12. joulukuuta 2014
Teksti:

Suomen rikkaimpien listalla on kasa miehiä ja Rafaela Seppälä. Hänestä listan ainoa hyvä puoli on, että siellä on joku nainenkin.

Suurlähetystöjen lomassa eteläisimmässä Helsingissä sijaitsevan jyhkeän talon etuovi on auki päivisin. Sen kivijalassa, tilavassa kolmiossa, asuu intialainen Shaji. Hän on asunut täällä jo yksitoista vuotta. Se on kätevää. Töihin on lyhyt matka, vain pari kerrosta.

Aamulla Shaji nousee portaat kolmanteen kerrokseen ja aloittaa työt. Asioiden järjestelyä, kukkien kastelua, siivoilua, välipalojen valmistusta, kuulumisten vaihtoa. Shaji on kodinhoitaja.

Shajia tarvitaan, koska koti on suuri ja perhe paljon poissa. Nytkin Shajin työnantaja on juuri palannut New Yorkista.

Ja siinä hän onkin, valmiiksi avatulla ovella kumartuneena noukkimaan posteja. Takana vilkkuu valkoinen aula, joka on kuin galleria. Vitriinissä näkyy suomalaista designia.

Rafaela Seppälä, 60, suoristaa itsensä ja hymyilee epäsuomalaisen lämpimästi. Aikaerorasituksesta ei ole jälkeäkään. Näyttää kuin hän olisi nukkunut viimeiset kaksi viikkoa 12-tuntisia yöunia.

”Jet lag on asennekysymys.”

Pöydälle on katettu valmiiksi kahvia ja keksejä. Sohvalla olevassa tyynyssä lukee sitaatti Winston Churchilliltä: ”I`m not difficult to please, I`m always happy with the best.” Tyyny on Sanoma-pamppu Aatos Erkon vanha. Aatos Erkko oli Seppälän eno, kummisetä ja yksi Suomen rikkaimmista ihmisistä.

Niin on myös Seppälä. Verottajan mukaan Seppälä oli Suomen rikkain vuonna 2005, silloin, kun varallisuustietoja vielä julkaistiin. Silloin Seppälän verotettava omaisuus oli yli 200 miljoonaa euroa. Tosin vähän tietojen julkaisemisen jälkeen kävi ilmi, että verottajalle oli sattunut virhe, ja todellisuudessa vuonna 2012 kuollut Aatos oli kuitenkin Suomen rikkain. Yksikään suomalainen nainen ei kuitenkaan tuolloin ollut Seppälää rikkaampi.

Varallisuusvero poistui vuoden 2006 alusta. Sen jälkeen ihmisten kokonaisvarallisuus ei enää ole ollut julkista tietoa. Se verotiedoista kuitenkin selviää, että viime vuonna Seppälä tienasi 519 kertaa keskimääräisen suomalaisen verran. Hänen tulonsa olivat yli 11 miljoonaa euroa. Ylivoimaisesti suurin osa koostui pääomatuloista.

Pääomatulojen suuri osuus johtuu siitä, että Rafaela Seppälä on perijä ja yksi Sanoman suuromistajista yli 6 prosentin osuudellaan.

”Ihan tavallisia me olemme niin kuin kaikki muutkin ihmiset”, sanoo Seppälä sukuunsa viitaten. Puheessa kuuluu hienoinen korostus. Seppälä on asunut suurimman osan elämästään Ranskassa ja puhuu edelleen parempaa ranskaa kuin suomea.

Epäilyttää. Voiko olla tavallinen, jos on noin rikas?

Mustiin pukeutunut Seppälä kaataa kahvia ensin vieraalle varattuun Arabian kuppiin, sen jälkeen punaiseen Keep calm and carry on -kuppiin, vetää jalat alleen kippuraan, ja alkaa puhua rakkaudesta.

Rafaela Seppälän lapsuus kului suurlähetystöjen suurissa huoneissa. Perhe muutti pois Suomesta vuonna 1956, kun Rafaelan isä, demaritaustainen diplomaatti Rafael Seppälä, nimitettiin suurlähettilääksi Pariisiin. Vaimo Patricia Seppälä, tämän 10-vuotias poika Robin Langenskiöld edellisestä avioliitosta ja pariskunnan 2-vuotias Rafaela-tytär seurasivat mukana.

