10. huhtikuuta 2015
Teksti:

Sekavia lausuntoja, nuoleskelua ja tyhjiä puheita joista ei tarvitse vastata. Vaalien alla politiikka näyttää vieläkin epä-älyllisemmältä kuin yleensä.

 

Ei voi olla todellista.

On maaliskuun loppu ja Kuumat nimet -titteliä kantava vaalitentti pyörii telkkarissa. MTV3 on valinnut jokaisesta eduskuntapuolueesta mukaan yhden riviehdokkaan, ”jotka puhuvat painavaa asiaa Suomen tulevaisuudesta sekä laittavat persoonansa peliin”, kuten ohjelman puffissa kerrotaan.

Ja tuleehan sitä, todella painavaa asiaa.

Ensin kokoomuksen ehdokas Hjallis Harkimo pääsee kertomaan sydänkohtauksesta, jonka sai kesken panohommien. Seuraavana ohjelmanumerona vasemmistoliiton Li Andersson saa luvan vastata klassikkokysymykseen, miltä tuntuu olla nätti tyttö politiikassa. Onko ulkonäöstä kenties ollut hyötyä, uutisankkurina tunnettu toimittaja kysyy ihan tosissaan.

Sen jälkeen toinen, keskustelua johtava politiikan toimittaja tiedustelee kaikilta ehdokkailta, pitäisikö keskiolut kenties poistaa ruokakaupoista.

Kun luulisi saaneensa tarpeekseen, ehdokkaat pääsevät äänestämään ja väittelemään kansanedustajien palkkioiden laskemisesta.

”Tässä tilanteessa, jossa pitää tehdä ensi kaudella isoja säästöjä, se olisi esimerkillä johtamista”, sanoo Jutta Urpilainen ja tietää toivottavasti aivan hyvin, ettei eduskunta itse edes päätä kansanedustajien palkkioista.

544 000 suomalaista seuraa parhaaseen katseluaikaan, miten ”kuumat persoonat” höpöttävät asiasta, jolla ei ole edes teoriassa mitään vaikutusta valtion budjettiin vaikeinakaan aikoina. Vaikka koko eduskunta lakkautettaisiin, sen vaikutus budjettiin olisi muutama prosentin kymmenys.

Lopuksi haastatteluun saapuvat vielä Savon ”Hillary ja Bill”, keskustan Olli Rehn ja hänen niin ikään ehdokkaana oleva vaimonsa Merja.

Bill Rehn näpäyttää Hillarynsä käyvän ihan töissäkin, ja toimittaja pyytää anteeksi.

Tämä sirkus on vain jäävuoren huippu siitä, millainen on Suomen vaalikevät herran vuonna 2015.

ah_kollaasi

Jos nyt ihan tosissaan mietitään, äänestäminen on tarpeeksi vaikeaa ilman vaalitenttien hassutteluitakin.

Suomen vaalijärjestelmässä äänestetään aina ensisijaisesti puoluetta, vaikka se on vähän kuin osallistuisi arpajaisiin.

Meillä käytössä oleva avoin listavaali mahdollistaa laajemman demokratian: äänestäjä saa puolueen lisäksi valita ehdokkaan.  Ongelma on vain, että tv-kanavat eivät ole ainoita, jotka sortuvat nuoleskelemaan jotain epämääräistä, mitä he kutsuvat ”suureksi yleisöksi”.

Tätä nykyä ehdokkaita on jokaisessa puolueessa niin laidasta laitaan, ettei voi olla lainkaan varma mitä saa.

Jos äänestää Helsingissä vaikkapa kokoomusta, vaalitapa pitää huolen siitä, että äänellä on mahdollisuus päätyä myllypurolaisen ylikomisarion Juha Hakolan tai Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ylijohtajan Juhana Vartiaisen laariin. Julkifeministille sosiaaliliberaalille tarkoitettu ääni voikin mennä tiukan oikeistolaiselle konservatiiville.

Usein naaman tunnettuus painaa enemmän kuin ajatukset. Ja kas, olemme tilanteessa, jossa RKP:n listalta eduskuntaan pyrkii pakkoruotsia vastustava ex-räppäri Juho ”Jufo” Peltomaa, vaikka koko puolueen suuri missio on ollut vuodesta toiseen nimenomaan kaksikielisyyden vaaliminen.

