06. maaliskuuta 2015
Teksti:

Kirjailija Leena Krohn odotti valoisaa tulevaisuutta, mutta ei voi enää kuin luoda dystooppisia kuvia maailmasta, joka on menossa vikaan.

 

Katajanokalla sijainneessa kerrostaloasunnossa oli niin paljon kirjahyllyjä kuin kulttuurikodissa yleensä on, mutta metrien kirjarivistöstä yksi sana pisti Leena Krohnin silmään. Se oli kauhea ja siksi niin kiehtova. Rutto.

Oli 1950-luvun puoliväli, ja Krohn oli kahdeksanvuotias. Hän otti kirjan hyllystä. Sen oli kirjoittanut Albert Camus.

Krohn luki, kuinka rutto iski Oranin kaupunkiin Algeriassa. Ensin henkensä menettivät rotat. Pian myös ihmiset. Kaupunkilaisten oli vain hyväksyttävä kärsimys ja huomattava, ettei se riisu heiltä heidän ihmisyyttään.

Erityisesti kahdeksanvuotiaan mieleen jäi virkamies Joseph Grand.

Grand halusi kirjoittaa romaanin, muttei päässyt ensimmäistä lausetta pidemmälle. Hän hioi, hioi ja hioi sitä loputtomiin, sillä lauseen piti olla aina kauniimpi, täsmällisempi, puhtaampi. Täydellinen.

Romaania ei koskaan syntynyt.

Siitä lähtien, kun Leena Krohn oli oppinut viisivuotiaana lukemaan, hän luki. Luki niin paljon, että keskikouluaikaan koulunkäynti ei kiinnostanut lainkaan ja siksi arvosanatkin olivat mitä olivat. Lukuaineista tuli nelosia ja vitosia. Kerran hän jäi luokalleenkin.

Murrosikään mennessä Krohnille oli selvää, että myös hän itse haluaisi kirjailijaksi. Niin myös kävi.

Krohnin kirjoja lukiessa tuntuu selvältä, miksi juuri Joseph Grand jätti jäljen. Hänenkin lauseensa ovat perfektionistisen tiiviitä ja kirkkaita.

Niin ne ovat myös silloin, kun hän puhuu. Krohn on saapunut kotoaan Pernajasta Helsingin Tapanilaan, jossa hänellä on työhuone poikansa puutalon pihamökissä. Hän nojaa käsiinsä, tuijottaa kaunoposliiniseen kahvikuppiinsa, eikä vahingossakaan sano niinku.

”Koetan saada lauseen sellaiseksi, että se olisi samaan aikaan melodinen ja täsmällinen ja kirkas”, Krohn sanoo.

”Mutta en niinkään ole ajatellut, että se olisi Camus`lta lähtöisin.”

Camus`lta Krohn oppi sen sijaan, että kirjallisuus ja filosofia ovat lopulta yhtä ja samaa. Sitä oppia hän on toteuttanut yli 40-vuotisen kirjailijanuransa ajan.

”Minä ajattelen vähän kuin romaanini hahmo Umbra, että ihmiselämän koko ytimessä on tosiparadoksi, arvoitus, jota ei ole mahdollistakaan ratkaista.”

Krohn kirjoittaa teknologiauskosta, siitä, miten emme voi tietää, mikä on todellisuus ja siitä, etteivät ihmiset tiedä, mitä tekevät. Hänen tuotantonsa on kuin romaani romaanilta tarkentuva tekijänsä maailmankuva. Optimismilla sitä ei ole pilattu.

Krohnin romaanit jakautuvat usein lukuisiksi lyhyemmiksi teksteiksi. Niissä hän esittää kysymyksen tai kuvaa pessimistisen kehityskulun, joka on horjauttanut ihmisen tai ihmiskunnan sijoiltaan.

Profeetta Krohn kieltää tiukasti olevansa, mutta silti hänen maalaamansa skenaariot tuntuvat sellaisilta, että ne voivat aivan hyvin käydä toteen.

Ei internetkään ole lopulta kehittänyt etiikkaa tai ajattelua, mihin sillä olisi ollut kaikki edellytykset. Sen sijaan se on taannuttanut kanssakäymisen epä-älylliseksi huomiokilpailuksi, jossa kenenkään ei tarvitse tietää yhtään mitään.

krohn_artikkelikuva3

Se, että Krohnin lapsuudenkodissa oli valtavasti kirjoja, ei ole mikään ihme. Pikemminkin ihme olisi, jos kirjoja ei olisi ollut. Toisilla kirjahyllyt on kirjailtu jo sukunimeen. Krohnien 1800-luvun alussa Pohjois-Saksasta Suomeen saapunut sukuhaara on täynnä kulttuuriväkeä, runoilijoita ja professoreita.

