02. lokakuuta 2015
Teksti:

Niko Vartiainen sai keväällä kirjeen, jonka mukaan hän on saamelainen, eli kuuluu kansaan, josta hän ei tiedä juuri mitään.

 

Helmikuun kuudes päivä menee suurelta osalta Suomen kansalaisista ohi samalla tavalla kuin helmikuun seitsemäs tai kahdeksaskin. Viidentenä sentään saa punssilla maustettua torttua.

Suomen noin 10 000 saamelaiselle helmikuun kuudes on kansallispäivä.

Musiikkitalon pieneen juhlatilaan sitä on kokoontunut juhlimaan parisensataa henkeä. Lavalla räppää kaljuksi hiuksensa leikannut mies aurinkolasit päässä. Yllään hänellä on punavalkoinen saamenpuku, sillä tilaisuus vaatii sitä.

Samaa koreutta on ympärilläni, on punaista, sinistä, mustaa ja keltaista, seassa näyttäviä koruja ja vöitä.

Minä kyllä tiesin tulevani juhliin, mutta en oikein, miten varautua. Puku olisi ollut varmaan liioittelua, mutta farkkupaita päällä tuntuu hieman alipukeutuneelta.

Monet laulavat räppärin mukana. Itsekin haluaisin, mutta en osaa. Vain välispiikkien aikana pääsen taas mukaan juoneen. Silloin Ailu Valle puhuu suomea.

Räpit ovat pohjoissaameksi. Siitä en ymmärrä mitään, vaikka koen, että pitäisi.

Muutama viikko myöhemmin saan arvokkaan kirjeen. Etelässä se ei ehkä monien tunteita herätä, mutta pohjoisessa on toista. Siellä kirjeen sisällöstä ollaan valmiita valittamaan korkeimpaan oikeuteen asti.

Kirjeen mukaan minut on merkitty saamelaiskäräjien vaaliluetteloon, kuten noin 5 800 muutakin. Yksinkertaisemmin ilmaistuna: olen saamelainen.

Sitä haluaisi nyt olla moni muukin. Luetteloon pääsyä haki talven aikana yli 800 ihmistä, mutta heistä yli 300:n hakemus hylättiin. Kaksi kolmesta hylätystä teki asiasta oikaisuvaatimuksen saamelaiskäräjien hallitukselle, ja korkeimmalle hallinto-oikeudelle tehtiin käräjien päätöksistä yhteensä 182 valitusta.

Se ei yllätä, sillä siitä, kuka on saamelainen ja kuka ei, on tapeltu Lapissa jo yli pari vuosikymmentä.

Määritelmät saamelaisuudesta vaihtelevat sen mukaan, keneltä kysyy.

Lähtökohta on, että saamelaiset ovat alkuperäiskansa, eli YK:n mukaan polveutunut ihmisistä, jotka asuivat tietyllä alueella ennen kuin se valloitettiin tai muodostui osaksi nykyisen kansallisvaltion rajoja. Lisäksi ryhmän on tullut olla säilyttänyt kielelliset ja kulttuuriset ominaispiirteensä ympäröivästä valtakulttuurista huolimatta.

Tässä tapauksessa alueet ovat pohjoisimmassa Lapissa, ja valtakulttuuri on Suomi.

Suomessa saamelaisuutta tunnetaan huonosti. Kouluissa saamelaisista lähinnä opitaan, että tämänniminen kansa asuu Lapissa ja heillä on tällaisia vaatteita ja siinä se.

Siksi vielä tänäkin vuonna saamelaisista on luotu halpoja karikatyyrejä kuten Pirkka-Pekka Petelius teki aikanaan. Esimerkeistä käyvät räppäri Uniikin Nunnuka-lai-laa-musiikkivideo sekä tuore Visit Finlandin markkinointivideo, joka myy Lapin eksotiikkaa kuvaamalla saamelaisia likaisina metsäneläiminä.

Kun niistä on esitetty kritiikkiä, vastaukset ovat olleet tasoa: ”Sori, ei me tajuttu.”

