07. marraskuuta 2014
Teksti:

Näyttelijä ja esikoiskirjailija Antti Holma voi huoletta näyttää persettä korkeakulttuurille Suomen suurimman viihdeohjelman lavalla, koska hän on vain käymässä.

Aivan kuin tämä tarina olisi kuultu ennenkin.

Tarinan päähenkilö on pienen kylän kasvatti, joka haluaa suureen maailmaan.

Hänen isänsä on pappi ja äiti uskonnonopettaja.

15-vuotiaana hän pakkaa laukkunsa ja muuttaa Helsinkiin.

Hän aloittaa opinnot Kallion ilmaisutaidon lukiossa, jonne hän pääsee landepisteillä.

Hän juo alaikäisenä kaljaa taidelukioystäviensä kanssa maahanmuuttajien pyörittämissä pizzerioissa ja pitää katsojasta riippuen joko ärsyttäviä tai vaivaannuttavia aamunavauksia.

Hän saa ylioppilaslakin Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä.

Hän kävelee Helsingin kaupunginteatterin takana olevilla kallioilla lakki päässä ja miettii, voiko elämässä olla jotain muuta kuin taidelukio.

Hän polttaa tupakkaa ja on ahdistunut.

Hän menee R-kioskille töihin.

Hän menee yökerhoon töihin.

Hän hakee Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön linjalle.

Hän pääsee Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön linjalle.

Hän työskentelee Kansallisteatterissa, koska se näyttää hyvältä cv:ssä.

Hän työskentelee helsinkiläisessä Takomo-teatterissa, jossa ajatellaan, että täällä tehdään oikeaa teatteria.

Hän julkaisee esikoisromaanin, joka saa erinomaiset €¨arviot ja Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkuuden.

Sitten juoneen tulee käännekohta. Nyt päähenkilö ajelee ja rasvaa säärensä, levittää huolellisesti kajaalin, pukee ylleen farkkuminihameen ja kiipeää Suomen suurimman sketsiviihdeohjelman Putouksen lavalle. Hänen nimensä on Antti Holma, 32 vuotta.

”Elikkä tosissaan mulle luvattiin illallinen merinäköalalla. Sit mut vietiin jossain haisevassa autossa Poriin Kirjurinluodolle. Siellä oli käpyjä, keskikaljaa ja kaks astetta pakkasta”, Holman esittämä sketsihahmo, Kissi Vähä-Hiilari nimeltään, julistaa piukeassa farkkuminihameessa. Siinä lukee ”So cute.” Hänellä on sinivalkopunainen napatoppi, jonka rintamukseen on kirjailtu ”Push it.”

Nauru kulkee aaltona katsomon läpi. Kun se on riittävästi hiipunut, hahmo jatkaa: ”Mulla oli nää vaatteet ja mä en voi syödä käpyjä koska mulla on kuus plus kaks miinus kakstoista jaettuna kuudella kertaa kahdeksan -dieetti.”

Lisää naurua.

Sketsihahmon ääni on matala, hänen lihaksikkaat olkapäänsä ovat ylväät kuin perhosen siivet, liikkeet pelottavan itsevarmat ja korkokenkäkävely suunnitelmallisen kömpelöä.

Ensimmäinen ajatus on, että vieläkö se jaksaa naurattaa, kun mies pukeutuu naisten vaatteisiin. Kyllähän se tietysti jaksaa, mutta Holman hahmossa ei ole kyse siitä. Se naurattaa ihan eri tavalla. Hahmo on parodia muun muassa fitness-villityksestä. Sillä on joka kerta eri dieetti, joiden asettamat vaatimukset ovat kaukana vapaudesta. Se herättää yhden ainoan kysymyksen: kuka tai mikä hänet siihen oikein pakottaa?

Tästä sketsihahmosta koko Suomi tuntee juuri nyt Holman. Mutta tunnetaan hänet muustakin.

