Kaarina Suonperä, tapakouluttaja:
”Kun olin pikkutyttö, äitini toimi emäntänä Helsingin hienoimmassa hotellissa, ja sain aina sunnuntaisin olla hänen apurinaan. Minusta oli ihanaa asetella haarukoita viuhkoiksi ja taitella lautasliinaruusuja. Samanlaiset pienet hassunkuriset asiat ovat minulle tärkeitä yhä vielä.
Menin naimisiin everstin kanssa, enkä tiennyt armeijasta mitään. Minun piti kiireesti oppia toimimaan edustustilanteissa. Päätökseni ryhtyä tapakouluttajaksi kumpusi tuosta kokemuksesta: olin varuskunnassa aluksi pulassa, kun en tiennyt, kuinka puhutella ketäkin, millä puolella seistä ja kenen viereen istua.
Kaikkien naisten olisi hyvä käydä vähän aikaa armeijaa. Se on ryhdikäs ja hyväkäytöksinen yhteisö, jossa oppii sääntöjen merkityksen.
Perustin tapakoulutusyritykseni 1980-luvulla ja olen Suomen ainoa tapakouluttaja, jolla on opetusministerin antama nimike. Töitä riittää, vaikka yritys ei mainosta palveluitaan. Puhun käytöstavoista monenlaisille yhteisöille: opiskelijoille ja varusmiehille, järjestöille ja yrityksille, kaupunkien johtajille ja kansanedustajille.
Eniten nautin lasten ja nuorten kouluttamisesta. On palkitsevaa nähdä, kuinka koululaisryhmät innostuvat alkuarastelun jälkeen jakelemaan kohteliaisuuksia. Lapset kyllä pärjäävät monenlaisissa tilaisuuksissa, kun heitä tuetaan siihen pienestä pitäen. Pitäisi muistaa, että meistä aikuisista katsotaan mallia koko ajan. Tuntuu, että tämä puoli vanhemmuudesta on monilta vähän kadoksissa.
Tavat eivät ole ärsyttäviä korulauseita tai korkeampaa filosofiaa. Kyse on hyvin yksinkertaisista asioista: kohtaamisista, hymyistä ja siitä, että ottaa toisen huomioon. Ilman tapoja olisimme hukassa. Kun yhteiset säännöt ovat selvät, on paljon tukevampi liikkua.
Tasa-arvo ei merkitse loppua hyville tavoille. Moni käytöstapa suojelee edelleen naista: nainen tekee aloitteen kättelyyn, kävelee jalkakäytävällä lähempänä seinää ja istuu taksissa pelkääjän paikan takana.
Vuosien saatossa ihmisten kielestä ja olemuksesta on tullut karumpia. Kun tänään tavaratalon hississä toivotin hyvää huomenta, kukaan ei vastannut. En voi ymmärtää sitä – eiväthän kauniit eleet maksa mitään. Erityisesti kannan huolta julkisen kiroilun lisääntymisestä. Enää ei voi katsoa pikkuväen kanssa televisiotakaan, kun kirosanoja satelee kaikkialla.
Ihmettelen myös, kuinka innokkaasti suomalaiset ovat siirtyneet sinutteluun. Teitittely kuuluu kieleemme, ja on hyvä muistaa, että Keski-Euroopassa ja Venäjällä koko yritysmaailma teitittelee. Jos tavoista aikoo puhua vakavissaan, täytyy tuntea muidenkin maiden tapakulttuurit.
Pukeutuminen on nykyään monille pelkkää shortsia ja crocsia ja farkkua. Koulutuksissa annan neuvoja asiallisesta vaatetuksesta: naisten työasuun eivät sovi hihattomat puserot tai kilisevät korut, tatuointeja kannattaa harkita kahteen kertaan, ja päiväjuhlissa smokkia käyttävä antaa itsestään arveluttavan kuvan. Tarkoitus ei ole kuitenkaan survoa ihmisiä samaan muottiin. Olen siitä hyvä esimerkki: pukeudun aina siniseen, vaikka tiedän sen ärsyttävän monia.
Minulle soitetaan usein linnan juhlien jälkeen ja kysytään, mitkä olivat illan pahimmat mokat. Vastaan suostuvani luettelemaan vain parhaat menestyjät. Virheitä sattuu kaikille, eikä nöyryyttämisestä ole hyötyä kenellekään. Vilpitön tarkoitukseni on opettaa tapoja ilon kautta. Kehuttavaa löytyy jokaisesta.”
Teksti: Roosa Pohjalainen
Kuva: Noora Isoeskeli