Järkevin vaihtoehto on siis taktikoida. On arvioitava, kenelle ehdokkaalle ääni saattaisi mitäkin puoluetta äänestäessä mennä. Sen jälkeen on etsittävä ehdokas, jonka läpimenoon pystyisi kenties itse vaikuttamaan mahdollisimman paljon.

Toinen vaihtoehto on minimoida riskejä ja kenties valita puolue, jonka listalta huonoinkin arpa olisi edes kohtuullinen.

Vaalikoneet toki antavat suuntaa, mutta ei niihinkään ole luottaminen. Esimerkiksi Helsingin Sanomien koneessa tehdään eroa oikeiston ja vasemmiston välille kysymällä, pitäisikö hyvin ansaitsevien palkkaveroja kiristää. Jos haluaa ohjata koneen tulosta vasemmistoa kohti, kysymykseen kannattaa vastata kyllä, vaikka pitäisi järkevämpänä ratkaisuna esimerkiksi ympäristöverojen kiristämistä.

Jos sopivan puolueen ja ehdokkaan valintaa tahtoo hankaloittaa vieläkin lisää, kannattaa tutkailla vaaliohjelmia. Ne nimittäin ovat sitä, mitä arvata saattaa. Puolueet näyttävät unohtaneen vaalitavan kokonaan ja julistavat utopioita siitä, mitä tekisivät, jos olisivat Suomen diktaattoreita.

Tämän kevään vaaleja varten tehtaillut ohjelmat ovat mainoksia, joiden keskeisin lupaus on varoa minkään konkreettisen lupaamista. Ne ovat realismia pakenevia pamfletteja ja luetteloita asioista, joiden laajamittaiseen toteutumiseen tuskin yksikään ehdokas uskoo.

Kokoomus haluaa esimerkiksi tukea ikääntyneiden työntekijöiden mahdollisuuksia jatkaa työelämässä pidempään ”ottamalla käyttöön ikäjohtamisen hyviä käytäntöjä työpaikoilla”. Kuulostaa humaanilta, mutta mitä se tarkoittaa tai miten se tehdään: ei mainita.

Sosiaalidemokraatit kertovat haluavansa ”investoida uuteen kasvuun”, sillä no, kasvu on tunnetusti näppärä tie ulos lamasta.

Myös vihreät haluaa ”investoida kestävään kasvuun” ja uudistaa rakenteita. Ja koska Suomessa on työttömiä, puolue tahtoo kehittää 200 000 työpaikkaa vuoteen 2020 mennessä. Ilmeisesti työpaikat ilmestyvät juuri rakenteita uudistamalla, mutta kun ”rakenne” sinänsä ei oikein tarkoita mitään.

Kristillisdemokraattien pitkässä ohjelmassa tuetaan oikein erikseen Israelin ”oikeutta olemassaoloon” ja vaaditaan, että EU:n täytyy vaatia palestiinalaishallintoa edistämään ihmisoikeuksia, koska se rahoittaa palestiinalaishallintoa. Sitä, miten oikein Israel on kenties toiminut, ei mainita sanallakaan.

Kaiken kukkuraksi tämän kevään vaaliohjelmat ovat ilmeisesti onnistuneimpia, joita Suomen historiassa on saatu aikaan. Ainakin, jos on uskominen eduskunnan jättäviä Mikael Jungneria ja Lasse Männistöä.

”Mun mielestä puolueiden vaaliohjelmat on yllättävän laadukkaita. Kaikkihan niitä haukkuvat, mutta jos niitä lukee tarkkaan, niin nyt siellä ehkä on ajateltu asioita”, SDP:n Jungner sanoo.

”Olen istunut niissä pöydissä, joissa on päätetty, että kokoomus julkaisee vaaliohjelmana `hallitusohjelman` eikä `liirumlaarum kaikille kaikkea hyvää ja kaunista` -ohjelmaa. Muutamassa muussakin puolueessa on tehty niin. Se on askel eteenpäin”, Männistö komppaa.

ah_kuva

Hyväntuulinen hymistely on kyllä puolueiden kannalta järkevää. Varovaisuus tekee hallitukseen pääsystä helpompaa. Puolueet ovat valmiita mihin tahansa päästäkseen Säätytalolle neuvottelemaan, ja gallupien povatessa keskustalle roimaa vaalivoittoa, puoluejohtajat ovat kampanjoineet lähinnä alleviivaamalla yhteistyökyvykkyyttään Juha Sipilän kanssa.

