06. helmikuuta 2015
Teksti:

Lapsipornorikoksen tekeminen on yksinkertaista. Riittää, kun kirjoittaa Googleen ”teen porn” ja printtaa. Niin taiteilija Ulla Karttunenkin teki.

Rikollinen vaikuttaa säntilliseltä.

Taiteilija Ulla Karttunen, 58, avaa oven kierreportaiden yläpäässä ja johdattaa avaraan, valkoiseen olohuoneeseensa, jossa valkoisten Ikea-hyllyjen kirjat on järjestetty värien mukaan. Paidassa on vihreitä raitoja ja huulissa pinkkiä kiiltoa.
Ikkunasta näkyy lumisen pikkukaupungin reunama, Joensuu. Ikkunalaudalle on aseteltu valkoinen Neitsyt Maria ja pinkki Buddhan pää. Seinään nojaa iso taulu – jäätelöpuikko, josta on syöty yksi pala.

”Se on sisustustaulu. Se tehtiin, jotta edellinen asunto menisi helpommin kaupaksi”, Karttunen sanoo ja tarjoaa kahvia.

Pöydällä on herkkuja kaksikerroksisessa astiassa, suklaata, keksejä ja marenkeja. Karttunen tarjoaa niitä, mutta ei ota itse mitään. Ilme on vähän varautunut.
Toisin oli Helsingin käräjäoikeudessa vajaa seitsemän vuotta sitten. Ilta-Sanomien julkaisemasta kuvasta näkee, kuinka valkeaan asuun sonnustautunut Ulla Karttunen asteli oikeuteen miehensä Erkki Seväsen käsipuolessa itsevarma hymy huulillaan.

Karttusta syytettiin lapsipornon hallussapidosta ja levittämisestä, koska hän oli tehnyt valtavan kohun herättäneen teoksen Neitsythuorakirkko. Teoksessa oli avoimilta nettisivuilta printattuja kuvia, joissa esiintyi alaikäisen näköisiä tyttöjä seksuaalisissa ja osittain väkivaltaisissa tilanteissa.

Pian hymy vaihtui pettymykseksi. Julkisessa keskustelussa Karttusen syyllisyyttä oli julistettu heti, mutta muutamaa kuukautta kohun alkamisen jälkeen myös Helsingin käräjäoikeus päätyi Karttusen yllätykseksi samaan ratkaisuun. Oikeuden mukaan Ulla Karttunen oli tehnyt lapsipornorikoksen tunnusmerkistön täyttävän teon.

Silti Neitsythuorakirkon kuvia vastaavaa materiaalia on edelleen, seitsemän vuotta myöhemmin, netissä muutaman klikkauksen päässä.

Joskus asioita ei pitäisi sanoa ääneen, koska ne voivat toteutua.

Nuorena Ulla Karttunen ajatteli, että on normatiivista ja tylsää haluta opettajaksi, joten hän ilmoitti vitsikkäästi lähtevänsä rikolliseksi Eurooppaan. Syykin oli selvä: paremmannäköiset miehet. Heitosta huolimatta Kouvolassa lukion käynyt hyviä arvosanoja saanut tyttö luisui opiskelemaan yleistä kirjallisuustiedettä Tampereen yliopistoon.

Kandidaatiksi valmistuttuaan Karttunen muutti Helsinkiin tekemään töitä. Vuonna 1989 hän aloitti informaatikkona Suomen valokuvataiteen museossa. Siellä hän teki erään kokeilunsa, jota voisi haluttaessa kutsua sanalla ”todellisuustaide”. Motiivi teo(kse)lle löytyi työpaikalta. Valokuvataiteen museon silloinen johtaja Ritva Tähtinen ei Karttusen ja monen kollegan mielestä ollut tehtäviensä tasalla eikä keskittynyt tarpeeksi valokuvataiteen kehittämiseen. Karttunen pohti lounastauolla ääneen kollegalleen, pitäisikö jättää eropaperit tänään vai huomenna, kunnes sai idean: mitä, jos kirjoittaisikin eropaperit johtajalle.