Seuraavana päivänä Holma ei nimittäin pukeudu farkkuhameeseen, vaan hyppää kirjamessujen lavalle muiden esikoiskirjailijoiden kanssa, ja kun häneltä kysytään lehdessä, miksi hän kirjoittaa, hän ei kehittele kornilta kuulostavia analyyseja erikoislaatuisesta päänsisäisestä mielenmaisemastaan, vaan vastaa kuudella sanalla: ”Koska en osaa puhua enkä elää.”

Reilun neljän tuhannen asukkaan Sonkajärvi Pohjois-Savossa ei oikeastaan eroa kummemmin ankeista helsinkiläislähiöistä. Taajama, siihen sanaan Antti Holma kotikylänsä tiivistää. Ihmiset Helsingissä tietysti olettivat, että savon murretta puhuva teinipoika ymmärtäisi jotakin vaikka lehmien lypsämisestä.

Ei maalaismaisema ollut Holman elämää. Sitä oli laakeus, tasainen ja tyhjä kylänraitti ja toivottomalta tuntuvat etäisyydet.
Kun Holma puhuu, savon murre puskee ujostellen läpi. Ja kun hän puhuu, lauseet ovat pitkiä, nopeita, polveilevia.

Helsinki näyttäytyi sonkajärveläiselle romanttisena kuin Kjell Westön romaaneissa, vaikka oikeasti silloin, vuosituhannen vaihtuessa, kaupunki näytti nykyiseen verrattuna Neuvostoliitolta. Kiasma oli aivan hetki sitten valmistunut, Kampin kenttä oli tuulinen aukio ja yöelämän kuuminta hottia edusti Yrjönkadun Tiger. Sedu Koskinen teki valloitustaan ja istutti yökerhojaan ympäri kaupunkia, sillä ensimmäisillä Nokia-miljonääreillä oli rahaa enemmän kuin Helsingillä kerta kaikkiaan oli tarjota kulutettavaa. Tarkoitusta varten ei riittänyt pelkkien yökerhojen perustaminen, vaan niihin piti rakentaa ylihinnoiteltuja vip-loungeja, joissa samppanjaa sai vaikka piikittää suoneen. Juuri täysi-ikäistynyt Holmakin meni Tigeriin tienaamaan elantonsa kantamalla viinaa nousukkaille.

Holma oli ilmoittanut jo seitsemännellä luokalla vanhemmilleen, että kun yläaste loppuu, hän lähtee Helsinkiin. No mene sitten, äiti oli sanonut. Halu lähteä ei johtunut siitä, että Sonkajärvessä itsessään olisi ollut jotakin vikaa.

”Mulla oli sellainen ajatus, aivan yksinkertaisesti, että on pakko päästä täältä jonnekin isompaan paikkaan, ja ainoa vaihtoehto oli Helsinki, koska mä ajattelin, että se on isointa mitä täältä löytyy. Ajattelin, että siellä varmaan on tilaa mellastaa”, Holma sanoo.

Mellastanut Holma oli aiemminkin. Hän oli tottunut pitämään itsestään meteliä, harrastamaan, pitämään aamunavauksia koko koululle tiistaisin keskusradion kautta, olemaan esillä. Pienellä paikkakunnalla tällä lailla toimiva poika saa heti oudon tyypin leiman. Ei häntä erityisesti kiusattu, suljettiin vain ulos.

Mutta mitä sitten, sillä leimasta tuli identiteetti. Holma kirjoitti Kallion lukion hakemukseensa kaikki savityökursseista näytelmäkerhoon. Varmuuden vuoksi. Kallioon ei kävellä keskiarvolla, vaan hakiessa saa pisteitä esimerkiksi harrastuneisuudesta.

Kolme vuotta meni ja Kallio loppui. Kun sitä ei enää ollut, tuntui ettei ollut mitään, sillä taidekoulua vartenhan hän oli Helsinkiin tullut. Holma haki Helsingin yliopistoon opiskelemaan pohjoismaista kieltä ja kirjallisuutta ja pääsi.