Vihreiden Osmo Soininvaara – eduskunnan jättävä hänkin – toivoisi, että puolueet kertoisivat tarkemmin ja analyyttisemmin, mihin tähtäävät. Silloin äänestäjä tietäisi, mitä on valitsemassa.

”Tällaisessa tilanteessa, jossa puolueiden sisäinen varianssi on suurempi kuin niiden välinen varianssi, pitäisi miettiä vaalitapaa uudelleen”, Soininvaara sanoo.

Niin, nämä ovat nyt niitä rakenteita, joista vaaliohjelmissa ei kylläkään puhuta sanaakaan. Esimerkiksi Ruotsissa käytössä on osittain suljettu listavaali, jota Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja promosi pääsiäisenä Suomeenkin.

Ruotsin mallissa on muitakin eroja. Siellä kaksi hallitusblokkia, punavihreä liittouma ja porvariallianssi esittävät ohjelmansa hyvin tarkasti etukäteen, kansa valitsee vaaleissa kumman haluaa, jonka jälkeen ei diskuteerata vaan kääritään hihat (paitsi viime syksynä, kun ruotsidemokraattien vaalivoitto sotki tasapainon).

Hollannissa taas jokainen puolue joutuu julkistamaan ennen vaaleja talousohjelmansa, jonka valtiollinen tutkimuslaitos sitten tarkastaa suurennuslasin kanssa. Jos Suomessa toimittaisiin samalla tavalla, löysät puheet sadoista tuhansista työpaikoista ja epämääräisyyksien seasta ilmaantuvasta talouskasvusta kenties vähenisivät.

”Kansa ansaitsisi ennen vaaleja parempaa. Jotenkin ajatellaan, että saadaan enemmän ääniä, jos hallitusohjelmia ei kerrota. Yhteenlaskettu äänimäärä on sata prosenttia joka tapauksessa. Ruotsissa nämä ovat toimineet aivan erinomaisesti”, Soininvaara sanoo.

Jos puolueet julkaisisivat tarkempia ohjelmia etukäteen, se johtaisi kohti Ruotsin mallia, puolueiden blokkiintumista ja ennen vaaleja sovittavia koalitioita.

Soininvaara sanookin, että jo nyt esimerkiksi vihreiden ja vasemmistoliiton tulisi lopettaa keskinäinen vaalitaistelu ja muodostaa ”kartelli”, jolla houkutella äänestäjiä perinteisten kannattajiensa ulkopuolelta.

Myös kokoomuksen luopuvan kansanedustajan Sampsa Katajan mielestä puolueiden pitäisi vähentää vaaleja edeltävää, Säätytalolle tähtäävää ”lässynlässyn keskivertopolitiikkaa”. Samaan aikaan median pitäisi tehdä tarkemmin selväksi, miten vaikkapa sinipuna eroaa hallituspohjana punamullasta.

”Jos kansa haluaa demareiden talouslinjan, niin sen linjan pitäisi saada sitten riittävästi puolueita taakseen. Nyt on ihan hatusta vedettyä, kenen kanssa keskusta lähtee hallitusneuvotteluihin.”

Katajan mielestä vain samanmielisten pitäisi mennä hallitukseen, oli kyseessä sitten enemmistö tai vähemmistö.

”Meillä pidetään itseisarvona, että enemmistö on mukana hallituksessa. Vähemmistöhallitus saattaa olla paljon yhtenäisempi hallituksena. Voisi olla myös demokraattisempaa, kun hallitus olisi pieni porukka, joka yrittäisi saada perustelluilla ajatuksilla eduskunnan enemmistön taakseen.”

Kokoomuslaisena Katajan on tietysti helppoa puhua, sillä porvaripuolueilla oli hallussaan eduskunnan enemmistö kaikissa vaaleissa vuoden 1966 jälkeen aina perussuomalaisten jytkyyn asti.

Silti vähemmistöhallitukset olisivat politiikan kannalta hyvästä, sillä silloin oppositiokin joutuisi tekemään politiikkaa, eikä vain kiukuttelemaan kaikesta. Nykyisellään hallituksesta oppositioon joutunut puolue vastustaa usein sellaisiakin asioita, joita se vielä ennen vaaleja puolusti.