Niin hän myös teki. Lopulta Karttusen aloite johti yhdessä yleisen tyytymättömyyden kanssa siihen, että valokuvataiteen museon hallitus päätti loppuvuodesta 1995 antaa Tähtiselle potkut ja muuttaa johtajan pestin vakituisesta viisivuotiseksi. Valokuvataiteen museon uudeksi johtajaksi valittiin Asko Mäkelä.

Karttunen puolestaan alkoi olla yhä enemmän virkavapaalla taideprojektien takia. Niistä huolimatta hänelle oli pitkään vaikeaa kutsua itseään taiteilijaksi. Hän oli valokuvapiireissä oppinut, ettei uusia tulokkaita oteta ilolla vastaan.
”Tiedostin aika hyvin, miten vastahankaisesti ja kriittisesti taidepiireissä suhtaudutaan siihen, että joku ulkopuolinen tekisi jotain”, Karttunen sanoo.

Hän ei myöntänyt olevansa taiteilija edes silloin, kun otti asuntolainan, jätti sen jälkeen virkansa valokuvataiteen museossa ja muutti pieneen kaksioon Pariisin Sacre-Coeurin vieressä. Vuosi oli 1998.

Tarkoituksena oli elää vapaata taiteilijaelämää Pariisissa hamaan tulevaisuuteen. Se ei kuitenkaan onnistunut. Heti vuosituhannen vaihduttua Joensuun yliopiston ympäristöestetiikan professori Yrjö Sepänmaa pyysi Karttusta väitöskirjatutkijaksi Suomen Akatemian rahoittamaan tutkimusprojektiin. Ulla Karttunen suostui. Väitöskirjan ohella hän jatkoi taiteen tekemistä.

Kuusi vuotta väitöskirjan aloittamisen jälkeen hän alkoi valmistella Neitsythuorakirkkoa.

Suuri osa ihmisistä ei ajattele koskaan nähneensä lapsipornoa. Aiheeseen liittyvät mielikuvat perustuvat ehkä Nabokovin Lolitasta napattuihin kuvauk-
siin perverssistä äijästä, joka haluaa vaimonsa pikkutyttöä. Netistä ei ole myöskään mitenkään ihan helppo löytää lapsipornoa, jos ei tiedä, mistä etsiä.

Tai niinhän sitä luulisi.

”Neitsythuorakirkossa oli kyse valtavirtaisen aineiston markkinakritiikistä. Traditionaalinen lapsiporno, jossa puhutaan pedofiileista ja pedofiiliringeistä, ei ole mikään markkinatalouden tuote. Mutta megalomaaninen teiniporno, jolla on laajamittainen kulutus, on osa yleisesti hyväksyttyä populaarikulttuuria”, Karttunen sanoo.

Neitsythuorakirkon materiaalin kerääminen oli helppoa. Teinipornon löytämiseksi riitti kun avasi tietokoneen ja kirjoitti Googleen ”teen porn”. Eteen lävähti valtava kavalkadi kuvia, joissa alaikäisen näköiset ja kehittymättömät tytöt ottivat suihin, masturboivat ja olivat miesten pantavana. Kuvia löytyi vielä lisää, kun kirjoitti ”teen babes” tai ”teen whores”.

Kun teinipornosivuja selasi eteenpäin, löytyi erilaisia osastoja. Ulla Karttusta ällöttivät eniten grandpa porn ja reality rapes -osiot. Isoisäsivuilla kerrottiin muun muassa, että kaikki teinitytöt haluavat tulla isoisänsä raiskaamiksi. Reality rapes -sivuilla imitoitiin raiskauksia.