Kaksi vuotta myöhemmin Rafael Seppälälle tarjottiin suurlähettilään paikkaa Washingtonista. Perhe muutti taas.

Pikku-Rafaela oli suurlähetystön maskotti. Hän ojenteli Muumi-hahmoja tärkeille vieraille, esiintyi Marimekon muotinäytöksissä ja tanssi televisiossa letkajenkkaa.

Kesät perhe vietti Turun saaristossa Nauvossa.

”Äitihän oli sunnuntaimaalari ja maalasi huvikseen. Nauvossa jouduin pikkutyttönä istumaan poseeraamassa. Se oli aika tylsää”, Seppälä sanoo ja antaa katseensa kiertää kahvihuoneen lukuisia tauluja.

Rafael Seppälä palasi Pariisin-suurlähettilääksi vuonna 1965. Washingtonin matala omakotitalomaisema vaihtui jälleen Pariisin prameaan kerrostaloviidakkoon. Rafaela oli Yhdysvalloissa oppinut sujuvan englannin kielen ja meni kaksikieliseen kouluun.

Perheen vanhemmat olivat kiireisiä ja Rafaela sai mennä ja liikkua aika vapaasti. Teinivuodet Pariisissa sujuivat ilman kummempaa kapinaa.

Yhteiskunnalliset keskustelut päivänpolttavista aiheista olivat perheen arkipäivää. Seppälät lukivat lehtiä ahkerasti. Varsinkin Sanomasta keskusteltiin. Jo lapsena Rafaela ymmärsi, että tässä suvussa yhtiön etu menee muun edelle. Sanoma oli tuolloin perheyhtiö, ja Patricia Seppälä teki veljensä Aatoksen kanssa kaikki suuret Sanomaa koskevat päätökset, vaikka kahdeksan vuotta nuoremman Aatoksen rooli olikin paperilla suurempi.

Patricia Seppälä oli aina kova tekemään töitä. Hän oli ennen miehensä suurlähettiläsaikaa työskennellyt Sanomalla eri tehtävissä. Äitinsä kautta myös Rafaela sai ensikosketuksensa lehtialalle. Patricia Seppälä työskenteli kuvatoimittajana ja Sanomien kuvajärjestäjänä kymmenissä olympiakisoissa ja otti tyttärensä mukaan. Muun muassa Grenoblen talviolympialaisiin, jossa tällöin 13-vuotias Rafaela juoksi filmejä kentältä äidilleen.

Politiikan kulissit tulivat tutuiksi, kun isä pyysi Rafaelan mukaan suurlähettiläiden illallisille. Myöhemmin tutut naamat löytyivät yliopiston tenttikirjoista.

”Siellä näin sen inhimillisen puolen. Että merkittävät poliitikot ovat ihan tavallisia ihmisiä, vahvuuksineen ja heikkouksineen.”

Pari vuotta ennen Rafaelan ylioppilaskirjoituksia iski paniikki. Isän pesti suurlähettiläänä oli pian päättymässä ja vanhemmat palaamassa kotimaahan. Veli-Robin oli muuttanut takaisin Suomeen jo 15-vuotiaana, mutta Rafaela ei halunnut lähteä. Hän ei tiennyt synnyinmaastaan juuri mitään Nauvossa vietettyjä kesiä ja ruokapöytäkeskusteluja lukuun ottamatta. Kaverit asuivat ympäri maailmaa, mutta eivät Suomessa.

Niinpä 15-vuotias Rafaela sai idean. Hän hyppäsi yhden luokan yli, kirjoitti ylioppilaaksi 16-vuotiaana, haki Science Po -yliopistoon ja pääsi.

”Pelkäsin, että jos en näytä, että opiskelen Pariisissa, vanhemmat ottaisivat minut mukaan Suomeen.”