Siis on kerrattava perusasiat.

Saamelaisia on yhteensä noin 100 000 henkeä, joista puolet asuu Norjassa. Suomen saamelaisalueet ovat Utsjoki, Inari, Enontekiö ja Lapin paliskunnan alue Sodankylän pohjoisosassa. Niissä puhutaan kolmea saamen kieltä, pohjoissaamea, inarinsaamea ja koltansaamea. Ne ovat keskenään sen verran erilaisia, että niiden puhujat eivät ymmärrä toisiaan täysin. Pohjoissaame on selvästi suurin kieliryhmä. Kolttia on vain Suomessa ja Venäjällä, inarinsaamelaisia ainoastaan Suomessa.

Ryhmistä pienin on kolttasaamelaiset. Kuulun heihin itse. Meitä on vain noin 700, joista koltansaamea puhuu alle puolet. Alle nelikymppisiä koltansaamen puhujia arvioidaan olevan viitisentoista.

Niin pienessä yhteisössä kaikki suurin piirtein tunnistavat toisensa. Jo tieto äitini tyttönimestä Gauriloff ja muutama lisäkysymys enoistani riittää Tiina Sanila-Aikiolle juurieni selventämiseen.

”Sukuun ja perheeseen kuuluminen on se, miten saamelaisyhteisö vielä tänäkin päivänä tunnistaa jäsenensä”, Sanila-Aikio sanoo.

Meidän molempien isovanhemmat ovat tulleet Petsamon alueelta evakkoina nykyisten rajojen sisäpuolelle, eri puolille Inarin kuntaa toisen maailmansodan jälkeen.

Evakkojen saapuessa Suomen valtio sääti lailla koltille oman alueen, joka kuitenkin meni päällekkäin toisen marginaalisen saamelaisvähemmistön, inarinsaamelaisten siidan eli lapinkylän kanssa. Kiista maasta, metsästyksestä ja kalastuksesta alueella on luonut katkeruutta ja jännitteitä ryhmien kesken, minkä sai tuntea sekä äitini perhe sodan jälkeen että vielä Sanila-Aikiokin kasvaessaan.

Nyt 32-vuotias Sanila-Aikio toimii saamelaiskäräjien puheenjohtajana, ensimmäisenä naisena. Uusi kokoonpano käräjille valitaan lokakuun alussa, ja Sanila-Aikio on ehdolla toiselle kaudelle.

Sanila-Aikio nousi saamelaiskäräjien puheenjohtajaksi maaliskuussa, kun Klemetti Näkkäläjärvi erosi tehtävästä.

Näkkäläjärven ero oli protesti eduskunnan päätökselle hylätä saamelaiskäräjien hyväksymä ehdotus saamelaismääritelmästä.

Jälleen kyse oli siitä, kuka on saamelainen ja kuka ei.

Teoriassa saamelaisuuden määritteleminen on yksinkertaista, mutta käytännössä tietenkään ei.

Nykymääritelmän mukaan henkilö on saamelainen, jos hän itse tai yksi hänen vanhemmistaan tai isovanhemmistaan on oppinut saamen kielen ensimmäisenä kielenään, tai jos toinen vanhemmista on merkitty käräjien äänestysluetteloon.

Samanlainen määritelmä on Ruotsissa; Norjassa otetaan lukuun myös iso-isovanhemmat.

Mutta sen lisäksi Suomella on erikoisuutensa, niin sanottu lappalaiskriteeri, joka lisättiin lakiin vuonna 1995. Kriteerin pohjalta saamelaisiksi kelpuutettiin myös historiallisten saamelaisasutusten asukkaiden jälkeläiset, kunhan heillä on esittää sopivat maa-, henki- tai verokirjat.

Silloinen saamelaisvaltuuskunta vastusti lappalaiskriteeriä. Kompromissina se ehdotti, että lappalaiskriteeri koskisi vain asiakirjoja vuoteen 1875 asti, ei sen vanhempia.