”Enemmistöhallitusten oloissa pienillä oppositiopuolueilla ei ole mahdollisuutta vaikuttaa yhtään mihinkään”, Osmo Soininvaarakin sanoo.

Suomessa on kuitenkin totuttu kolmeen suureen tai nykyään neljään keskisuureen puolueeseen, jotka liittoutuvat hallitusneuvotteluissa ristiin milloin mitenkin päin. Toisin kuin monissa muissa Euroopan maissa, meillä ei ole leveää jakolinjaa vaikkapa oikeisto- ja vasemmistopuolueiden välillä, mikä varmasti jarruttaisi blokkiutumista.

Listavaali olisi sen sijaan harkinnan arvoinen. Silloin puolueet saisivat päättää itse ehdokkaidensa läpimenojärjestyksen. Suomen nykymalliin nähden se vähentäisi yksittäisten ehdokkaiden painoarvoa, pakottaisi puolueita selkeyttämään kantojaan, mutta ennen muuta silloin äänestäjä tietäisi nykyistä paremmin, mitä saa.

Osmo Soininvaara nostaa lisäksi esiin siirtoäänivaalit. Se tarkoittaa, että ääni annetaan useammalle ehdokkaalle. Jos ykkösvaihtoehtona ollut on saanut jo riittävästi ääniä tai ei pääse läpi, ääni siirtyy seuraavalle. Jos toinenkaan ei saa ääntä hyödynnettyä, niin kolmannelle.

”Potentiaalisesti hyvät uudet tyypit pääsisivät siirtoäänivaalissa helpommin läpi, kun ääniä ei menisi hukkaan ja niitä uskallettaisiin äänestää”, Soininvaara sanoo.

”60 000 ääntä Sauli Niinistölle olivat ihan hölmöjä ääniä.”

Vaalitavan muutos ei tosin ole mikään läpihuutojuttu, sillä kyse on perustuslaista. Jos tämä hallitus lähtisi ajamaan muutosta, ehdotuksen pitäisi levätä seuraavalle vaalikaudelle ja saada vuonna 2019 valittavassa eduskunnassa kahden kolmasosan äänienemmistö.

On syynsä, miksi vaalitapakeskustelu on jäänyt teoreettisen pyörittelyn tasolle.

”Se on hyvin elitistinen aihe. Sillä ei hirveästi kauppatorilla kansaa villitä”, Soininvaara sanoo.

ah_sampsa_Kataja

Onneksi televisiossa tunnutaan tietävän, millä kansa villitään. Viikkoa ennen Kuumat nimet -tenttiä MTV3 on järjestänyt puheenjohtajatentin.

Siinä joudutaan puhumaan oikeasti monimutkaisista asioista, kuten valtion velasta. Sellaisia on tietenkin vaikeaa selittää kiinnostavasti ja ymmärrettävästi, joten vaali-
tuloksen kannalta on parempi jättää älyllinen rehellisyys lämpiöön ja yksinkertaistaa sanomansa toisteltaviksi mantroiksi. Suomessa kun voi laukoa vaikka mitä falskiuksia ilman, että joutuu häpeään.

”Kyllä ihan tietoisesti tavoitellaan sitä massaa, joka ikään kuin tekee mielikuvien ja muutamien virkkeiden perusteella ratkaisut”, sanoo Sampsa Kataja.

Se on toiminut aiemminkin. ”Karseimpana esimerkkinä” ilmiöstä Kataja pitää sitä, kun keskusta sai edellisen veretseisauttavan vaalivoittonsa vuonna 2003. Silloin Anneli Jäätteenmäki toisteli samoja opeteltuja fraaseja kysymykseen kuin kysymykseen tentissä toisensa perään.

”En mä usko, että meidän poliittinen keskustelu olisi kauheasti tästä syventynyt”, Kataja sanoo.

No, katsotaanpa onko.

Tällä kertaa kokoomuksen Alexander Stubb saa sisällytettyä kolmeen ensimmäiseen puheenvuoroonsa ilmaisun ”yhteinen tilannekuva”, mitä se sitten tarkoittaakaan. SDP:n Antti Rinne puolestaan on löytänyt mantran puolueensa vaaliohjelmasta ja jauhaa, kuinka taloustilanne saadaan korjattua kasvulla.