Seppälä opiskeli poliittisia aineita Science Po`ssa kaksi vuotta ja sitten lakia Paris 2 -yliopistossa toiset kaksi. Opintojen ohella hän teki raportteja ja täytejuttuja ulkomaalaisista lehdistä Figaro-lehdelle. Se oli valmistautumista tulevaisuutta varten: Jo Science Po`hon hakiessaan Seppälä tiesi, että tähtäin on meren toisella puolella. Hän halusi New Yorkiin Columbia Universityyn, maailman parhaaseen toimittajakouluun. Sinne, jossa Aatoskin oli opiskellut.

Innostus Columbiaa kohtaan ei silti tullut Aatokselta. Tämä oli useaan otteeseen suositellut kummitytölleen laiva-alaa, höyrylaivaharrastaja kun oli.

Seppälä ei enon aatoksista innostunut. Hän oli aina halunnut Columbiaan ja unelma vain vahvistui Watergate-skandaalin myötä vuonna 1972.

”Kaikki halusivat olla tutkivia juurnalisteja”, Seppälä sanoo u-kirjainta venyttäen.

Niinpä Seppälä lähetti paperit Columbiaan. Hän oli 21-vuotias. Sitten kävi niin kuin elämässä tällaisina hetkinä käy: eteen tuli ristiriita. Seppälä tapasi kotibileissä ranskalaisen taiteilijan ja rakastui. Ja pääsi myös Columbiaan.

”Vähän pähkäiltiin, että menenkö vai enkö mene. Mutta kyllä minä menin. Olin niin pitkään halunnut. Ja se oli vain vuoden kurssi.”

Seppälä myös palasi. Pian pariskunta oli naimisissa.

Taiteilijan kautta syttyi Seppälän rakkaus taiteeseen. Eikä se ole sammunut, vaikka avioliitto myöhemmin päättyikin.

seppala_4

Tuliterä iPhone 6 piippailee sähköpostien merkiksi, mutta Seppälä ei anna sen häiritä. Hän kaataa lisää kahvia aluksi vieraalle ja sitten itselleen, karistaa joukkoon sokeria ja sekoittaa.

Takana on pöytä, jolla on kirjoja levällään. Kappas, se onkin veistos.

”Se on Manolo Valdésin. Söimme juuri illallista New Yorkissa, ja oli hirveän hauskaa”, Seppälä sanoo ja alkaa kertoa Valdésin näyttelyistä Suomessa.

”Hän oli niin innoissaan kokemuksistaan, että pyysi, että voisimme tehdä niistä kirjan ja pistää kustannukset puoliksi.”

Valdésin lisäksi pelkästään tässä pienessä huoneessa on teoksia yli kymmeneltä taiteilijalta ja suunnittelijalta. Voi pohtia, kuinka paljon niitä on kaksikerroksisessa asunnossa, jossa on Seppälän mukaan huoneita ”paljon”.

”Varsinkin avioliiton myötä opin katsomaan tauluja ja opin lisää hirveän nopeasti. Olen aina ollut kiinnostunut historiasta, ja taide linkittyy siihen hirveän vahvasti. Usein taide ennakoi historiaa tavalla tai toisella.”

Seppälä näyttää, mitä hän tällä tarkoittaa. Hän johdattaa valkoisen eteisen läpi olohuoneeseen. Ikkunan edessä on jumppapallo, pöydällä Suomen Kuvalehti.

Seppälä käynnistää taideteoksen. Se on taiteilija Nam June Paikin video-€¨installaatio, joka on koottu vanhoista televisioista ja muista esineistä. Pienessä tv-ruudussa näkyy kuvaa.

”Kun käyttää vähän mielikuvitusta, näkee kuinka lentokone lentää New Yorkin kaksoistorneja päin”, Seppälä sanoo.

”Ja työ on vuodelta 1998.” Äänessä on hämmästystä. Sellaista, jota koetaan, kun joku koskettaa vahvasti.

Ruudussa jotain sinkoutuu korkeaa rakennusta päin. Seuraa romahdus.

”Taiteen suurin anti on mielestäni, että se kertoo, minne olemme menossa henkisesti.”

Siinä mielessä taide on Seppälän mielestä kuin New York. Myös nuoruuden opiskelukaupunki on hänestä kristallipallo maailman tilanteeseen. Siksi hän siellä niin viihtyikin opiskellessaan. Viihtyy edelleenkin.

