12. joulukuuta 2014
Teksti:

Suomalaista yliopistoa ahdistaa. Emme tiedä, mitä sen pitäisi olla. Mutta sen tiedämme, että sen pitäisi muuttua jollain lailla, mielellään paljon ja mahdollisimman nopeasti.

Siksi kanditutkintoja uudistetaan (hyvä), opiskeluaikoja rajataan (hyvä ja huono) ja opintotukea kehitetään niin, että siitä hyötyvät ne, jotka ovat valmiita ottamaan lainaa ja jotka saavat vanhemmiltaan rahaa sen sijasta, että kävisivät töissä (tosi huono).

Koulutus nimittäin periytyy. Se ei ole varsinaisesti uusi tieto. Eikä se ole aina ollut ongelma, sillä pitkään periytyvyys oli laskussa. Mutta nyt jokin on muuttunut. Meidän lapsemme kyllä todennäköisesti kouluttautuvat, mutta vain siksi, että me painostamme heitä siihen.

Jos suunta on se, että yliopistolla yhä useampi on korkeakoulutetun lapsi, lukukausimaksut kaikille ovat vain reilua jatketta tälle. Miksi pohjanmaalaisen nurmikonkastelijan pitäisi osallistua korkeakoulutuksen kustannuksiin, jos hänen lapsensa todennäköisyys päätyä yliopistoon on yhtä suuri kuin jos käytössä olisi stipendijärjestelmä, joka huolehtisi lahjakkaiden mutta varattomien maksuista?

Oikeasti ajatus ei tietysti ole ihan noin yksinkertainen. Stipendijärjestelmillä on hintansa. Lisäksi suomalaisessa yliopistossa koulutetaan aloille, joiden palkoilla ei Suomessa koulutusinvestointeja makseta, kuten opettajiksi ja kirjastonhoitajiksi.

Kysymys on siitä, luoko korkeakoulutuksen maksuttomuus oikeasti mahdollisuuksien tasa-arvon. Emme nimittäin oikein ymmärrä, mitä se tarkoittaa. Moni väittää ihan pokkana, että Suomessa vallitsee sellainen.

Ei vallitse, koska peruskoulu ei Suomessa ole niin tasalaatuinen kuin haluamme kuvitella. Mahdollisuuksien tasa-arvo on sitä, että joka ainoan peruskoulun, minkä kokoisen tahansa, pitäisi ohjata opiskelusta kiinnostunut oppilas lukioon, vaikka kukaan muu samasta koulusta ei niin tekisi. Jos sikatilallisen tytär on kiinnostunut Keski-Afrikan sisällissodasta, koulun pitää huomata se. Tästä syystä erityislahjakkaat oppilaat tarvitsevat tukea.

Mahdollisuuksien tasa-arvo ei ole sitä, että toisissa peruskouluissa on mahdollisuus opiskella kymmentä eri kieltä ja toisissa kielivaihtoehtoja ei ole, vaan kaikki opiskelevat englantia pitkänä ja ruotsia lyhyenä. Silti niin on aika monessa suomalaisessa kunnassa.

Ajattelemme tietysti tosi mielellämme, että olemme itse koulutettuja, koska olemme älykkäitä. Ja että erinomaiset älykkyysgeenimme ovat sellaisinaan siirtyneet lapsiimme. Vaan eivät ole. Tiede ei ole tästä ollenkaan yhtä mieltä, mutta sen se tietää, että kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kasvuympäristöä ei ole vain perhe, vaan myös koulu. Ja kyllä yliopistoon pääsee minkälainen tyhjäpää tahansa, jos häntä on siihen suuntaan painostettu syntymästä asti.

Siksi korkeakoulutettujen lapsilla vasta rankkaa onkin: heidän taakkansa on usein vanhempien odotukset. Mahdollisuuksien tasa-arvo on nimittäin myös sitä, että professoriperheen lapsella on pokkaa kouluttautua kondiittoriksi, jos se on hänen suurin intohimonsa. Mutta harvemmin käy niin päin.

Mitä tekee Helsingin yliopisto? Ainakin se on sekaisin. Se on jakautunut kahteen. Toiset pyyhkivät yliopistomme ylpeilemillä ranking-sijoituksilla perseensä. Tämä porukka hokee, että yliopistolla opiskelee ihmisiä, joilla ei välttämättä ole hajuakaan, mitä he haluavat tutkinnollaan tehdä, mutta he haluavat sivistyä. Heistä on alettu vaivihkaa puhua yhteisten voimavarojen tuhlaajina, jotka pitää saada kuriin – siitäkin huolimatta, että heistä moni itse asiassa tekee töitä ja maksaa veroina tutkintoaan opintojensa alusta asti.

Toinen porukka taas ilahtuu rankingeista. He ovat huolissaan siitä, että yhä useammalle opiskelijalle nykyinen yliopisto ei riitä, ja siksi yhä useampi haaveilee tutkinnosta muualla. Heille suomalainen malli, jossa yliopistossa sivistytään, juodaan kaljaa ja mietitään että kuka sitä tässä oikein ollaan, näyttäytyy hitaana, tylsänä ja työelämästä vieraantuneena.

Maksuttomasta koulutuksesta on tullut meille niin itsestään selvä asia, että moni on alkanut ajatella, että rahalla saa parempaa, niin kuin suuressa maailmassa. Oikeammin sanottuna meidän lapsemme kyllä haluavat kouluttautua ilman painostustammekin, mutta eivät suomalaisessa yliopistossa.

Joku on jo nähnyt markkinaraon. Virolainen valtiorahoitteinen Tallinn University Law School perusti vuonna 2012 Helsinkiin toimipisteen, sillä huomasi, että suomalaiset ramppaavat Tallinnassa hakemassa tutkintoja. 2000-luvulla Helsinkiin on perustettu myös yksityinen kauppakorkeakoulu Helbus, jonka ohjelma vastaa brittiläistä Higher National Diploma -tutkintoa, sillä toistaiseksi Suomen laki estää sitä tarjoamasta suomalaisia tutkintoja.

Tässä jutussamme toimittaja Iida Sofia Hirvonen testaa, mitä pitää osata, jotta sieltä aukeaa opiskelupaikka. Ei oikein mitään, sillä raha ratkaisee. Sitä pitäisi olla valmis laittamaan opintojensa eteen 15 800 euroa.

Siihen voisi joku sanoa, että aika pieni summa elinikäisestä investoinnista.

Antti Pikkanen, päätoimittaja