argumentti kysyä, miksi koko Suomen pitää maksaa helsinkiläisten metronpätkästä, mutta ei, miksi helsinkiläisten pitää maksaa siitä, että koko muu Suomi pidetään asuttuna.

Koska sillä lailla se muu Suomi pidetään asuttuna. Ai niin ja leikatakin pitäisi.

Minä olin kymmenen, kun euro tuli. Vaikka tämä on vähän noloa, vaihtokurssi markkaan on painunut mieleeni pysyvästi viiden desimaalin tarkkuudella (5,94573). Olen viimeisiä, sillä yliopistossa opiskelee nyt sukupolvi, jolle punnat ja dollarit ovat luonnollisista syistä tutumpia kuin Suomen markka.

Heidän korviinsa esimerkiksi puhe Suomen euroerosta kuulostaa yhtä absurdilta kuin oravannahkoihin siirtyminen. Siksi, että heille se ei ole paluuta mihinkään, vaan siirtymistä johonkin uuteen. Vaikka sellaisenkin kansalaisaloitteen eduskunta saa keväällä käsittelyyn – ja vaikka rehellisyyden nimissä on lisättävä, että aloitteen isä Paavo Väyrynen on aivan oikeassa, se olisi hyvin konkreettinen ratkaisu moneen ongelmaan.

Paitsi että 17 vuotta myöhässä, sillä niin moni aivan tosissaan ja oikeutetusti jo kysyy, että jos meidän rahoja jaetaan kunnille, jotka eivät pärjää omillaan, niin eikös aivan samalla logiikalla niitä kuulu jakaa Kreikallekin, olemmehan osa Euroopan unionia. Tai että jos Suomesta ei löydy töitä, niin eikö niitä silloin loogisesti kannata lähteä etsimään muualta Euroopasta?

Sellainen ei ole historiantajuttomuutta, sillä kirjoista luettu historia on aina näyttänyt erilaiselta kuin se, jonka olemme itse kokeneet. Sitä voi toki päivitellä, siitä voi tuskastua, ahdistuakin siitä voi, mutta se on fakta, jonka olemassaolosta ei pääse mihinkään.

Teksti: Antti Pikkanen, päätoimittaja (@apikkanen)
Kuva: Annikki Valomieli