06. maaliskuuta 2015
Teksti:

Kirjailija Erkka Mykkänen lähti moottoripyörämessuille etsimään miehisyyttään. Hän löysi Napakympin, Hannes Hynösen ja ihanan Riinan- ja huomasi kasvaneensa aikuiseksi.

PERJANTAI

Istun ysin ratikassa valtavan nahkatakkisen kaljupään vieressä. Messukeskuksen pysäkillä nousemme molemmat ylös. Olen varma, että mies vilkaisee minua vähän huvittuneena.

Sinäkin? Oikeasti?

Niin, ei minulla ole mitään asiaa moottoripyörämessuille. Opiskelen kirjallisuutta, asun Kalliossa ja ajan Jopolla – ja luulen, että se näkyy. Sänkitukan ja parran puolesta ehkä kävisinkin motoristista, mutta sininen kauluspaita ja mustat farkut paljastavat minut ennemminkin kirja- kuin prätkämessukävijäksi.

Minulle moottoripyörät edustavat maskuliinisuutta, jota olen vieroksunut koko ikäni.

Kun naapuruston miehet lapsuuteni Kuopion autotalleissa ähkivät autojensa parissa, minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Kun ala-astekaverit alkoivat haaveilla omasta moposta, en innostunut.

Vaikka kukaan ei syyllistänyt minua mieslaitteita kohtaan tuntemastani mielenkiinnottomuudesta, häpesin sitä silti. Aivan kuten häpesin hintelää varttani, itkuherkkyyttäni ja sitä, että pissasin mieluummin istuaaltaan kuin seisaaltaan.

Vääränlainen mies.

Aikustuttuani olen voinut paeta perinteisen miehisyyden vaikutuspiiristä ja ympäröidä itseni kaltaisillani. Ja niin on hyvä.

Mutta kun muutama viikko sitten kuulin prätkämessuista, tunsin heti selittämätöntä vetoa osallistua. Moottoripyörämessut, miehisyyden mekka. Siellä voisin kohdata lapsuuden häpeäni pystypäin ja oppia jotain sekä moottoripyöristä että miehistä, joita ne kiinnostavat.

Kawasaki Ninja H2, ilmoittaa infokyltti. Jalustalla pyörivä, komeasti valaistu mustanvihreä prätkä tuo mieleen Matrix-elokuvat.

Kello on 10.04. Minä ja kourallinen miehiä, ensimmäiset moottoripyörämessujen 55 000 kävijästä, olemme muodostaneet kunnioittavan ringin menopelin ympärille, jota messuesite mainostaa ”tulevaisuuden moottoripyöräksi”.

”Siinä se nyt on”, joku sanoo kunnioitusta äänessään.

En kehtaa kysyä, mikä ”se”. Äijien ilmeet ovat niin ilmeisen vaikuttuneita: tätä varten tänne on tultu.

Edes Kawasakin vihreäpaitaista työntekijää en uskalla lähestyä. Pitäisi osata sanoa jotain sellaista kuin ”olikos tässä nyt kaksi- vai nelitahtinen”. Niin miehet puhuvat. Minulle tulee mieleen vain, että ”mikä tässä motskarissa siis on niin ihmeellistä”.

Helvetti. Juuri tällaista se oli pentunakin. Kuilu minun ja toisten miesten välillä on niin suuri, etten uskalla edes yrittää sen ylittämistä.

Jatkan harhailuani Messukeskuksen käytävillä. Vähän väliä kolautan käteni kookkaaseen kaljupäähän ja inahdan välittömästi anteeksipyynnön. Kukaan minua tönäisevä ei koskaan pahoittele. Tuntuu hiirulaiselta.

Kirjoitan itselleni to do -listan. Ainakin nämä on viikonlopun aikana uskallettava hoitaa:

1 Juttele vähintään yhdelle €¨ prätkäharrastajalle.

2 Aja moottoripyörällä.

3 Ymmärrä Kawasaki €¨ Ninja H2 -moottoripyörää.

BONUS: Avaudu Kari Salmelaiselle Napakymppi-traumastasi.