”Ajattelin, että mä en ole taiteilija eikä musta voi koskaan sellaista tulla. Sitten ajattelin, että no, musta tulee kieltenopettaja.”

Mutta perseestähän se oli. Hän jaksoi käydä puoli vuotta luennoilla, ja sitten sai riittää. Jokin yliopistossa ahdisti.

”Aloin kaivata jotain ryhmää, vaikka olen aina vihannut ryhmiä ja yhteisöjä. Yliopistossa ei ollut yhteisöä ollenkaan. Koko opiskelusta tuli sellainen olo, että tämä ei johda mihinkään.”

Hän haki Teatterikorkeakouluun.

”Ja sehän oli hirveen erilaista, se on taidekoulu, ja opiskelu siellä on todella koulumaista.”

Hän valmistui teatteritaiteen maisteriksi vuonna 2008. Teatterikorkeakoulussa oli yhteisökin. Niihin sopeutumisen kanssa Holmalla on ollut vaikeuksia aina.

Holma kirjoitti esikoisromaaninsa pienessä 20 neliön yksiössään Helsingin Punavuoressa. Se kävi kahdeksan kuukauden ajan päivätyöstä.

Juuri nyt hänellä on aika erilainen päivätyö, Putous. Jokaviikkoinen suora lähetys vaatii näyttelijöiltään täydellisen paneutumisen noin puoleksi vuodeksi.

Holma on siitä innoissaan. Ennen viihdettä hän teki pitkään teatteria. Sekin oli kovin erilaista.

”Viihteen puolella yleisöön tulee aivan erilainen suhde kuin teatterissa. Katsojia pitää miettiä koko ajan. Teatterihan on sitä, että tulkoon joku nyt katsomaan tätä taiteellista luomustani, jos kiinnostaa. Nyt on olo, että saan tehdä ihan hirveästi enemmän, saan kirjoittaa itselleni materiaalia, saan tehdä sitä muille, pystyn liikkumaan, tekemään ihan hirveän paljon erilaisia asioita”, Holma sanoo.

Voisiko se johtua yksinkertaisesti siitä, että se on uutta ja viehättävää? Ei. Tai niin Holma ehtii vastata ennen kuin häneltä ehtii kysyä kysymystä loppuun.

Asia selvä.

Työn jälkeen Holman elämä on yksinkertaista. Hän ei käy baareissa, ei juo, ei polta. Hän käy salilla kurinalaisesti neljä kertaa viikossa, siitä ei jousteta, ja 20 neliössään Holma on hyvin paljon yksin, mutta ei ikinä yksinäinen. Porukassa on yleensä paljon yksinäisempää kuin omassa seurassa. Se tunne on Holmalle hyvin tuttu.

”Se on asia, jonka jaan Järjestäjän päähenkilön kanssa. Tunne siitä, että mä seison jossain ovella ja katson jotain porukkaa ja tajuan, että mä en kuulu tuohon, enkä mä ikinä edes voi kuulua tuohon.”

Esikoisromaani Järjestäjä kertoo Tarmosta, joka vaihtaa työnsä kirjastossa laitosteatterimaailmaan. Tarmolle kaikenlaiset porukat, miesringit ja tyttöporukat, ovat vastenmielisiä. Hän tietää, ettei ole yksi jätkistä, eikä koskaan tule olemaan.

anttiholma_artikkelikuva_2

10-vuotiaana Holma näki televisiossa ruman naisen, oikean kotkan. Naisella oli pikimusta tukka ja yliampuvat meikit. Miksi tuo haluaa näyttää tuolta, Holma ajatteli.

Nainen oli Kirsti Paakkanen, Marimekon pelastaja 1990-luvun alussa. Naisjohtajat kiinnostavat Holmaa, sillä he joutuvat aina erikseen ratkaisemaan ja perustelemaan johtajuutensa. Tila täytyy raivata itselleen väkisin ja röyhkeydellä. Tunnistettavan tyylin luominen helpottaa tässä. Miehillä saman asian ajaa puku.