Leena Krohninkin isä Alf Krohn oli Taide-lehden silloinen päätoimittaja, äiti Liisa kirjoitti runoja ja toimi mielenterveyshoitajana. Taide-lehden toimitus kokoontui Krohnien kotona. Se, että viikonloppuisin lapset, Leena ja hänen sisarensa Inari kävivät teosofien Ruusu-Ristin pyhäkoulussa, oli perua isovanhemmilta, jotka olivat okkultisti Pekka Ervastin ystäviä.

Yhä Krohn sanoo jakavansa osittain teosofien käsityksen astraaliruumiista ja ihmisen kuolemassa säilyvästä hengestä.

Lukiosta Krohn jatkoi Helsingin yliopistoon lukemaan teoreettista filosofiaa ja yleistä psykologiaa. Vaikka hän eli yliopistonuoruuttaan 1960-luvun lopun kiihkeimpään poliittiseen aikaan, häntä ei esimerkiksi Vanhalla nähty. Nousevaa taistolaisuutta hän sanoo ”ällistelleensä”, sillä se ei vaikuttanut riittävän rationaaliselta.

Sen sijaan vaikutuksen teki biologi Rachel Carlsonin luonnonsuojeluklassikko Äänetön kevät.

”Se oli hyvin epämiellyttävä herääminen, kun aloin ajatella, että nyt alkaa tapahtua hirvittäviä asioita”, Krohn sanoo.

Ekologinen herätys näkyi Krohnin vuonna 1970 ilmestyneessä, sisar Inarin kuvittamassa esikoisteoksessa Vihreä vallankumous. Kirjassa vallankumous ei tosin viitannut maanviljelyn kehitykseen, vaan siihen, kuinka lapset tahtoivat aidattuun puistoon leikkimään, jotta puistosta ei tehtäisi parkkipaikkaa.

Siitä lähtien Krohn on kirjoittanut melkein kirja per vuosi -tahdilla, ja hänen teoksiaan on käännetty parillekymmenelle kielelle. Hänen läpimurtoromaaninaan pidetään vuoden 1985 teosta Tainaron, joka oli ehdolla Finlandiaan ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoon.

Vuonna 1993 Krohn sai jo neljännen Finlandia-ehdokkuutensa esseenovellikokoelmallaan Matemaattisia olioita tai jaettuja unia. Vuosi oli viimeinen, kun Finlandia-palkinto voitiin myöntää muulle kuin romaanille. Krohn jätti saapumatta ehdokkaiden julkistustilaisuuteen. WSOY:ltä kerrottiin lehdille hänen kommentoineen ehdokkuuttaan sanomalla ”sepä hauskaa”. Raati kuitenkin valitsi Krohnin teoksen Finlandian arvoiseksi.

Teoksen matemaattiset oliot ovat gorgonoideja, pacmantiksia ja tubanideja. Ne asuvat tietokoneen sisällä ja ovat oikeastaan vain algoritmeja, luonnontieteellisiä henkiä.

Henki ja keinoäly ovat nekin asioita, joihin Krohn on palannut lukuisissa teksteissään ja vuodesta toiseen, sillä eihän niidenkään arvoituksia saada koskaan ratkaistuksi.

krohn_artikkelikuva1

Ei ollut mitään järkevää syytä siihen, miksi rutto iski Camus`n romaanissa Oraniin. Ihmiset jäivät suurempien voimien ja oman tiedottomuutensa armoille, rimpuilivat minkä pystyivät.

Myös Krohnin kirjoissa maailmaan iskee jatkuvasti uusia ruttoja. Niillekään ei ole järkeviä syitä, vaikka ne ovatkin usein ihmisten itsensä aiheuttamia: teknologia ja rahatalous, ekotuho ja terrorismi.

Romaanien sävyyn ovat vaikuttaneet ennen muuta kolme kirjaa, jotka Krohn luki lukioikäisenä: George Orwellin 1984, Aldous Huxleyn Uljas, uusi maailma ja Jevgeni Zamjatinin Me, dystopiaklassikoita jokainen.

”Silloin 1960-luvun lopulla pidin itseäni kehityspessimistinä. Mutta sitten oli vuosikymmeniä kun ajattelin valoisammin. Ajattelin, että olisi uusi teknologia, joka korjaisi vanhan teollisuuden tekemät virheet, mutta nyt sekin tuntuu vain entistä epätodennäköisemmältä.”

Krohnin optimismi oli kirkkaimmillaan 1990-luvulla. Hän oli käyttänyt Compuserve-tietoverkkoa, perustanut omat kotisivunsa jo vuonna 1994 ja julkaissut internetissä tekstejään. Mahdollisuudet vaikuttivat rajattomilta. Krohnin taajaan lukema Wired-lehti kuvasi tulevaisuutta, jossa uusi teknologia ja telekommunikaatio yhdistäisivät ihmiskuntaa. Internet valoi uskoa parempaan maailmaan, jossa tieto kenties demokratisoituisi.