Kompromissin piti olla hyväksytty, mutta perustuslakivaliokunnassa kävi tahaton lapsus ja vuosiluku putosi pois, kertoo saamelaisen kulttuurin professori Veli-Pekka Lehtola Oulun yliopistosta.

Nyt asetelma on järjetön: saamelaisuuden päämääritelmä, eli kielitaito, ulottuu vain kolmen sukupolven päähän, mutta sivumääritelmä, eli historialliset merkinnät, ulottuvat määräämättömän ajan taakse.

Teoriassa saamelaisia voisi siis putkahtaa joka puolelta, ties millaisiin vuosisatoja vanhoihin asiakirjoihin vedoten. Saamelaiset pelkäävät, että silloin alkuperäiskansan määritelmä voisi menettää merkityksensä.

Saamelaisiksi pyrkivät suomalaiset taas vetoavat siihen, että 1960-luvulla tehty saamelaisten kartoitus olisi puutteellinen.

Kiista on aiheuttanut suomalaisten ja saamelaisten välille lähestulkoon sotatilan tai ainakin sillä uhkailun.

”Monet saamelaiset ovat sanoneet, että kun valtio vuosiluvun möhläsi, niin valtion tulisi asia korjatakin”, Lehtola sanoo.

Valtio ei kuitenkaan ole suostunut korjaamaan virhettään.

Vuosi sitten saamelaiskäräjät antoi eduskunnalle ratkaisuehdotuksen, missä lappalaiskriteeriä täydennettäisiin. Sukulaisuusvaatimuksista voitaisiin joustaa, mikäli saamelaiseksi haluava henkilö olisi omaksunut saamelaiskulttuurin ja olisi pitänyt siihen yhteyttä.

Perustuslakivaliokunta äänesti lain kumoon äänin 8-6 ja myöhemmin esityksen hylkäsi eduskunta. Lehtolan mukaan eduskunta luotti asiassa enemmän Lapin kansanedustajiin, jotka hän näkee kiistassa osapuoliksi, ei puoluettomiksi lähteiksi. Käräjien puheenjohtajan Sanila-Aikion mukaan asiassa käveltiin saamelaiskäräjien yli eikä sille annettu asiassa auktoriteettiä.

Lappalaiskriteeri on ollut laissa 20 vuotta. Tänä aikana ei suurta vahinkoa asiasta saamelaisille ollut syntynyt.

Luettelopäätöksistä on tehty tukuttain valituksia neljän vuoden välein. Vuonna 2011 korkein hallinto-oikeus kelpuutti vaaliluetteloon neljä ihmistä, joilla sukusiteitä ei ollut.

Pääosin korkein oikeusistuin on siis ollut saamelaisten puolella. Se oli tulkinnut saamelaismääritelmää samalla tavalla kuin käräjät itse.

*Tällä viikolla linja muuttui täysin. Tänä vuonna tehdyistä 182 valituksesta KHO hyväksyi 93.
Saamelaiskäräjät tyrmistyi päätöksestä. Se piti asiasta hätäkokouksen, ja äärimmäisimpänä eleenä käräjien ex-puheenjohtaja Näkkäläjärvi pyysi itse eroa vaaliluettelosta.

Kansainvälisen oikeuden professorin Martin Scheininin mukaan asiassa sekoittuivat politiikka ja oikeustiede keskenään, kun KHO päätti perustella päätöstään saamelaismääritelmän kaatumisella eduskunnassa.

Perustuslakivaliokunnan mietintöön on päätöksessä viitattu kuin se olisi juridiikan ammattilaisten linjaus, vaikka se on avoimen poliittinen toimielin.

Perustavanlaatuisesti kyse on siitä, ettei KHO kunnioita saamelaisten itsemääräämisoikeutta, joka on YK-tason sopimuksissakin vahvistettu. Samaa mieltä on myös Lehtola.