Pariisissa hän ei viihtynyt ihan niin hyvin. Ei, vaikka hän on asunut siellä yli puolet elämästään. Pariisi on hänestä yksi maailman kauneimmista kaupungeista, mutta hän tunsi siellä olonsa aina vähän ulkopuoliseksi. Ollakseen pariisilainen ei riitä, että puhuu täydellistä ranskaa ja asuu Pariisissa, niin kuin Seppälä teki.

”Myös neljän edellisen sukupolven pitää olla Pariisista.”

Silti Seppälä palasi Columbian-vuotensa jälkeen Pariisiin taiteilijapoikaystävänsä luokse ja meni naimisiin. Elettiin vuotta 1976. Sinä vuonna Alvar Aalto kuoli, New Yorkin Long Islandille avattiin P.S.1-nykytaidekeskus, Zairesta löydettiin ensimmäinen ebolavirus ja Seppälä aloitti vakituiset työt UPI-uutistoimistossa.

Elämä oli kiireistä. Taiteilijan tulot olivat epäsäännölliset, joten Seppälä elätti välillä itsensä lisäksi myös miestään.

Mutta hetkinen. Eikö perijä elä ilman työntekoakin? Seppälä vilkaisee kuppiaan.

Ensinnäkin Erkkojen suvussa kova työnteko on ollut itsestäänselvyys, Seppälä selittää. Hän myös kertoo, ettei rahaa ole ollut niin paljon ennen kuin hänen äitinsä alkoi siirtää Sanoman osakkeita hänen nimiinsä. Seppälä kertoo olleensa tällöin lähempänä viittäkymmentä. Vanhemmat maksoivat Columbian lukukausimaksut ja avustivat välillä muutenkin, mutta elämiseen käytetyt rahat Seppälä on aina tienannut.

Seppälän ja taiteilijan esikoinen syntyi vuonna 1978 ja kuopus kaksi vuotta myöhemmin. Arki muuttui hankalammaksi. Ranskassa äitiyslomat olivat tuolloin vain muutaman viikon mittaiset, eikä taiteilijamies Seppälän sanoin ”ymmärtänyt lastenhoidosta yhtään mitään”. Seppälä joutui toimituksen nuorimpana työskentelemään illat ja viikonloput läpeensä. Hän jättäytyi freelanceriksi vuonna 1979, mutta sekään ei tuntunut hyvältä. Seppälä halusi siirtyä asioiden tarkkailemisesta konkreettiseen tekemiseen.

Seppälän ystävä tiesi, että amerikkalainen yhtiö, joka neuvotteli lisenssejä taideteosten jäljentämiseen, etsi työntekijää Eurooppaan. Ystävä ehdotti, että Seppälä hakisi työtä, olihan tämä opiskellut lakia.

”Siellä opin amerikkalaisen työkulttuurin. Joko onnistut ja jäät tai epäonnistut ja lähdet. Se on vähän rankkaa, mutta toisaalta hyvä. On turha jäädä jauhamaan sellaista, jota ei osaa.”

Seppälä työskenteli firmalle yli kymmenen vuotta. Hän tajusi, että se, mikä yhdistää kaikkia museoita, on rahantarve. Oivallus vaikuttaa Seppälän työhön edelleen. Hän on muun muassa yksi Kiasman tukiyhdistyksen perustajajäsenistä. Sitäkin enemmän hän on viime aikoina panostanut Guggenheim Helsinkiin -yhdistykseen, jota on niin ikään ollut perustamassa. Seppälän mielestä Guggenheim Helsingissä olisi kuin joulupukki Lapissa – turistimagneetti, joka vetäisi matkailijat risteilijöistä ja lentokentältä kuluttamaan Helsinkiin ja elvyttämään Suomen korisevaa taloutta. Ja toki Seppälä odottaa myös taide-elämyksiä, joita uusi museo tarjoaisi.

Guggenheimia odotellessa Seppälällä on hyvät oltavat kotonaankin. Hän järjestää mielellään erilaisia tilaisuuksia ja kutsuu ihmisiä kylään. Tähän hän on tottunut jo lapsuudessaan suurlähetystöissä.