Karttunen ei soittanut poliisille, koska materiaali löytyi avoimilta sivuilta ja sitä oli niin paljon. Sen sijaan hän jatkoi kuvien lataamista. Muutamassa tunnissa niitä oli kerääntynyt pari sataa. Se riitti. Karttunen printtasi koneelle tallentamansa kuvat, jotkut kaksin kappalein.

karttunen_3

 

Ekstaattisia naisia -näyttelyn avajaiset järjestettiin Kluuvin galleriassa ystävänpäivänä 2008. Avajaisissa oli paikalla vajaa 100 kutsuvierasta. Neitsythuorakirkko oli näyttelyn suurin teos. Se koostui kankaisesta autotallista, jonka seinällä ja lattialla pinossa oli Karttusen internetistä poimimia kuvia. Seinälle oli kiinnitetty myös mustalle pohjalle kirkollisella fontilla painettuja tekstejä. Niissä luki esimerkiksi:

”Markkinatalous ja mediayhteiskunta ovat yhdessä tuottaneet uuden kilpailukykyä lisäävän innovaation: Kaikkien maailman lasten liha voidaan tuotteistaa ja myydä.”

”Talouden uusi huippuinnovaatio: Lapsilihan voi myydä aikuisviihteen nimissä.”

”Kirkko syntyi yhden viattoman veren uhrista, Neitsythuorakirkko miljoonalukuisesta.”

Ja niin edespäin.

Teoksen pornokriittisen asenteen takia Karttunen epäili, että saisi otsaansa moralistin leiman. Vastaanotto vaikutti kuitenkin ihan hyvältä. Moni henkilö tuli sanomaan Karttuselle Neitsythuorakirkosta, että se herätti ajatuksia ja kysymyksiä. Kukaan ei Karttusen kertoman mukaan vaikuttanut olevan mitenkään suunniltaan.

Yksi henkilö kuitenkin oli, Karttusen tuntema taiteilija hänkin. Seuraavana päivänä näyttelystä tehtiin rikosilmoitus. Kun Karttunen avajaisten jälkeisenä iltapäivänä tuli galleriaan, ovella oli lappu ja paikalla museonjohtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén purkamassa teosta. Jo aiemmin päivällä poliisi oli käynyt hakemassa Neitsythuorakirkon kuvatulosteet. Muu näyttely oli jätetty paikoilleen. Myöhemmin poliisi takavarikoi myös jäljellä olevat 12 Boudoir Newsiksi nimettyä näyttelyesitettä, joissa oli kuvia ja selitys Neitsythuorakirkon taustoista.

Gallen-Kallela-Sirén ei kertomansa mukaan ollut ennen rikosilmoitusta tutustunut teokseen. Hän on sanonut, että teki 15.2. arvion siitä, että teos saattaa sisältää Suomen lain vastaista materiaalia. Kätensä pesemällä hän torjui hänelle itselleen mahdollisesti aiheutuvat negatiiviset seuraukset. Jos hän olisi asettunut Karttusen tueksi, hän olisi ehkä joutunut itsekin syytetyn penkille.

”Tietysti voidaan kysyä, miksi hän ei ollut tutustunut. Hänhän on tehnyt työnsä huonosti, jos ei tutustu töihin, joita aikoo esittää”, Karttunen sanoo.

Pian teoksen purkamisen jälkeen Karttunen kutsuttiin Kaartin poliisiasemalle, josta hänet passitettiin kuulusteluihin Pasilan poliisitalon väkivalta- ja seksuaalirikosyksikköön. Karttusen tietokone takavarikoitiin ja hänelle suoritettiin saman tien kotietsintä. Hän asui vielä tuolloin Helsingissä Korkeavuorenkadulla.

”En ollut aluksi huolestunut. Minulla ei ollut mitään salattavaa enkä missään tapauksessa kokenut tehneeni mitään rikosta. Oletin, että nythän asia tutkitaan perusteellisesti”, Karttunen kertoo.

Oikeudenkäynti järjestettiin 21.5.2008. Puolustus oli laatinut pitkän selvityksen siitä, miksi Ulla Karttusta ei voida tuomita lapsipornorikoksesta. Perusteluissa mainittiin muun muassa Suomen perustuslain takaama taiteen vapaus, Ulla Karttusen aiempi rooli yhteiskunnallisena keskustelijana ja todellisuudesta aiheensa ammentavana taiteilijana sekä annettiin näyte hänen näyttelyesitteeseen kirjoittamastaan yksiselitteisen kriittisestä aiheen kuvauksesta.