Vaikeista asioista puhumista auttavat onneksi myös tenttiä johtavat toimittajat. He ovat tuoneet studioon Keskuskauppakamarin lanseeraaman velkakellon, ihan jotta monitahoinen möhkäle nimeltä valtion taloustilanne saataisiin yksinkertaistettua mahdollisimman raflaavaan muotoon.

Suomen taloustilanne tikittää studion jokaisella ruudulla ihan konkreettisesti, kun keskustan Juha Sipilä kuvaa 90 miljardin euron valtiovelkaa maailman ympäri kiertävänä, 120 metriä korkeana halkopinona.

Kristillisten Päivi Räsänen puolestaan pelottelee Suomen olevan Kreikan tiellä.

Pääministeri Alexander Stubb väittää ensin, että Suomen viime vuosien velkaantuminen on ollut elvyttämistä, vaikka se ei ole totta, sillä valtio ei ole tehnyt investointeja vaan leikannut miljardikaupalla. Sitten hän jatkaa, että on vastuutonta, että Suomi ottaa velkaa 8 000 euroa vuodessa per nelihenkinen perhe.

Todellisuudessa vastuutonta on rinnastaa valtiontalous kotitalouteen. Jos oletetaan, että kukaan katsojista ei ymmärrä kansantaloudesta mitään – niin kuin aikapommia muistuttavalla velkakellolla annetaan ymmärtää –  siitä ei ainakaan saisi puhua mitä sattuu.

Julkinen velka on samanlainen hokema kuin kestävyysvaje ja julkisen sektorin koko. Poliitikot saavat käyttää niistä puhuessaan sellaisia tutkimustuloksia ja lukuja kuin agendaan sattuu sopimaan.

Valtion menojen leikkauksia puolustava Juha Sipilä esimerkiksi kertoi Financial Timesille maaliskuun alussa, että Suomen julkisten sektorin osuus bruttokansantuotteesta on 58 prosenttia, vaikka oikeasti se on 21 prosenttia. Harva ryhtyy tarkistamaan maailman johtavan talouslehden printtaamaa numeroa, vaan tyytyy kauhistelemaan sosiaalipummeille syydettyjen veroeurojen määrää.

Se taas johtaa siiten, että poliitikot roiskivat julkisuuteen paniikinomaisesti kyhättyjä leikkauslistoja vain hälventääkseen äänestäjille itse aiheuttamaansa huolta.

MTV3:n tentissäkin puheenjohtaja toisensa jälkeen muistuttaa EU:n sääntöihin kirjatusta myyttisestä rajasta. Siitä, miten Suomi käytännössä lakkaa olemasta, kun velka ylittää 60 prosenttia bruttokansantuotteesta.

Kenelläkään ei käy mielessä mainita, että raja ei pohjaudu mihinkään objektiiviseen tutkimukseen eikä edes hyviin kokemuksiin. Se ei ole mikään raja, vaan EU-maiden valtionvelan keskiarvo 1990-luvun alussa. Lisäksi enemmistö jäsenmaista, tarkan markan Saksa mukaan lukien, on rikkonut sen jo vuosia sitten ilman sen kummempia seuraamuksia.

Ja se velkakello. Siinä juokseva luku on bruttovelkaa. Pelkästään yhtä lukua esittelemällä saa helposti sivuutettua sen tosiseikan, että kiitos eläkevarastojen, Suomella on EU-maiden rikkain julkinen sektori ja enemmän varoja kuin velkaa.

Suomea ei vertailla vaikkapa Ruotsiin, jonka talous kasvaa kiitos ennen muuta kotimaisen kysynnän. Tai euroa käyttävään pieneen avotalouteen Hollantiin, jossa julkisen sektorin menojen roima karsiminen ei hillinnyt sen velkaantumista – kuten ei Suomessakaan viime vaalikaudella.

Tentin toimittaja voisi helposti kyseenalaistaa puheenjohtajien paatoksellisen pelolla ratsastamisen, mutta ei. Sen kun roiskivat lisää vettä kiukaalle.

Politiikan toimittaja tiukkaa: ”Eikö summa yhtään kauhistuta teitä? Miten pitkälle olette valmiita menemään velkaantumisessa?”