”Suomalaiset ovat liian arkoja kodeistaan. Koti on yleensä laitettu rakkaudella ja siellä ihminen on oma itsensä”, Seppälä sanoo.

Seppälä johdattaa työhuoneen läpi alakerran kirjastoon. Taulusta kirjahyllyjen lomassa voi erottaa Picasson nimikirjoituksen. Eteisessä katsoo Kaija Saariaho Olli Lyytikäisen maalaamana ja portaikossa lentävät Ross Blecknerin linnut.

Ruokasalista löytyy Andy Warhol.

”Se on hankittu kauan sitten. Nyt se olisi liian kallis.”

Seppälä osaa kertoa kaikista töistä yksityiskohtaisesti. Tuo on hankittu Saksasta ja tuo Kiinasta. Ja tämä on vain puolikas veistos, toinen puoli on kunnostettavana Etelä-Koreassa. Kierros on kuin matka maailman ympäri.

Seppälä kertoo, ettei koskaan etsi mitään tiettyä teosta. Ne vain kävelevät maailmalla vastaan.

”Silloin tällöin tulee kylmät väreet, kun katsoo taulua tai veistosta. Se on testi. Tietää, että tässä on jotain tärkeää.”

Seppälän äänessä on intohimoa. On pakko kysyä: eikö hän itse ole koskaan haaveillut kuvataiteilijan urasta?

”En. Kirjoittaminen on minun lajini. Minulla on ollut etäinen haave romaanin kirjoittamisesta ja ideoitakin on ollut, mutta aika ei ole vain riittänyt”, Seppälä sanoo.

Ei ihme. Koko tämän talon valtaisa taidekokoelma on hankittu vasta 2000-luvulla. Kiirettä on pitänyt.

Mutta onneksi Seppälän ei ole tarvinnut löytää kaikkea yksin.

seppala_3

Valtava Kaj Forsblom tuijottaa kahvitteluhuoneen seinältä mahtipontisesti. Ystävä Julian Schnabelin hänestä tekemä muotokuva koostuu lautasen paloista.

Rafaela Seppälä tapasi galleristi Kaj Forsblomin ensimmäistä kertaa vuonna 1994 ollessaan taiteilijamiehensä kanssa Pariisin taidemessuilla. He olivat jutelleet ständillä englanniksi. Seppälällä ei Pariisissa ollut tapana korostaa suomalaista taustaansa, jos ei ollut pakko.

Muutamaa vuotta myöhemmin aivan vuosituhannen vaihteessa Seppälä ja taiteilija-aviomies olivat allekirjoittamassa avioeropapereita Pariisissa. Pari oli todennut, että avioliitto ei ole menossa mihinkään, joten parempi erota. Seppälä oli jo muuttanut Suomeen työskentelemään Helsinki Medialle, josta myöhemmin tuli Sanoma Magazines.

Suomeen muuttaminen oli Seppälälle kuin kadoksissa ollut palapelin pala. Henkinen yhteys oli perheen kautta ollut aina, mutta Seppälällä ei ollut kokemusta suomalaisuudesta. Esimerkiksi talvesta.

Seppälä ei muistanut ensimmäistä kohtaamistaan Kaj Forsblomin kanssa, kun taiteilijamies allekirjoitusproseduurien lomassa kysyi, onko Seppälä tavannut jonkun.

”Itse asiassa kyllä. Mutta en ole varma, onko se vakavaa. Ja mikä kummallisinta, hänkin on mukana taiteessa”, Seppälä vastasi.

”Se on Kaj Forsblom”, totesi ex-mies siihen. Hän oli jo messuilla vuonna 1994 tajunnut, että kahden suomalaisen välillä oli kipinä.

Se oli vakavaa. Seppälä ja Forsblom avioituivat vuonna 2000. Silloin Seppälä työskenteli vielä Helsinki Mediassa. Vuotta myöhemmin hän aloitti Lehtikuvan toimitusjohtajana.

Suomi alkoi tuntua heti kodilta, vaikka muutama asia ihmetyttikin Seppälää ja ihmetyttää edelleen. Esimerkiksi se, että täällä ei osata käydä keskustelua. Ja se, että täällä ollaan niin mustavalkoisia. Joko tuuletetaan ”Nokia Nokia, paras paras” -asenteella tai ryömitään mudassa maan matosina.

