12. joulukuuta 2014
Teksti:

1800-luvun lopulla dekadentit aiheuttivat pahennusta hylkäämällä luonnon ja rakastumalla keinotekoisuuteen. Nykyään siihen tarvitaan aivan toisenlaisia keinoja.

Turhamaisuus on kuolemansynti. Eikä 1800-luvulla ollut mitään niin turhamaista kuin antaa aikansa kauneuden tavoittelulle tai joutilaisuudelle.

Mutta niin tekivät kirjailijat Oscar Wilde ja Charles Baudelaire. Aikuiset miehet!

Wilde käytti aikansa sukupuolirooleilla leikittelemiseen – mitä miehen ei tietenkään sallittu tekevän. Baudelaire flaneeraili pitkin Pariisin katuja ilman sen kummempaa tavoitetta kuin nauttia suurkaupungin aisteja kiihottavista elämyksistä.

Joris-Karl Huysmanin Vastahankaan-romaanin (1884) eksentrinen päähenkilö Jean des Esseintes vei estetiikan palvonnan vielä pidemmälle.

Hän vetäytyi maailmasta palvomaan omaa, keinotekoista maailmaansa. Des Esseintesin ympärille kasvoi dekadentti taiteilijamyytti. Siitä lähtien se on elänyt ja muuttanut muotojaan vallitsevaan yhteiskuntaan sopivaksi.

Mutta enää emme voi rakastua keinotekoisuuteen, sillä se on jo kaikkialla.

Kun 1800-luku päättyi Ranskassa, se ei ollut vain vuosisadan loppu. Elettiin suurempaa loppua, fin de siècleä, kokonaisen kulttuurisen aikakauden päätöstä. Ihminen oli irtautunut luonnosta, teollistuminen valtasi alaa, keskiluokka teki nousua valtaan.

Moderni maailma oli tulossa, kaikki vanha hyvä katoamassa.

Lopunajan fiktiivinen kuva on Huysmanin Jean des Esseintes.

Hänen kaltaisensa dekadentit katsoivat, että koko moderni Eurooppa sairasti melankoliaa. Siksi Jean des Esseinteskin oli hylännyt ympäröivän maailman. Niin ihmiset, luonnon kuin arvot. Hän oli antanut elämänsä kauneudelle, sillä muutakaan ei ollut.
Aatelissukunsa viimeinen luopui kaikesta. Hän käpertyi omaan maalaiskartanoonsa, sommitteli tekokukkia ja kun oli saanut niistä tarpeekseen, etsi aitoja kukkia, jotka olivat identtisiä keinotekoisten kanssa.

Kilpikonnansa väristä des Esseintes ei myöskään pitänyt. Sen kuoren hän koristeli lehtikullalla ja kalleimmilla mahdollisilla jalokivillä.

Luonnon saattoi hävittää, sillä ihminen osasi luoda saman todellisuuden paremmin.

Dekadenssi on aina ollut fantasiamaailma. Des Esseintesin kartano rakentui uudelleen 1960-luvulla Lou Reedin ja The Velvet Undergroundin sadomasokismissa ja heroiinissa sekä 1990-luvulla Bret Easton Ellisin Amerikan psykon Patrick Batemanin kattohuoneistossa ja merkkipuvuissa. Suomeen se päätyi Olavi Paavolaisen kauneudenpalvonnassa ja Tuomas Vimman Helsinki 12 -romaanin Uudenmaankadulla ja kokaiinipöllyisissä mainostoimistoissa.

Dekadentit ja dandyt olivat aina yhteiskunnan tarkkasilmäisimpiä. Muuten he eivät olisi löytäneet niin täsmällisesti pisteitä, joissa kehitys ja taantumus kohtaavat.

He olivat kyllästyneitä maailmaan ja pakenivat sitä tekemällä kyllästymisestään esteettisen valinnan. Sen keino saattoi olla niin paisuttelu kuin luovuttaminen, mutta kyse oli aina jostain ajalle ominaisesta, jota muut eivät havainneet.

Kuten brittiläinen postmodernismin tutkija Timothy Bewes kirjoittaa: ”Nykyajan mielenkiinto dekadenssiin on oikeasti mielenkiintoa olemiseen, siihen, että olisi jotain autenttisesti.”

Paradoksi on siinä, että samaan aikaan kun dekadenssista tuli tavoiteltava myytti, sitä ei voi saavuttaa yrittämällä, sillä itsereflektio häiritsee ”ajatuksettomuutta”. Lisäksi dekadenssi on aina ulkopuolisen yhteiskunnan lyömä epäsovinnaisuusleima, oli kyseessä sitten taiteilija tai fiktiivinen hahmo.

Kun kehitys on murtanut tabuja, kaikki turmelus on tietysti vesittynyt. Vielä 2000-luvun nousukaudella, Bret Easton Ellisin ja Tuomas Vimman jälkeen, pahennusta saattoi aiheuttaa askeesi. Että valitsee kulutuksen sijaan köyhyyden. Mutta kiitos pankkikriisin ja eurokriisin, sekään ei ole enää valinta, jolla astua yhteiskuntaa vastaan.

Ei siis todellakaan ihme, ettei dekadenssista ole muodostunut 2010-luvun muotisana, vaikka kuinka kokisikin nykyajan edustavan uutta Rooman imperiumin rappiota ja tuhoa.