Puolustuksesta huolimatta oikeus tulkitsi, että Karttusella ei ollut oikeutta kuvien hallussapitoon eikä levittämiseen. Suomen lain mukaan kaikki alle 18-vuotiasta esittävä pornografinen materiaali on lapsipornoa – myös silloin, kun kyse on arvioista. Käräjäoikeuden tuomiossa todetaan, että se on kuvia katsoessaan todennut tyttöjen tarkemman iän määrittelyn olevan vaikeaa. Tuomiossa sanotaan, että käräjäoikeus on arvioinut nuorimmat tytöt 9-10-vuotiaiksi.

Ulla Karttunen oli myös itse sitä mieltä, että ainakin osa kuvien tytöistä oli alaikäisiä, siksi hän teoksensa oli tehnyt. Ja toivonut, että poliisi puuttuisi sisältöihin jollain tavalla. Vuodesta 2007 asti se on ollut mahdollista. Silloin astui voimaan laki, jonka mukaan poliisi saa ilmoittaa teleoperaattoreille sivustoista, jotka saattavat sisältää lapsipornoa. Laki on herättänyt myös kritiikkiä, koska sen nojalla on päädytty sensuroimaan myös muuta kuin lapsipornoa.

Helsingin käräjäoikeuden päätöksellä Karttunen tuomittiin rikoslain 17. luvun 18. ja 19. pykälien nojalla syylliseksi lapsen sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan hallussapitoon ja levittämiseen. Häntä ei kuitenkaan tuomittu rangaistukseen, koska hän teoksellaan pyrki samaan kuin oikeuslaitos. Teoksella oli siis käräjäoikeudenkin mielestä kriittinen tarkoitus. Karttunen valitti päätöksestä, mutta se ei muuttunut hovioikeuden käsittelyssä. Korkein oikeus ei myöntänyt tapaukselle valituslupaa.

Koska oikeus päätti julistaa osan kuvamateriaalista salaiseksi 25 vuodeksi, kukaan ulkopuolinen ei voi tehdä arviota sen luonteesta. Ulla Karttunen kertoo, ettei ole tutkinut tarkasti teinipornosivustojen nykytilannetta lukuun ottamatta luentoihin ja kirjoihin kerättyä esimerkkiaineistoa. Sen perusteella hänestä vaikuttaa siltä, että internetin todellisuudessa ei juuri mikään ole muuttunut. Hänestä samankaltainen aineisto vaikuttaa vain lisääntyneen.

Voi olla, että Karttunen on oikeassa. Kun kirjoittaa Googlen kuvahakuun teen porn, ensimmäisellä sivulla on alaikäisen näköisiä tyttöjä, jotka ottavat suihin, masturboivat ja ovat miehen pantavana. Kun kuvia klikkaa auki, päätyy sivustoille kuten 18xgirls.com ja tiny4k.com. Suuri osa sivustojen tytöistä ei näytä täysi-ikäisiltä, mutta asiaa on mahdotonta tietää varmasti. Myös rikoskomisario Timo Piiroinen Keskusrikospoliisista sanoo, että raja-aineistoa, jossa saattaa esiintyä alaikäisiä ihmisiä, on internetissä ”ihan liikaa”. Hänen mukaansa siihen törmää helposti etsimättäkin.

Teiniporno on ollut viime aikoina tapetilla muun muassa Sundance-festivaalilla, jossa tammikuun lopussa ensi-iltansa sai dokumentti Hot girls wanted. Elokuva käsittelee juuri ja juuri täysi-ikäistyneitä tyttöjä, jotka maineen ja rikastumisen toivossa hyppäävät pornobisnekseen. Samaan asiaan Karttunenkin halusi kiinnittää huomion.

”On kiinnostavaa, että on niin vastakohtaisina pidetyt instituutiot kuin porno ja kirkko. Minulla on kokonaisvaltaisemman ihmisen ihanne. Kaikkihan haluavat elämän olevan seksikästä, aistillista ja hyvää, mutta toivoisin, että ei olisi tällaista ristiriitaa aistillisen puolen ja eettisen puolen kanssa.”