Ja ihmetyttävät ne Suomen rikkaista tehtävät jokasyksyiset listatkin.

”Tämä on ainutlaatuinen systeemi koko maailmassa, ei missään muualla tehdä näin! Tämä on ihan uniikki suomalainen piirre”, Seppälä huudahtaa.

”Mutta toisaalta aikoinaan puhuin Kiasmassa sen puolesta, että saataisiin kyltit seinään niille, jotka ovat lahjoittaneet tärkeitä summia, koska sen pitää olla kehotus ihmisille lahjoittaa lisää. Samalla tavalla on hyvä, että kuitenkin joku nainen siellä on.”

Seppälä sanoo ”kiittävänsä Luojaa” siitä, että on saanut elää ulkomailla anonyymia työssäkäyvän elämää ilman spekulointeja varallisuudestaan. Hänestä Suomessa stigmatisoidaan rikkaat, koska täällä ollaan kateellisia.

”Menestyminen on hyvä asia Yhdysvalloissa ja Ruotsissa ja Ranskassa ja missä vaan. Ihmiset on oijoijoi, jos minäkin menestyisin noin hyvin. Suomessa se on päinvastoin. Eikö se ole parempi, että raha jää Suomeen ja että se on näkyvästi Suomessa ja luo työpaikkoja Suomessa pikemminkin kuin että sitä ei olisi?”

Kaikki kielletty kiinnostaa, ja Suomessa raha on sellainen asia. Tabu. Seksielämäkin on helpompi aihe ottaa puheeksi kuin toisen taloudellinen tilanne.

Eikö kuitenkin ole hyvä, että tasa-arvoon pyrkivässä yhteiskunnassa tiedetään, jos joku on ansainnut esimerkiksi 519 kertaa keskiverron suomalaisen verran?

Seppälä ei ole asiasta niin varma. Hänestä poliittisten systeemien ja hallinnon pitää olla avointa, mutta hän huomauttaa, että listat yksityisihmisten tuloista eivät kerro siitä, mitä rahoilla on tehty ja kuinka paljon ihmisillä on käytettävissään. Suomi ei Seppälän mielestä ole luokkayhteiskunta, vaan täällä vallitsee mahdollisuuksien tasa-arvo.

Jos niin on, miksi tutkimusten valossa koulutustausta periytyy? Miksi jotkut syrjäytyvät ja tippuvat kyydistä?

Sama huoli on Seppälälläkin. Hän hiljentää ääntään.

”Mä sanon nyt jotain ihan hassua. Yksi asia, joka mua on aina hämmentänyt Suomessa on, että ihmiset eivät ole ystävällisiä toisilleen. Ihmiset eivät luontevasti tervehdi toisiaan, kun he nousevat hissiin. Vaikka periaatteessa tämä have a nice day on mekaaninen ele, se on kuitenkin pieni ele, joka sitoo ihmiset yhteen. Että ollaan kaikki samassa laivassa.”

No mutta totta kai rikas haluaa sysätä vastuun toisille ihmisille valtion sijaan, jotta saa itse pitää omaisuutensa. Seppälän suusta lausunto kuulostaa oikeistolaiselta.

Seppälä pudistelee päätään ja alkaa nauraa.

”Ystävällisyys ei poista mitään vastuunkantamista. Se vain tekee elämän mukavammaksi, ja mukavampi elämä koskee kaikkia. Se vastuunkantohan tapahtuu kuitenkin konkreettisilla asioilla.”

Tällä hän tarkoittaa hyvinvointivaltiota sekä suunnitelmallista ja tehokasta hyväntekeväisyyttä, jonka tuloksia seurataan. Seppälä mainitsee esimerkkinä Karjalan lapsi -hankkeen 2000-luvun alussa, jossa hän oli mukana. Hankkeen myötä lapsille kerättiin rahaa ja järjestettiin erilaista tukea. Seppälä sanoo, että projektin myötä poliitikot heräsivät ja lakeja muutettiin siten, että muun muassa vammaisten lasten olot helpottuivat.