Missä tämän ajan dekadenssi voisi sitten olla?

Jo fin de sièclen aikaan nousussa oli sama individualismi kuin nytkin. Baudelairen ja Wilden kaltaiset varhaiset dandyt hyödynsivät sen mahdollisuuksia provosoidessaan.

Päälle sadassa vuodessa kaikki on muuttunut henkilökohtaiseksi turhamaisuuden ylistykseksi. Pinta on se, joka merkitsee, eikä siinä ole ollut aikoihin mitään kummaa.

Pumppaamme itsemme täyteen proteiinirahkaa, jotta lihaksemme olisivat tikissä. Retriitit ja muu rauhaan vetäytyminen on kaapattu joogan ja mindfulnessin avulla hyvinvoinnin edistämiseksi. Rauhoitumme siksi, että haluamme voida ja pärjätä paremmin ja jaksaa enemmän. Emme siksi, että olisimme kyllästyneet maailmaan.

Jatkuva internetin virroissa roikkuminen ja muu informaatiotulva käytännössä velvoittaa olemaan kiinnostunut ympäristöstään. Välinpitämättömyys ei kannata, toisin kuin lipevyydensekainen mukavuus. Ovathan sosiaaliset taidot tärkein asia, jota 2010-luku voi menestyjiltään vaatia.

Entä jos siitä kaikesta sanoutuisi irti. Lakkaisi välittämästä hyvästä elämästä tai itsestään. Siitä kertoo vuoden 2014 parhaimpiin lukeutuva albumi, DJ Kridlokkin Mutsi.

Kridlokk on Kristo Laannin roolihahmo, joka asettuu dekadenssin perinteeseen hylkäämällä tietoisesti yhteiskunnan ja sen hyväksymät tavoitteet merkityksellisestä elämästä.

”Mä tulin jauhaan paskaa ja heittään veivit”, riittää tiivistykseksi missiostaan.

Ei Kridlokk mieti, miten voisi hyvin tai miksi pitäisi Tahtoa tai miksi ei.

Hänen musiikkinsakin yrittää irtautua kaikesta merkityksellisyydestä.

Sen sijaan voi polttaa pilveä ja pelata konsolilla, aivan kuin kuka tahansa ylempien tahojen paheksuma syrjäytynyt.

Kridlokkin gangsterifantasia on kuin köyhän miehen GTA-kuvitelma. Grand Theft Auto -pelisarjan viitososasta tuli ilmestyttyään syksyllä 2013 kaikkien aikojen nopeiten myynyt viihdetuote.

Peli on nykyajan immoralismin ikoni ja moralisoijien lempimaali. On prostituutiota, on silmitöntä tappamista, on silmittömästi huumeita. Ihan kaikkea, mitä vain paheksuttavaksi keksii.

Vielä 1800-luvulla dekadentti saattoi hyljätä maailman vetäytymällä siitä. 2010-lukulainen vaihtoehto on hyljätä maailma vetäytymällä siihen.

Kridlokk vetäytyy ensin kotisohvalle, mutta katoaa sieltä pelimaailman kuviin. Harmony Korinen toissavuotisessa Spring Breakers -elokuvassa kuviin hukkuminen viedään vielä pidemmälle.

Elokuvan pissisporukka elää kokonaan maailmassa, jonka he ovat kuvista oppineet. He haluavat niin paljon bilettämään Floridaan, että ryöstävät aseella uhaten ravintolan.

Heille GTA ja musiikkivideot ei ole enää viihdettä, vaan spektaakkelin yhteiskunta on vienyt mukanaan. Kuvista on tullut ainoa todellisuus. Kun ei välitä mistään, kyky tehdä omia päätöksiä katoaa ja individualismi kiihtyy ylikierroksille.

Korinen kuvaama läpihedonistinen rantabilefantasia on jälleen kuin des Esseintesin kartano. Se on oma läpiestetisoitu paratiisinsa, jossa keinotekoinen ja aito menevät ristiin. Ulkoa katsottuna Spring Breakersin paratiisiranta on sovinnaisuuden ja vallitsevan moraalin irvikuva.

Samalla tavalla kuin des Esseintesin aidot kukat matkivat tekokukkia, jotka matkivat aitoja kukkia, Spring Breakersin näyttelijät, Disneyn lapsitähtinä tunnetut Selena Gomez, Vanessa Hudgens ja Ashley Benson matkivat bikineissään ryyppääviä tavispissiksiä, jotka taas yrittävät matkia Gomezin, Hudgensin ja Bensonin edustamaa pintajulkisuutta.

Tyttöjoukon ampumisessa, ryyppäämisessä ja panemisessa on tasan yksi viesti: välinpitämättömyys mistään. Samaa opettaa Kridlokk. Älä kehity, älä ajattele, äläkä välitä. Silloin mikään ei häiritse dekadenttia fantasiaa.

Des Esseintesin kilpikonna kuoli omaan kauneuteensa, kun sen kuoreen liimatut jalokivet painoivat liikaa.

Spring Breakersissa tytöt kuuntelevat, kuinka paikallinen ökygangsteri laulaa kartanonsa uima-altaalla Britney Spearsin Everytimen. Sitten he ampuvat vihollisjengin kartanoonsa.

Ja lähtevät kotiin.

Kirjoittaja on Ylioppilaslehden toimittaja, joka ei olisi uskaltautunut spring breakille.