“Tulkinta tarkoittaa sitä, että saamelaiskäräjien itsemääräämisoikeus romuttuu täysin. Nyt se ei pysty määräämään edes siitä, ketä me [saamelaiset] olemme.”

Ei_mistään_kotoisin_2

Olen tullut Musiikkitalon juhlaan melko ummikkona. Tapahtumaa järjestävä siskoni hääräilee pitkin Black Boxin juhlatilaa kuin väkkärä. En tunne paikalta ketään muuta.

Tai niin ainakin luulin.

Kun vieraassa kontekstissa palaset ovat sekaisin, tuttujakin kasvoja on vaikea tunnistaa.

”Mitäs sinä täällä oikein teet?”

Vanha tuttava tuntuu yhtä yllättyneeltä kuin minäkin. Myös hänen kohtalonsa on sama: kaukana saamelaisalueilta kasvaneina olemme olleet vailla kosketusta saamen kieleen tai kulttuuriin, vaikka juuret ovatkin pohjoisessa.

Äitini muutti jo 15-vuotiaana pois koltta-alueelta. 19-vuotiaana hän oli ehtinyt Savoon asti. Kasvaminen suomalaiseen maailmaan Inarijärven kaakkoisrannalla sai hänet piilottamaan saamelaisuutensa. Kieltä hän ei opettanut minulle, ei siskolleni eikä veljelleni. Meille saamelaisuus on ollut vain osanen sukulointireissuja Lappiin.

Se, että Suomella ei ollut siirtomaita, on höpöhöpöä. Sellaisen löytääkseen ei tarvitse mennä merten taa, vaan pohjoiseen.

Sodan jälkeen paine yhdenmukaisuuteen ja vieraiden vaikutteiden välttämiseen oli Suomessa suuri. Lapissa lapset vietiin asuntolakouluihin, missä ei suomalaisten opettajien silmien alla useinkaan saamen puhumista suvaittu, vaan siitä jopa rangaistiin väkivalloin.

Suomeen kasvoi sukupolvi saamelaisia, jotka ryhtyivät kätkemään ja häpeämään kulttuuriaan.

Se, että nykyisin saamelaisiksi syntyvät eivät enää puhu esi-isiensä kieltä, ei ole heidän itsensä vika. Saamelaisuudesta etäännytetty sukupolveni ei saanut valita. Meille sitä ei opetettu.

Nykyään alle puolet saamelaisista puhuu saamelaiskieliä äidinkielenään; kaksi kolmesta saamelaisesta asuu jossain muualla kuin saamelaisalueella.

Minä ja vanha tuttavani olemme molemmat periaatteessa kiinnostuneet juuristamme, mutta kynnys niihin perehtymiseen on suuri. Etäisyys on pitkä, käsitöihin eivät sormet taivu, luontosuhdekin on melko ohut eikä muutenkaan oikein edes tiedä mistä aloittaisi.

Elämäni aikana olen ollut seitsemän eri vieraan kielen tunneilla, mutta pohjoissaameksi osaan hädin tuskin sanoa vain hei ja kiitos, koltaksi en sitäkään.

Ja nyt minun pitäisi olla saamelainen, mitä tavallaan olenkin, mutta kuitenkaan en. Lain kirjain täyttyy, saamelaisyhteisö tunnistaa minut ja tuon arvokkaan vaalikirjeenkin sain tänä vuonna toista kertaa.

Miksi tuo kirje sitten on niin himoittu?

Saamelaisuudesta tuli Lapissa haluttu status, kun YK hyväksyi vuonna 1989 alkuperäiskansoja koskevan ILO 169 -sopimuksen. Sen tarkoitus on turvata alkuperäiskansojen ”aseman ja oikeuksien taso sekä kulttuurinen ja taloudellinen kehitys”.

Siitä lähtien Suomessakin on puhuttu sen ratifioimisesta, ja oli sopimus Kataisen ja Stubbin hallitusten ohjelmassakin, mutta kaatui.

Puhe on pysynyt puheen tasolla. Keskustelu ei ole ole kovin helppoa, koska konkretian sijaan osapuolet ovat pelotelleet joukkojaan uhkakuvilla.