Ja vaikka Jugoslaviassa sodittiin, Krohn jaksoi uskoa, että ihmiset olisivat viimein oppineet ja pahimmalta säästyttäisiin.
”Mutta ne näkymät olivat aivan erilaisia kuin ne, jotka nyt toteutuivat”, hän sanoo hiljaisella äänellä.

”Internet on kontrollin väline, ja sen ovat kaapanneet hallitukset ja korporaatiot. Ei se ole ihmiskunnan yhteinen äänitorvi, vaan tuntuu, että se merkitsee fragmentoitumista ja erilaisten toisiaan vihaavien ryhmien syntyä.”

Koko kuluvan vuosituhannen ajan Krohn on kuvannut dystopioita, koska hänen on yritettävä selvittää tulevaisuutta itselleen. Lähitulevaisuudessa voi odottaa maailma, jollaista tuskin kukaan halusi luoda, mutta jollainen silti luotiin.

Siinä maailmassa aivan kaikki voi olla kaupallistettua, luksuskuolemia myöten. Tai ihmisen ainut tehtävä voi olla dokumentoida ja kuvata itseään maanisesti, jotta saisi vangittua persoonansa biteiksi ja olisi digitaalisesti kuolematon. Tai elämä voi olla siirtynyt digitaaliseen rinnakkaistodellisuuteen, jossa ihmiset joutuvat ostamaan velttona roikkuviin käsiinsä liikkeitä ja eleitä kauppiaalta, joka niitä myy.

Hotel Sapiens -romaanissa (2012) viimeiset ihmiset ovat ydintuhon jäljiltä evakuoitu parantolaan, jota hallitsevat kaitsijat, ihmistä edistyneemmät koneälyt.

Siinä tulevaisuuskuvassa eläin ei ole kone toisin kuin Descartes uskoi, vaan koneesta on tulossa organismi.

Romaanissa takana on kaksi singulariteettia. Ensin tietokone on ylittänyt ihmisen älykkyydessä, sitten eettisyydessä. Parantolassa keinoäly huolehtii, ettei ihminen tee virheitä. Kun ihmiseltä riistää sen vapauden, vie häneltä samalla inhimillisyyden.

”En oikeastaan katso mahdolliseksi sitä, että keinoälyn kehittäminen pysäytettäisiin. Se, mikä voidaan tehdä, se tehdään, vaikka se olisi epäviisasta”, Krohn sanoo.

”Samaan aikaan on kysyttävä, onko olemassa lainkaan eettistä evoluutiota? Voiko asiat olla niin huonosti, että moraalikato vain syvenee, niin kuin nyt tuntuu?”

WTC-iskuista lähtien tulevaisuudennäkymät ovat Krohnin mielestä synkistyneet, eikä hän ole elinaikanaan nähnyt yhtä lohdutonta vaihetta kuin nykyhetki. Esimerkiksi vuosia vastarintaa nostattanut ydinasevarustelu on työnnetty asialistalla marginaaliin, vaikka se jatkuu entiseen malliin.

Pahin uhka on kuitenkin väestöräjähdys, joka kuluttaa ekosysteemiä ja aiheuttaa köyhyyttä ja kärsimystä. Lisäksi ovat ääri-islamismin entistäkin julmemmat muodot ja maailmaa halkova vihan ja koston kierre.

”Niin kuin olen joskus sanonut, niin tämä koko yhteiskuntajärjestys ja se, mihin globaali markkinatalous on meidät vienyt, on jonkinlainen Usherin talo. Siinä on hirvittävä halkeama ja ollaan koko ajan sen partaalla, että koska se luhistuu”, Krohn sanoo ilman elettäkään.

”Ja kyllähän se luhistuu. Se on vain ajan kysymys.”

krohn_artikkelikuva2

Ennen kuin maailma luhistuu, Krohn ei voi muuta kuin kirjoittaa.

Hänet tunnetaan yhteiskunnallisena keskustelijana, mutta silti hänestä kirjailijan valta on vähäinen ja koko ajan vähenemään päin.

Vuonna 1997 Krohn palautti Pro-Finlandia-mitalinsa presidentti Martti Ahtisaarelle, sillä Ahtisaari oli myöntänyt kunniamerkin myös Indonesian silloiselle, diktaattori Suharton hallituksen metsäministerille. Neljä vuotta myöhemmin hän erosi Suomen kirjailijaliitosta vastalauseena sen silloisen johtajan Jarkko Laineen seksistisille kommenteille.

Vuodesta toiseen hän on kritisoinut Teemu Mäen 27 vuoden takaista Sex and Death -kissantappovideota. Vielä 2000-luvun alussa hän kieltäytyi osallistumasta tilaisuuteen, jossa Mäki oli puhujana.