Tosiaan, Kari Salmelainen! Comebackia tekevä ysärijuontaja vetää messuilla Napakympin, jossa motoristit voivat voittaa toisensa. Se on nähtävä. Sitä paitsi minulla on Salmelaiselle pari painavaa sanaa sanottavanani.

miehestamittaa_artikkelikuva

Kello on 17.32. Istahdan Biker`s Date -sinkkubaarin viimeiseen tyhjään pöytään. Baarin reunalla, Jägermeisterin ständillä, nahkahameisiin pukeutuneet promotytöt ojentelevat ylihinnoiteltuja shotteja tyhmästi hymyileville miehille.

Puoli tuntia Napakymppiin ˆ’ eli puoli tuntia aikaa ottaa selvää niin moottoripyöräväestä kuin itse prätkistäkin. Rohkaisuksi olen tilannut virallisen MP15-kaljapullon.

Silti pelottaa. Tämä on sinkkubaari, ja pelkään luovani katsekontaktin johonkin raspikurkkuiseen kuusikymppiseen prätkämuijaan, joka ymmärtää väärin ja kömpii pöytääni iskemään silmää ja minua.

Kaivan taskustani puhelimeni, tuon prätkääkin luotettavamman pakovälineen, ja katson sitä, kun en muualle uskalla.

Parin minuutin päästä pöydälleni laskeutuu oluttuoppi, sitten toinen.

”Onkos tässä tilaa?” kysyy sänkitukkainen mies.

Nostan katseeni.

Markus (nimi muutettu) ja Toge (nimi muutettu), kaksi huomattavan päihtynyttä mutta selvästi hyväntahtoista herraa, istuutuvat pöytääni.

Tilaisuuteni on tullut, tajuan. Vieläpä ansaitsematta.

Työnnän puhelimen taskuun, otan laajan haara-asennon, nojaan eteenpäin kalja kourassani ja kysyn Togelta: ”Ootteko koviakin prätkämiehiä?”

Toge on, prätkämiehiä siis, ja mukava heppu. Vähän kuin se rippijuhlien yllättävän mukava sukulaismies. (Joka tosin saattaa kolmannen oluen kohdalla alkaa puhua ”akastaan” ja viidennen jälkeen ”niistä maahanmuuttajista”.)

Markuskin on sympaattinen kaveri, vaikka ei humalatilansa johdosta enää kykenekään lausumaan asiasisällöiltään kokonaisia lauseita. Verbaalisen ilmaisunsa puutteita Markus kompensoi väläyttämällä minulle omituisia hymyjä ja tarjoamalla perään nyrkkiään, jota saan rehvakkaasti kolauttaa omalla nyrkilläni miesten välisen yhteisymmärryksen merkiksi.

Viiden minuutin niitä näitä -jutustelun jälkeen viereemme ilmestyy kaksi sietämättömän söpöä jekkutyttöä.

”Saako pojille olla shotteja?”

”Joo, kolme kiitos”, kuulen sanovani. Mitä ihmettä? En minä ole mikään shottikierrosten tarjoaja. Mutta ihan sama. Miksen ottaisi tällaista roolia.

Ja minähän otan, ihan luontevasti vieläpä. Ehdotan jopa selfietä Markuksen, Togen ja ammattimaisesti hymyilevien jekkutyttöjen kanssa.

Kun selfie on napattu ja shotit kiskaistu, havahdun kiireeseen. Napakymppi alkaa kohta, ja minulla on to do -lista suoritettavanani.

”Mikä siinä uudessa Kawasakissa on oikein niin hienoa?” kysyn Togelta.

Toge hiljenee, näyttää vähän vaivautuneelta.

Perkele. Pitikin mennä nolaamaan itsensä. Näin tämä aina menee.

Mutta sitten:

”Ei hajuakaan”, hän tunnustaa.

Ja niin se on muodostunut. Yhteys.

Lyömme Markuksen kanssa nyrkit yhteen.

Kun kello lyö kuusi, Kari Salmelaisen kalastajanhattu vaappuu lavalle. Napakymppi alkakoon.

Lavalla seisoo kolme moottoripyörää, joiden kyytiin herrat A, B ja C istuvat. Parikymppisillä miehillä ei ole pilkettä silmäkulmassa. He ovat kauhuissaan.