Karttunen menee työhuoneeseensa ja tuo mukanaan nipun printtejä. Hän levittää pöydälle Neitsythuorakirkon jäänteet. Poliisi palautti 300 kuvasta noin 50 takaisin Karttuselle. Niissä ei ole alastomuutta eikä väkivaltaa, mutta vihjailu on selkeän seksuaalista. Pikkuhousut pilkottavat minihameen lomasta. Monen tytön hiukset ovat saparoilla tai suussa on hammasraudat. Osassa palautetuista kuvista esiintyy taiteilijan mukaan samoja henkilöitä kuin takavarikoiduissa kuvissa.

Kaikki tytöt ovat nuoria, mutta on mahdoton sanoa, ovatko he alaikäisiä vai vain maskeerattu näyttämään sellaisilta.

Julkinen mielipide Neitsythuorakirkosta syntyi pitkälti mielikuvien ja huhupuheiden perusteella, koska teos oli esillä alle 24 tuntia. Myös uutisoinnissa oli virheitä – monissa aiheesta julkaistuissa uutisissa esimerkiksi kerrottiin, että materiaalissa oli sekä tyttöjä että poikia, vaikka siinä oli vain tyttöjä.

Keskustelu oli kiivasta. Karttunen itse kokee, että oikeuslaitoksen lisäksi myös taidemaailma asettui häntä vastaan. Pian oikeudenkäynnin jälkeen Suomen valokuvataiteen museon entinen johtaja ja Karttusen entinen esimies Asko Mäkelä kirjoitti Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla:

”Hyvässä taiteessa teokset ovat kiinnostavampia kuin taiteilija. Myös sellaisessa, jossa taiteilijan rooli on aiheena. Lapsipornon vastustaminen on siksi tärkeä asia, että aiheesta näkisi mielellään taiteellisesti oivaltavan tulkinnan. Nyt kehnosta taiteesta on syntynyt tavaton kohu. Jäljelle jää vain ikävä tunne, että lapsia on käytetty hyväksi.”

Asko Mäkelä ei koskaan ollut nähnyt teosta, jota hän kritisoi. Pari viikkoa myöhemmin julkaistussa tekstissä hän kertoi perustaneensa näkemyksensä museonjohtaja Gallen-Kallela-Sirénin kuvaukseen teoksesta.

Toki myös puolustajia löytyi, esimerkiksi itsekin taiteellaan kohahduttanut Teemu Mäki, kirjailija ja juristi Jarkko Tontti sekä kriitikko Otso Kantokorpi.

Tampereen yliopiston oikeustieteen tutkija Pauli Rautiainen on käsitellyt Neitsythuorakirkkoa muun muassa vuonna 2012 valmistuneessa väitöskirjassaan. Rautiaisen mukaan oleellista ei ole se, ovatko kuvat Suomen lain mukaan lapsipornoa vai eivät. Hänestä yhteiskunnan pitäisi sietää taiteessa myös lapsipornoksi tulkittavia kuvia. Silti hänen mielestään Karttusen tuomio oli nykyisen lainsäädännön mukainen, vaikka hän olisikin kaivannut oikeuslaitokselta parempia perusteluja päätökselle. Nyt todettiin ylimalkaisesti, että lapsen etu menee taiteen vapauden edelle sen enempää perustelematta, mitä lapsen etu tarkoittaa. Rautiaisen mielestä oikeuden päätös osoittaa, että taiteilijan ilmaisunvapaus on törmäyskurssilla nykyisen lainsäädännön kanssa. Ilmaisunvapauteen liittyvät asiat pitäisi hänen mukaansa ottaa paremmin huomioon jo lainsäädäntövaiheessa.