Nytkään hänen äänensä ei koko haastattelun aikana kirkastu juuri muusta kuin siitä, että Mäkeä vastaan oli jälleen noustu boikottiin, tällä kertaa Kangasalla.

”Oikein hyvä! Minun mielestäni! Erittäin hyvä! Hän jos joku on inhoamani taidekäsityksen edustaja. Hakee hoitokodista kissan allekirjoittaen sopimuksen, että hän hoitaa sitä hyvin ja sen jälkeen alkaa silpoa sitä kirveellä häntäpäästä alkaen ja lopuksi tekee esseen siitä, miten on oikein kiduttaa ja rääkätä luontokappaletta. Minä en tule koskaan antamaan sitä anteeksi”, Krohn sanoo.

Tietenkin Krohn itse ottaa kantaa romaaneissaan, usein voimakkaastikin. Itsetarkoituksellista se ei hänelle ole. Kirjailijan tehtävä on hänestä jotain aivan muuta kuin opettaa: on pakko puhua asioista, jotka ovat hänelle ratkaisevan tärkeitä, todella kipeitä ja jotka hänen on pakko jollain lailla selvittää myös itselleen.

”Eino Kaila joskus sanoi, että tunnustakaamme vapaasti se usko, jonka vallassa olemme, koska se on samaa kuin me itse. Tavallaan nuo kirjat ovat sellaisia tunnustuksia. Ei niinkään tunnustuksia omista henkilökohtaisista asioistani, vaan tunnustan sitä, mitä ajattelen ja mitä maailmasta olen oppinut. Tai uskon oppineeni”, Krohn sanoo.

Julkisuudessa hänellä ei tunnu olevan tarvetta puhua asioistaan, vaan asioista. Maaliskuun lopussa ilmestyvän Erehdys-romaanin metakertomuksessa kirjailija matkaa maakuntakaupungin kirjastoon lukemaan novellejaan. Kuulijoita on sentään saapunut paikalle, mutta ei heitä kirjallisuus kiinnosta – ainakaan samalla tavoin kuin kirjailijaa. Sen sijaan he inttävät kirjailijalta typeryyksiä; miksi novellin loppu jää avoimeksi tai mitä pitäisi tehdä, että omasta lapsesta saataisiin kirjailija.

Osa tapahtumista on omakohtaisia, osa kollegoilta ja osa fiktiota. Sävy on kuitenkin sellainen, ettei yllätä, kun Krohn sanoo, ettei hänellä ole tarvetta olla tekemisissä lukijoidensa kanssa tai pitää itseään esillä, vaikka kirjallisuuskin on koko ajan enemmän markkinalogiikan läpitunkemaa.

”Se mikä jää, jos nyt jotain kirjoista jää, on jotain sellaista, joka koskettaa ihmissydäntä. Siitä ei kukaan sadan vuoden kuluttua kysy, millainen brändi se oli aikoinaan”, hän sanoo.

Oranissa ihmiset eivät panikoineet ruton edessä. He turtuivat siihen. Lopulta heillä ei ollut mahdollisuutta vaikuttaa kohtaloonsa edes yhteisönä.

Mutta rutto ei ole vain diagnoosi, teknologia tai rahatalous, vaan kuten Camus kirjoittaa, sen siemen on kaikkialla koko ajan, sillä se kuuluu luontoon. Silloin maailma on Oran, joka on turtunut kohtaloonsa. Ihmiset seuraavat rauhallisina ja päivittävät otsikkovirtaa, kuinka tiedemiehet kehittävät keinoälyä entistä pidemmälle, konfliktit eskaloituvat pitkin mannerta ja yritysgigantit valtaavat yhä suuremman osan internetistä ja sen käyttäjistä.

Krohn uskoo, että niin kauan kuin ihmisellä on tietoisuus, niin kauan hänellä on oikea ja väärä, hyvä ja paha. Että he tietävät sittenkin, mitä tekevät.

”On asioita, jotka ovat niin perustavia, ettei niitä tarvitse perustella. Se on juuri tämä oikeudenmukaisuus, jonkinlainen universaali moraali. Minä muistan vain sen onnettoman pikkutytön, jonka sukupuoli silvottiin ja hän huusi, että tämä on väärin väärin! Vaikka kuinka hänen äitinsä ja isoäitinsä sanoivat, että näin pitää tehdä, hän tiesi, että tämä on väärin”, Krohn sanoo.

”Ihminen tietää sen, ja kärsimys sen kertoo.”

Teksti: Oskari Onninen
Kuvat: Natalia Kopkina

Artikkelia varten on haastateltu myös Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden professoria Pirjo Lyytikäistä, joka on tutkinut Krohnin kirjallista tuotantoa.