Sopimus sanoo ympäripyöreästi, että valtioiden on velvollisuus “järjestää maankäyttö alkuperäisväestöä tyydyttävällä tavalla”. Sitä on Lapin suomalaisten parissa tulkittu jopa niin, että saamelaiset ajaisivat heidät pois Lapista, veisivät oikeuden hyödyntää maita ja lopettaisivat jokamiehenoikeudet.

Osa saamelaisista taas uskoo, että ”asiakirjasaamelaiset” haluavat vaaliluetteloon ja saamelaiskäräjille vain estääkseen ILO-sopimuksen ratifioinnin.

Vaikka ILO-sopimus edellyttää valtioilta sitä, että ne ottavat alkuperäiskansan mukaan päätösten valmisteluvaiheessa, saamelaiskäräjien asema ei muuttuisi paljoa, sanoo professori Veli-Pekka Lehtola. Pikemminkin pelot paljastavat, että saamelaiskäräjillä kuvitellaan olevan suurempi valta kuin sillä oikeasti on.

Katsotaan vaikka pelättyä maankäyttökohtaa: Suomessa 90 prosenttia saamelaisalueista on valtion maata, eikä sopimuksessa kajota yksityisomistukseen tai jokamiehenoikeuksiin. Norjassa, joka sopimuksen on ratifioinut, päätetään Finnmarkin läänissä maankäytöstä yhdessä saamelaisten ja norjalaisten kesken.

”Saamelaiskäräjien valta rajoittuu nykyisellään kielen ja kulttuurin saralle. Pyrkijöillä on kuvitelma, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella”, Lehtola sanoo.

Saamelaisten kannalta tilanteesta tekee turhauttavan se, että maankäytöstä vääntäminen on ILO-sopimuksessa vain yksi juonne.

Tärkeintä sopimuksessa on alkuperäiskansan itsemääräämisoikeus. Siis se, että saamelaiset saavat itse päättää omista asioistaan, myös sen, ketä heihin kuuluu. Se taas tuntuu olevan suomalaisille kovin vaikea ymmärtää, sanoo Lehtola.

Kielellisenä vähemmistönä saamelaiset hyväksytään, mutta alkuperäiskansan ajatus on suomalaisille vieras.

”Viime kauden eduskuntakeskustelussa tyrmättiin Simo Rundgrenin (kesk.) suulla jopa se, että saamelaiset saisivat itse määritellä sen, keitä he ovat. Ja se tuntuisi ihan vähimmäisvaatimukselta, mitä kansan voi antaa tehdä”, Lehtola sanoo.

Niin, miltä kuulostaisi, jos Saksasta sanottaisiin, mitä suomalaiset kansana saavat olla? Saati Venäjältä?

No, ihmisoikeuspolitiikalta.

Siitä saamelaisten asemassakin on lopulta kyse. Vuonna 2011 silloinen oikeusministeri Tuija Brax (vihr.) tunnusti Suomen ihmisoikeuspolitiikan puutteen.

”Minusta on selvää, että Suomen ihmisoikeuspolitiikassa on merkittävä puute, ja se liittyy saamelaisten kielellisiin ja kulttuurisiin oikeuksiin. Jos laiminlyömme tiedon siirtämisen, esiin kaivamisen ja kouluissa opettaminen, silloin jatkamme vaikenemisen ja vääryyden maailmaa”, Brax sanoi tuolloin.

Kouluissa saamelaisuudesta ei vieläkään opeteta. Perustietojen opettaminen peruskouluissa oli saamelaiskäräjien tavoite tuoreimmassa opetussuunnitelmassa, ja tavoitteeksi sekin jäi.

Ja yhä edelleen jopa saamelaisenemmistöisessä Utsjoen kunnassa saa lääkäripalveluja saamen kielellä ainoastaan etukäteen tulkin tilaamalla.