Neitsythuorakirkon tapausta voidaan verrata 1960-luvulla käytyihin taideoikeudenkäynteihin. Kirjailija Hannu Salama sai jumalanpilkkasyytteen vuonna 1964 kirjastaan Juhannustanssit ja Harro Koskinen samasta synnistä teoksensa Sikamessias takia vuonna 1969. Uudempia esimerkkejä löytyy viime syksyltä. Marraskuussa poliisi kielsi 83-vuotiaan naisen istumisen alasti vitriinissä Baltic Circle -festivaalilla, koska piti sitä sukupuolisiveellisyyttä loukkaavana. Poliisi vetosi perusteissaan erityisesti lapsiperheiden suojelemiseen. Dries Verhoevenin naisen ikääntymistä käsittelevä performatiivinen Ceci n`est pas mon corps esitettiin ennen Helsinkiä Alankomaissa, Ranskassa, Sveitsissä, Itävallassa ja Saksassa ilman ongelmia poliisin kanssa. Tapaus on parhaillaan Helsingin hallinto-oikeuden käsittelyssä.

Karttunen sanoo kokevansa sympatiaa muiden taidekohujen uhrien kanssa. Silti hän näkee oman tapauksensa vähän erilaisena.

Yleensä, jos taiteilijaa syytetään taiteensa sisällöistä, taustainstanssi asettuu taiteilijan tueksi, Karttunen sanoo. Paria kuukautta Karttusen näyttelyä ennen Taidemuseo Tennispalatsissa oli esillä Sally Mannin omista lapsistaan ottamia alastonkuvia. Myös tällöin poliisille tehtiin näyttelystä tutkintapyyntö, mikä ei kuitenkaan johtanut toimenpiteisiin. Sen on epäilty johtuvan siitä, että museonjohtaja Gallen-Kallela-Sirén puolusti näyttelyä toisin kuin Karttusen tapauksessa.
”Jos oman aineistoni joukossa olisi ollut Sally Mannin kuvia, olisivat ne olleet ylivoimaisesti eniten lapsipornoa. Teokseni konteksti olisi kääntänyt ne sellaisiksi”, Karttunen sanoo.

Lisäksi Karttusen mielestä myös lainsäädännössä on ongelmansa. Hänestä on outoa, että lain mukaan voidaan tuomita lapsipornon hallussapidosta, kun materiaali on avoimesti saatavilla internetistä. Kun Karttunen pari vuotta oikeudenkäynnin jälkeen kokosi aineistoa L`Amour et La Mort -kirjansa Neitsythuorakirkkoa käsitteleviin kuviin, hän huomasi, että osa poliisin takavarikoimista ja salaisiksi määräämistä kuvista oli internetissä yhä. 18 vuoden päästä selviää, ovatko ne internetissä myös silloin.

”Rikokseni oli tulostaminen ja koneelle tallentaminen. Sitähän ei normaalisti tarvitse tehdä. Lainsäädäntö on selkeästi perässä. Ja sitten poliisi antaa ymmärtää, että lapsipornon käyttö on täysin luvallista, jos siitä ei jää jälkeä.”

Karttusen mielestä tämä kertoo kaksinaismoralismista yhteiskunnassa.

”Kun kaikki tietävät, että lapsiporno on ylin synti, miten on mahdollista, että sellainen voikin olla keskeistä, laajalevikkistä ja vapaasti saatavilla olevaa populaarikulttuuria. Miten sitä ei kukaan tuo esille?” hän kysyy.

”Suuri osa suomalaisista olisi voinut olla tämän teoksen tekijöitä. Nyt vaikutti siltä, että ainoa, joka tietää tämän materiaalin olemassaolosta, olen minä.”

karttunen_2

Keittiön ikkunasta näkee, että Joensuuhun on tullut pimeä. Vaikka Karttunen on Itä-Suomesta kotoisin, hän piti itseään helsinkiläisenä ennen Neitsythuorakirkkoa. Kohun jälkeen hän muutti miehensä kanssa tänne. Muuttopäätökseen vaikutti miehen työ Joensuun yliopistossa, mutta myös se, että Karttunen halusi aloittaa alusta. Hän on myös harkinnut vaihtavansa nimeä.

”Ovathan tämän tapauksen seuraukset olleet ihan valtavat. Aikaisemmin luulin, että Suomi on oikeusvaltio. Enää en ajattele niin.”