Sermin takana istuvalla neiti X:llä on vahva meikki, ruusutatuointi ja risti kaulassa.

Kari Salmelainen risteilee neidin ja herrojen välillä aivan kuten ennen vanhaan.

”Millainen on unelmanaisesi?” neiti X kysyy.

”Ei ainakaan nalkuttava ja puhelinta selaava”, herra A lohkaisee.

”Onnea, ikuinen poikamies!” Kari Salmelainen naurattaa yleisöä.

Napakymppi on entisensä: miehet ovat miehiä ja naiset naisia.

Jopa leikin kliimaksi on vanha tuttu: neiti X tunnistaa valitsemansa miehen väärin ja älähtää vilpittömän yllättyneenä: ”Voi helvetti!”

Kun show on ohi, kilpailijat ja Salmelainen vetäytyvät backstagelle.

En ehdi Salmelaisen juttusille. Harmittaa. Olisin halunnut kertoa, että lapsena Napakymppi oli minulle tavattoman ahdistavaa seurattavaa. Luulin, että kun pari päätyy ohjelmassa yhteen, heidän on pakko mennä naimisiin.

Vielä nykyäänkin kärsin lamaannuttavasta sitoutumiskammosta. Se on katkaissut jokaisen seurustelusuhteeni alkutekijöihinsä.

Ketä muka syyttäisin siitä, ellen Kari Salmelaista?

miehestamittaa_artikkelikuva4

LAUANTAI

”Follow no one. Except yourself.”

Messukeskuksen seinällä roikkuvan prätkämainoksen iskulause rohkaisee. Viiden minuutin päästä nousen moottoripyörän selkään.

Pieni, 50-metrinen rautaporteilla rajattu harjoitusrata ei tosin vaikuta järin jännittävältä saati vaaralliselta.

Täytän lapun jossa vakuutan, että jos ajan seinään ja taitan niskani, syytän siitä vain itseäni. Samalla erehdyn mainitsemaan työntekijälle, että en aiemmin ole ajanut moottoripyörällä. Ystävällinen mies toteaa, että ehkä minun siinä tapauksessa kannattaa mennä ”Oton luokse”.

Otto on päälle parikymppinen skarppi ja sänkipäinen nuorimies, joka taluttaa ensikertalaisia pyörän selässä kuin polkupyöräilyä opettelevia lapsia. Nielen pettymykseni, vaikka tuntuu samalta kuin esiteini-ikäisenä, kun vieraan perheen luona saikin paikan lasten pöydästä.

Päälleni autetaan suojatakki, hanskat ja kypärä. Kypärän hihnan kiinnittämiseen tarvitsen kahden ihmisen apua, ja kun hihna lopulta kiristyy aivan liikaa, en kehtaa sanoa mitään. Kypärässä haisee tuhannen teinin rasvanaama.

Pyörän selässä tajuan jo iloita, että pääsin ensikertalaisten puolelle. Joudun käyttämään kaiken aivokapasiteettini oppiakseni prätkäilyn perusteet. Kytkin on vasemmassa kahvassa, kaasu oikeassa. Hitaasti ajettaessa niiden välistä suhdetta pitää säädellä samoin kuin autossakin.

Lapsena tällaiset miehiset opetustilanteet jännittivät minua aina niin paljon, että en pystynyt keskittymään ohjeisiin. Pelkäsin niin paljon epäonnistuvani, että mieleni sulkeutui ohjeilta ja epäonnistuin. Mopo sammui itsestään ja naapurinpoika nauroi. Mönkijä kiihtyikin liian nopeasti ja sukulaismiehet loivat salaa toisiinsa huvittuneita katseita.

Mutta näköjään jossain vaiheessa olen kasvanut aikuiseksi. Ensimmäisen kierroksen ajan hieman töksähdellen ja horjuen, mutta toinen kierros sujuu jo paremmin. Neljännen eli viimeisen kierroksen jälkeen olisin valmis ajamaan hyppyristä messuhallin ikkunoiden läpi, suoraan apokalypsin jälkeiseen zombikaupunkiin haulikolla räiskien.