”Ihmisiä pitää opettaa auttamaan itse itseään. Tämä on vanha periaate.”

Vaikka oikeastaan Seppälä ei puhu mielellään hyväntekeväisyydestä.

”En tykkää sanasta hyväntekeväisyys, se on enemmän sellaista solidaarisuutta. Hyväntekeväisyys suuntautuu ylhäältä alaspäin, ja se ei ole minun mielestäni oikein.”

Seppälä on yksi eniten Suomeen veroja maksanut ihminen 2000-luvulla. Ja hän kertoo tekevänsä sen oikein mielellään, koska suomalainen hyvinvointi tarvitsee verotuloja. Hänestä Lastensairaala-keräyksen kaltaiset hankkeet pitää jättää poikkeuksiksi. Ei siksi, ettei hän voisi lahjoittaa – lahjoittikin – vaan siksi, että perustarpeiden täyttäminen sivistys-€¨valtiossa kuuluu tehdä julkisella rahalla.

”Sen viraston, joka hoitaa tätä sairaalahommaa, olisi pitänyt pystyä suunnittelemaan, missä tahdissa asioita pitää uusia ja parantaa. Kaikki näyttää siltä, että sitä ei ole tehty tarpeeksi suunnitelmallisesti. Ajatellaan, että no lapset, aina ihmiset antaa rahaa lapsille”, Seppälä sanoo.

”Olisin mieluummin lahjoittanut sinne robotin tai jotain semmoista erikoista, jota sinne tarvitaan. Keskoskaappeja lisää tai jotain sellaista.”

Eikä Björninkään olisi pitänyt muuttaa Ruotsiin?

”En kommentoi. Hän on niin provokatiivinen. Mutta ehkä on hyvä herättää keskustelua, jota minä aina peräänkuulutan.”

seppala_2

Galerie Forsblomin hallituksen kokous alkaa kohta, Seppälän on lähdettävä. Sen jälkeen, kun hän jätti Lehtikuvan vuonna 2005, taideasiat ovat vieneet hänen elämästään yhä suuremman osan. Ja hyvä niin. Hänestä muutos on elämän yleinen tosiasia, johon kannattaa suhtautua positiivisesti. Keep calm and carry on.

Silti jokin on koko ajan pysynyt. Perhe ja sen arvot. Edelleen Rafaela Seppälä sanoo, että tärkein työ ja ykkösjuttu on istua Sanoman hallituksessa ja huolehtia yhtiön tulevaisuudesta. Tulevaisuus on tuulinen. Se näkyi muun muassa viime vuonna, kun Mikael Pentikäinen sai potkut Helsingin Sanomien päätoimittajan paikalta. Vasta julkaistun Loistavat Erkot -kirjan mukaan Rafaela Seppälän merkitys potkuissa oli suuri. Keskusteluyhteys katosi ja sitä myötä myös luottamus, Seppälä sanoo. Hän korostaa, että kaikki hallituksen jäsenet olivat asiasta samaa mieltä.

Sanoma on kirjoitettu Seppälän syntymätodistukseen. Kaikkine seurauksineen.

”En voi sille mitään, että olen syntynyt tähän perheeseen.”

Sitten Seppälän pitää kiiruhtaa. Kodinhoitaja Shaji jää päästämään vieraat ulos. Katse viipyy vielä huoneiden taideteoksissa. Ei voi olla varma, koska näkee Francis Baconin teoksen seuraavan kerran.

Shajista täytyy olla omituista elää päivästä toiseen jonkun näin arvokkaan keskellä?

”Siihen tottuu”, Shaji vastaa.

Elämä on aika rentoa, hän kertoo.

”Rafaela on pomoni, mutta puhumme kaikesta. Minulla on avaimet kaikkialle, minuun luotetaan. Kodissani on kaikki, mitä tarvitsen, enemmänkin.”

Kun Rafaela Seppälä vähän aikaa sitten osti itselleen uuden iPhone 6 -puhelimen, oli itsestään selvää, että Shaji saisi samanlaisen.

Teksti: Sonja Saarikoski
Kuvat: Jussi Särkilahti