Jos Karttunen saisi palata ajassa taaksepäin, hän ei olisi puhunut lainkaan lapsipornon käsitteestä oman työnsä yhteydessä. Ei siksi, ettei hän yhä olisi sitä mieltä, että osassa hänenkin työnsä materiaalista esiintyi alaikäisiä ihmisiä. Vaan siksi, että lapsiporno herättää niin vahvoja tunteita, että järkevä keskustelu käy mahdottomaksi.

Hänestä kyse on kollektiivisesta vaikenemisesta: ongelma on lakaistu maton alle ja ajateltu sen katoavan sillä tavalla. Omatunto on puhdas, kun ikävistä asioista ei puhuta. Karttunen uskoo, että osasyynä hiljaisuudelle on myös häpeä.

”Kyllähän se jonkinlainen tabujuttu tietenkin on ollut, koska se on aiheuttanut prosessin, jossa on väistetty tiedonhankintaa ja haluttu olla kiivaasti jotakin mieltä”, hän sanoo.

Entä muut seksiin liittyvät tabut? Karttusen mielestä niitä löytyy globaalisti: lapsiavioiliitot, naisen asema, homojen oikeudet. Länsimaista niitä on vaikeampi keksiä.

Hänestä nykykulttuurissa seksin tabuja ovat ennemmin intohimo ja sensuaalinen erotiikka.
”Seksissäkin pitää olla markkinatalouden tai pornon logiikka. On parempi olla vähän maanpäällisempi ja lyhytnäkösempi käyttönäkökulma asioihin.”

Kun kohu Neitsythuorakirkosta alkoi, Karttunen valmisteli Yrjö Sepänmaan johdolla väitöskirjaa taiteen ja todellisuuden murtumista. Vaikka aineisto oli melkein valmis, siihen oli Neitsythuorakirkon jälkeen mahdotonta palata. Taide ja todellisuus tulivat liian lähelle toisiaan. Sittemmin näyttelyt ympäri maailmaa, kirjaprojektit ja konferenssiesiintymiset ovat vieneet mukanaan. Viime vuonna ilmestyi Neitsythuorakirkon tapausta käsittelevä kirja Donna Criminale.

Karttunen koki, että kirja oli ainoa keino saada sanottavansa läpi.

”Puhutaan, että sensuuritapaukset ovat spiraalinomaisia. Enää ei ollakaan kiinnostuneita siitä, mistä alun perin oli kysymys, eikä siihen saa oikeaa informaatiota väliin. Koska kaikki olivat lasten puolella, ydinpaha tiivistyi taiteilijaan, joka kyseenalaisti teinipornotähteyden ylevyyttä”, Karttunen sanoo.

”Suomessa ei uskalleta edes mainita sanaa sensuuri.”

Reilu vuosi oikeudenkäynnin jälkeen Karttunen järjesti Rööperin Taidesalongissa performanssiteoksen. Ideana oli, että yleisö sai tulla osoittamaan vihansa Karttuselle. Paikalle oli kutsuttu myös neljä Neitsythuorakirkkoa kritisoinutta miestä: Matti Apunen, Janne Gallen-Kallela-Sirén, Pauli Aalto-Setälä ja Asko Mäkelä. Heistä kukaan ei tullut paikalle.

Yleisölle jaettiin tilaisuudessa kiviä. Sitten Ulla Karttunen tuotiin valkoisissa vaatteissa gallerian keskelle asetettuun arkkuun. Teoksen nimi oli Kuoliaaksi kivittäminen.

Ensimmäinenkään kivi ei lentänyt.

Artikkelin lähteenä on Karttusen haastattelun ja kirjojen lisäksi käytetty Helsingin käräjäoikeuden tuomiota. Ylioppilaslehti ei tavoittanut Janne Gallen-Kallela-Siréniä kommenttia varten.

Teksti: Sonja Saarikoski

Kuvat: Annikki Valomieli

Juttua on päivitetty 14.4.2015. Suomen laissa puhutaan pykälistä eikä artikloista.