02. lokakuuta 2015
Teksti:

Olin kesällä työpaikassa, jossa piti käyttää kellokorttia. Se oli rankkaa. Jokainen toi vuorollaan Juhla Mokkaa yhteiseen keittiöön omalla rahalla. Lounasetuja ei ollut. Se yksi työntekijä, joka ei käynyt ruokalassa, söi joka päivä klo 11.30 Alepan kanakolmioleivän työpisteellään. Kellokorttijärjestelmän mukaisen 7,5 tunnin työajan täytyttyä kahvinkeitin laitettiin kiinni, kaikki leimasivat itsensä ulos, ja kello 16.15 käytävillä oli pimeää ja autiota.

Olin luullut, että kaikkialla työskenneltäisiin kuten aiemmissa työpaikoissani €” tunteja laskematta yötä päivää ja ruhtinaallisesti kannustettuna.

Puhumme työstä kuin sen tekeminen olisi kokemuksena kaikille sama. Puhetavan ihanteena on vapaa, intohimosta tehtävä tietotyö. Sellainen, jota tekevät asiantuntijat ja freelancerit. Me huudamme siitä, kuinka työelämä on muuttunut, ja vaadimme, että koko työaikalaki uudistetaan meidän ehdoillamme.

On kuitenkin paljon työtä, joka on edelleen sidottu aikaan ja paikkaan. Tällaisen työn tuottavuus liittyy suoraan siihen käytettyyn aikaan. Koska sairaanhoitajien ja roskakuskien työ tapahtuu fyysisessä maailmassa eikä työntekijän aivoissa, heidän on oltava paikalla koko työvuoron joka työpäivä. Rutiininomaiset tehtävät ovat tällaisen työn ydin. Koska rutiinit itsessään eivät tarjoa rajattomia kehittymismahdollisuuksia, kannustimet ovat välittömiä – kuten vuorolisiä tai lomapäiviä.

Sen sijaan meitä, kansainvälistä asiantuntijatyötä tekeviä, on suhteellisesti vähän. Tällaisen työn tuottavuuden mittaaminen on haastavaa.

Toisin kuin vartijat ja vahtimestarit, asiantuntijat eivät tuota mitään olemalla fyysisesti läsnä työpaikalla. Inhouse-Snapchat-sisällöntuottajan työn yksikkökustannukset eivät laske vuorolisän prosenttien höyläämisellä. Koska vastuu työn tuottavuudesta on yksilöllä, meidän on vaikeaa ohjata itseämme parempiin työtapoihin ellemme hyödy siitä itse. Joskus emme tiedä mikä olisi tehokkainta, ja usein laiskuus voittaa.

Vanhanaikaisen toimistotyön puitteissa tehtävästä tietotyöstä löytyy paljon työn tuottavuutta heikentäviä rakenteita. Moni asiantuntija tietää, miltä tuntuu torkkua silmät auki työpisteellä kello 15.56, koska ei kehtaa vielä lähteä vaikka oikeasti voisi ja kannattaisi.

Hyvin toimeentulevilla tietotyöläisillä tulonlähteitä on monia. Usein ne täydentävät toisiaan, eikä asiantuntijuus tai luovuus varsinaisesti kulu. Tietotyöläisen on helppo ottaa freelance-työtä pienipalkkaisemman perustyön lisäksi, tai ajatella että pienituloisuus on väliaikaista. Jo ajatus siitä, että työnantajan kilpailijalla samasta työstä saisi neuvoteltua hieman enemmän, kannustaa. Koska meillä on mahdollisuus valita ja vaikuttaa, emme luopuisi paljosta, vaikka jonkin toimeksiantomme palkkaa leikattaisiin pakottavalla lainsäädännöllä.

Perinteisissä töissä valinnanvapaus on edelleen rajallinen. Kätilö ei voi juuri vaikuttaa vuorojensa määrään tai ajankohtaan, tai neuvotella henkilökohtaista palkankorotusta hyvästä synnytyksestä. Monella palkansaajalla ainoa lisätulo ovat palkan lisät. Niistä leikkaaminen vaikuttaa suoraan heidän elintasoonsa.

Mutta lisäksi se vaikuttaa heidän kokemukseensa työstä.

Suomessa on kiusallista ajatella kuuluvansa johonkin yhteiskuntaluokkaan. Olisi lohdullista ajatella, että olemme kaikki keskiluokkaa. Mutta se ei ole totta. Kokemus työelämästä erottaa juuri nyt yhteiskuntaluokkia toisistaan. Matalapalkkaista ja epävarmaa asiantuntijatyötä tekevillä työ tarjoaa identiteetin ja paljon vapautta vaikuttaa omaan arkeen ja työn tekemisen tapaan. Niillä, joilla ei tätä vapautta ole, on aika erilainen kokemus yhteiskunnasta.

Vapauden vastapainona olemme itse vastuussa tuottavuudestamme. Jos tuottavuusloikkaa ei ole varaa jättää tekemättä, ehkä meidänkin pitäisi tehdä jotain.

Teksti: Sonja Heiskala
Kuva: Jussi Särkilahti 

Kirjoittaja on oikeustieteilijä, jonka työsuoritus paranee ilmaisella Juhla Mokalla.