Eihän se noloa ollut, vaan ihan mukavaa.

Moottoripyöräilystä rohkaistuneena hakeudun taas Kawasakin osastolle.

”Miksi tää Ninja H2 on tulevaisuuden moottoripyörä”, kysyn vihreäpaitaiselta työntekijältä.

Myyjä selittää, että asia liittyy pyörän ahtimeen, joka on Kawasakin omaa tekoa. Pyörässä on turbiini, joka tuo moottoriin ahtopainetta. Se tarkoittaa, että tehoa irtoaa pyörästä helpommin, mikä taas antaa ajamiseen erilaisen, reteämmän tuntuman.

No niin, ymmärretty. Ihan kiinnostavaa. Muttei sen enempää.

miehestamittaa_artikkelikuva3

Prätkien lisäksi moottoripyörämessuilla esitellään naisia. Eri moottoripyörämerkit houkuttelevat miehiä osastoilleen istuttamalla prameita promotyttöjä prätkiensä ylle poseeraamaan.

Yhtä tällaista promotyttöä, Suzukin osastolla työskentelevää ruskeahiuksista Riinaa, ympäröi jatkuvasti ainakin viisi puhelin pystyssä sojottavaa messukävijää.

Muutaman sekunnin tauon saatuaan Riina kertoo minulle tehneensä perjantaina kymmentuntisen päivän. Kaksi samanlaista on vielä edessä. Riina hymyilee minulle, ja hetkeksi ihastun vallattomasti. Kuinka ihana ja sinnikäs hän onkaan.

Sitten Riina kääntää päänsä ja laukoo täydellisen hymynsä jälleen uudelle kuvankipeälle.

Naisia on lisää hallissa 6. Siellä messukävijät voivat kuvauttaa itsensä Miss Super-€¨enduro -finalistien kanssa. Esitteen mukaan he ovat ”kymmenen moottoripyörähenkistä kaunotarta hyvällä asenteella”.

Juhlallisen köyden takana seisoo kaksi moottoripyörää, joiden edustalla missifinalistit poseeraavat kymmenille köyden takana kuvia räpsiville miehille.

Astun jonon jatkeeksi, koska miksei.

Minua ennen kuvaan päässyt mies taputtaa kuvasession lopuksi tummatukkaisen naisen persettä. Ilmeestä päätellen hän letkauttaa missikandidaatille jotain härskiä. Tämä hymyilee miehelle kohteliaan ystävällisesti, jopa kiitollisesti. Se on kai sitä ”hyvää asennetta”.

Minun vuoroni. Marssin reippaasti tyttöjen pariin, jotka ohjaavat minut keskelleen. Katson moottoripyörän yli kohti kuvaajaa ja turvaudun Ironiseen Virnistykseen, siihen jota kaltaiseni epävarmat nuoretmiehet ovat kautta aikain käyttäneet suojanaamionaan vaivaannuttavissa kuvaustilanteissa.

”Tästä tuli hyvä!” kuvaaja nauraa minulle vilpittömän iloisena. Mielestäni reaktio on aavistuksen liian huvittunut.

Promotytöt ja missit ˆ’ kyllä minä heistä aika lailla pidän. Aivan kuten pornostakin: minulle se on kivaa ja tietoista leikkiä seksuaalisuudella ja sukupuolirooleilla.

Mutta samoin kuin pornovideossa naisnäyttelijän ilmeestä joskus paistaa vaivautunut epämukavuus, samanlaisiin eksyneisiin katseisiin törmään joidenkin promotyttöjen ja missien kohdalla. Kireän ärtyneisiin hymyihin ja sisäisiin huokauksiin, joista tulee vähän paha mieli.

Messukeskuksen aulassa kolautan jälleen kerran käteni johonkuhun, mutta en enää pahoittele. Moottoripyörämessujen kävijät tietävät, että kolarointi nyt vain kuuluu elämään. Ei sitä tarvitse pyytää anteeksi.

Ysin ratikka kuljettaa minut lounaalle Ylioppilasaukion Unicafe-ravintolaan, jossa on tarjolla bataatti-papu-höystöä ja kaltaisteni humanistien rauhallinen energiakenttä, jossa ladata akkujaan.