”Suomalaisille on itsestäänselvyys, että he saavat suomeksi palvelua kuin palvelua. Saamelaisille vastaava ei ole koskaan ollut itsestäänselvää”, Tiina Sanila-Aikio sanoo.

Muutosta parempaan on tuskin luvassa lähivuosina. Keskustalaiset hallitukset eivät ole olleet saamelaisille helliä, sillä Lapissa keskusta on lähes aina ollut suurin puolue. Saamelaismääritelmästä kiistan aiheuttaneen lainkin sääti Esko Ahon (kesk.) hallitus.

Eikä korkeimman hallinto-oikeuden tuore linjaus käräjäluettelosta ollut viime aikojen ainoa kolhu saamelaisten itsemääräämisoikeudelle. Syyskuun lopussa Suomen Kuvalehti uutisoi Sipilän hallituksen esityksestä uudeksi metsähallituslaiksi.

Kataisen hallitus oli esittänyt lakiin erityissäädöksiä, joiden mukaan Metsähallituksen hankkeet eivät saisi heikentää saamelaisten mahdollisuuksia harjoittaa perinteisiä elinkeinojaan. Samoin kaikki maankäytön vaikutukset saamelaiskulttuuriin tulisi aina selvittää yhdessä saamelaiskäräjien ja kolttien kyläneuvoston kanssa.

Nyt nämä muotoilut on poistettu, kysymättä saamelaiskäräjiltä. Syynä on maa- ja metsätalousministeriön mukaan se, ettei nykyhallituksen tavoitteena ole ILO-sopimuksen ratifiointi, Yle kertoo.

Buorre jianesteaddji. Pyeri jienästeijee. Ärvvsaž jiõnsteei. Arvoisa äänestäjä.

Syyskuun puolivälissä haen postista seuraavan arvokkaan kirjeen. Sen sisällä ovat vaaliasiakirjat. Minun onnekseni myös siirtomaakielellä, suomeksi.

Käräjille valitaan 21 henkeä. Ehdokkaita on yhteensä 36, mikä on aika vähän. Suurin piirtein samalla väkimäärällä – siis 10 000 hengellä – siunatun Keuruun kaupunginvaltuustoon valitaan 35 henkeä, ja ehdokkaita siellä oli viimeksi sentään 84. Mutta kaupunginvaltuustolla onkin selvästi enemmän valtaa kuin saamelaiskäräjillä.

Vaalien äänestysaika loppuu tällä viikolla. Minun tulisi kai olla innoissani, mutta äänestäminen tuntuu nyt lähinnä näennäisdemokratialta, kun Suomen valtio halutessaan kävelee saamelaisten ylimmän hallintoelimen yli näin räikeästi.

Kaiken lisäksi pitäisi vielä tietää, kuka äänelläni saamelaisten asiaa ajaa. Eli ketä siis äänestää?

Yksi varhaisimpia saamelaisuuteen liittyviä muistojani on, kun vuotta nuorempi serkkuni opetti minua aamiaispöydässä sanomaan ”en tiedä” pohjoissaameksi.

Vastaus on: In dieҍe.

Teksti: Niko Vartiainen
Kuvitus: Maria Korkeila

Artikkelia varten on haastateltu myös kaupunkitutkija ja taiteilija Tuuli Mallaa, City-Samit ry:n puheenjohtaja Pentti Pieskiä sekä käytetty lähteenä Vesa Puurosen Rasistinen Suomi -kirjaa (Gaudeamus 2011).

*KHO:n päätös ja sen vaikutukset on päivitetty artikkeliin printtiversion painoonmenon jälkeen.

Juttua korjattu 2.10. kello 16.15.: Toisin kuin jutussa aiemmin väitettiin, Tiina Sanila-Aikio ei ollut ensimmäinen kolttasaamelainen saamelaiskäräjien puheenjohtaja. Saamelaiskäräjiä edeltäneellä saamelaisvaltuuskunnalla on ollut yksi kolttasaamelainen puheenjohtaja, Matti Sverloff.