Jää kuitenkin avoimeksi, puhuuko hän kenties elvytyksestä vai siitä, että epäonnistunut leikkauspolitiikka on kasvattanut valtionvelkoja pitkin Eurooppaa.

Tietämättömien joukko on tietysti se, jolle vaalien aikana kannattaa puhua. On tutkittu, että ne, joilla on hatarimmat pohjatiedot, ovat vähiten sitoutuneita mihinkään puolueeseen ja pitävät uskomuksistaan tiukimmin kiinni.

Äänestyspäätös kun ei ole perusteltu päätös, kirjoitti poliittisen psykologian uranuurtaja Philip Converse jo vuonna 1964. Hänen perusajatuksensa oli, että mitä politiikkaan tulee, juuri kukaan ei ymmärrä juuri mistään juuri mitään. Sen sijaan äänestyspäätökseen vaikuttavat poliittisen suuntautumisen sijaan kaikenlaiset irrationaalisuudet, tottumukset, pettymykset ja samastumiset, joita ei osata kysyttäessä perustella.

Näitä tietämättömiä piisaa myös Suomessa. Tutkija Lauri Rapelin vuonna 2010 väitöskirjan mukaan 89 prosenttia suomalaisista ei osaa vastata viiteen politiikkaa koskevaan peruskysymykseen.

Tietämyksen lisäämisessä olisi kyse hyvin yksinkertaisista asioista. Demokratia on itseään ruokkiva järjestelmä: mitä enemmän pääsee osallistumaan, sitä enemmän haluaa ottaa selvää ja sitä enemmän politiikka alkaa kiinnostaa.

”Systeemiä pitäisi avata niin, että kansalaiset pääsisivät mukaan vaikuttamaan vaaliohjelmiin. Nyt on niin, että puolueaktiivit, joita on alle prosentti väestöstä, määrittelevät agendan ja ruokalistan, josta 99 prosenttia voi äänestää joka toinen vuosi”, Mikael Jungner sanoo.

Tuntuu naurettavalta, että ainoa tapa aktivoida kansalaisia äänestämään on pistää ehdokkaat puhumaan panemisesta tai tentata heiltä vaalikoneissa, pitäisikö maahanmuuttoa rajoittaa terroriuhan vuoksi.

Tai sitten luoda Kandideitti-nimisiä sovelluksia kuten Yle. Suuren yleisön kansalainen saa vastata viiteen kysymykseen ydinvoimasta, tasa-arvoista avioliittolaista ja verotuksen kiristämisestä. Sitten selataan vaaligalleriasta ehdokkaiden naamoja kuin Tinderistä ikään.

Samanlaista yksinkertaistamista on Helsingin Sanomienkin kevytvaalikoneessa, jossa vedellään paria slaideria ja etsitään lähimmät oikean ikäiset ja oikean puolueen ehdokkaat poliittiselta nelikentältä.

Toisaalta. Kun tarkemmin ajattelee, voi olla niin, että deittisovellukset ovatkin ne, joiden avulla politiikkaan saadaan aiempaa enemmän järkeä.

Se, mikä näyttäytyi ensin älykkään politiikan lopulliselta tuholta, onkin parasta, mitä sen edistämiseksi on aikoihin tehty. Jokainen äänestäjä, joka tekee päätöksensä edes yhden asiakysymyksen pohjalta, edustaa Conversen esittämää pientä vähemmistöä. Ja mitä enemmän ehdokkaita äänestetään poliittisten kysymysten, eikä vaikkapa tunnettuuden perusteella, sitä fiksumpia ehdokkaita se kaiken järjen mukaan eduskuntaan tuo.

Siksi meitä toivottavasti odottaa fiksumpi kansanedustajajoukkio kuin koskaan aiemmin. Siitä, jos mistä saa lohtua vaalisirkuksen järjettömyyden keskelle.

Teksti: Oskari Onninen
Kuvitus: Jaakko Suomalainen

Artikkeliin on haastateltu lisäksi Turun yliopiston tutkijoita Rauli Mickelssonia ja Ville Pitkästä.

Juttua korjattu 10. huhtikuuta kello 6:00. Ylen sovelluksen nimi on Kandideitti, ei Vaalideitti.
Juttua korjattu 12. huhtikuuta kello 17:45. Juha Sipilä puhui Financial Timesille julkisen sektorista suhteessa BKT:hen, ei julkisista menoista.