Lapan apetta suuhuni ja kuvittelen, kuinka tänäkin iltana alkaisin jutella baarissa jollekin prätkäjätkälle. Yksi heistä, hänen nimensä voisi olla Kimmo ˆ’ kyllä, jokin sellainen ihan tavallinen nimi ˆ’, pitäisi minua niin hyvänä jätkänä, että saisin kutsun salaisille jatkoille Helvetin enkeleiden hämyiseen kellaritilaan.

Kuudennen tuopin ja kolmannen shotin jälkeen, pikkutunneilla, kysyisin Kimmolta, millaista pahamaineisessa moottoripyöräjengissä oikeasti on olla. Kimmo ärähtäisi, että media ei ymmärrä, kuinka arvokasta ja ennen kaikkea yhteisöllistä Helvetin enkeleissä on. Kuinka kaiken machoilun, huumekaupan ja väkivallan taustalla on perinteikäs ja suoraselkäinen toiminta, joka perustuu yhteisesti hyväksytylle koodille. Heidän maailmassaan asiat pysyvät järjestyksessä, vaikka niin sanottu sivistynyt yhteiskunta rapautuisi ympäriltä ˆ’ ja sehän rapautuu, katso vaikka kuinka vanhuksia kohdellaan.

Kimmo kiskaisisi neljännen shotin ja alkaisi avautua Alzheimerin vaikeinta muotoa sairastavasta isoäidistään, joka ei saa kunnan hoitokodissa edes persettään pyyhityksi. Mutta nämä jätkät tässä – Kimmo viittoilisi ympärilleen prätkätakkisten perhettään – käyvät päivittäin katsomassa Kimmon isoäitiä kukin vuorollaan, tuovat kukkia ja suklaata ja juttelevat ja pyyhkivät tarvittaessa sen perseenkin.

”Että kuule sellaista on kuulua moottoripyöräjengiin”, Kimmo sanoisi.

”Vaikka et sinä sitä tietenkään siihen juttuun uskalla laittaa.”

miehestamittaa_artikkelikuva2

SUNNUNTAI

Minun moottoripyörämessuni päättyvät Herran huoneeseen.

Biker’s Churchin idea on pitää moottoripyörähenkinen jumalanpalvelus. Virsien sijaan kuullaan Aron & Cool Company -orkesterin Elvis-covereita.

Aluksi lavalle nousee Aron, Elvis-look-€¨alike, jolla on kiiltävän hopeinen takki, vahva meikki ja mukiinmenevät Elvis-eleet.

“There will be peace in the valley for me”, Aron laulaa.

Sitten on saarnan aika.

”Olemme tulleet tänne Biker`s Churchiin huoliemme ja murheidemme kanssa”, pulisonkipäinen, rokkarimotoristin näköinen pastori aloittaa.

Viihdyttävästi messuavan, nuorekkaan pastorin puheenparresta tulee mieleen rippikouluajat.

Saarnan aiheena on sotaveteraani Hannes Hynönen. Kuulemme tarinan siitä, kuinka pastori itse kävi pari viikkoa sitten Hynösen luona kahvilla. Pastorin mielestä voisimme kaikki ottaa oppia tältä koko kansan ihailemalta sotaveteraanilta, jonka hymy ei ole hyytynyt kovimpienkaan hankaluuksien edessä.

Vaikka saarnan sävy on aavistuksen, no, saarnaava, ei tee mieli väittää vastaankaan. Sillä ihan mukava minun tässä on istua, yksin mutta yhdessä, keskellä ventovieraita uskovaisia motoristeja.

”Seuraavassa mutkassa voi olla yllätys edessä kellä tahansa meistä”, pastori sanoo.

Kun saarna kurvaa kohti maaliaan, hänen äänensä hiljenee vaikuttavasti.

”Kun me hyvästeltiin toisemme Hanneksen kanssa, hän toivotti mulle Jumalan siu€¨nausta”, pastori kertoo.

”Tulevalla ajokaudella jokainen meistä varmasti tarvitsee sitä.”

Teksti: Erkka Mykkänen
Kuvat: Katri Naukkarinen