”Ei kukaan ajattele, että Björn Wahlroosilla on selkeä oma tyyli. Mutta Kirsti Paakkasesta ajatellaan niin”, Holma sanoo.

Naisjohtajuuden kompleksisuuteen Holma on törmännyt myös omalla työurallaan.

”Se oli aika karua seurata sivusta, kun Marja-Liisa Nevala lähti pois Kansallisteatterista ja tilalle tuli Mika Myllyaho, miten siellä puhuttiin siitä entisestä akasta. Tilalle tuli rento, nuorehko Myllyaho – äläkä nyt ymmärrä väärin, että haukkuisin hänen ammattitaitoaan – niin mua riipi se, että nää jäbät voi tälleen vaan tulla ja astella elämänsä halki.”

Kansallisteatterissa Holma ehti työskennellä neljä vuotta freelance-pohjalta. Se oli turhauttavaa ja väsyttävää.

”Mulla oli sellainen olo, että tää pitää nyt tehdä, jotta voisin joskus päästä johonkin parempaan. Ikään kuin joku tuijottaisi mun uraa jostain ulkopuolelta ja arvioisi mun tekemisiä.”

Holma teki Kansallisteatterin Lavaklubille lauluesityksen Rakastaja. Se oli eräänlainen matkakertomus. Rakastajan yksinäinen päähenkilö etsii maailmalta rakkautta, rakastajaa, kuten nimi kertoo. Esitys veti katsomot täyteen.

Nyt olen varmaan sitten menestynyt, Holma ajatteli. Joten Kansallisteatteri sai jäädä.

Rakastaja sai jatkoa helsinkiläisessä pikkuteatteri Takomossa, joka pitää majaansa Fredrikinkadulla, Holman kotikadulla. Takomo on alkanut ohjaaja Kristian Smedsin henkilökohtaisesta projektista, ja se edustaa suomalaisessa teatteriskenessä henkilöstä riippuen joko elitismiä tai edelläkävijyyttä.

Akse Petterssonin ohjaama monologinäytelmä Johtaja esitettiin Takomossa vuonna 2012. Se käsitteli vallan kytkeytymistä yhteiskunnan rakenteisiin. Sekin sai erinomaiset kritiikit.

Sitten tuli trilogian päätös, esikoisromaani Järjestäjä. Trilogian päätöksessä langat eivät yhdisty niin kuin niiden voisi ajatella yhdistyvän: Järjestäjän päähenkilö ei löydä rakkautta, vaan näkee sen edessään ja tietää hyvin varmasti, että haluaa sen kokonaan. Kriitikot ja kulttuuritoimittajat ovat ylistäneet romaania, mutta olleet siitä samalla ymmällään. Romaania on esimerkiksi verrattu syksyn toiseen esikoiseen, Pajtim Statovcin Kissani Jugoslaviaan, jonka päähenkilö on homo, kuten Holman romaanin Tarmokin. Kumpikaan romaani ei silti millään lailla käsittele homoutta, ei homoidentiteetin etsintää tai homona olemista. Siksi niiden yhdistäminen toisiinsa on kaukaa haettua.

”Homous ei edes voi olla taiteessa teema tai aihe. Pirkko Saisio voi väittää muuta tekemällä Kansallisteatteriin Homo!-nimisen näytelmän, mutta minä sanon toista”, Holma sanoo.

Homoseksi kirjallisuudessa on ilmeisesti jotain niin uutta ja kiinnostavaa, että se, että Statovcin ja Holman kirjoissa satutaan muutamassa hassussa kohtauksessa harrastamaan sitä, on haluttu lehdissä tuoda näkyvästi esiin. Samoin Holman oma seksuaalisuus saa palstoilla tilaa. Siitä puhumisen suhteen hän teki heti alussa tietoisen valinnan.

”Mä ajattelin, että teen selväksi heti ekassa haastattelussa, että olen homo. Tiedän, mitä muuten olisi käynyt. Olisi alkanut sellainen saatanan vihjailu. Kukaan ei olisi kehdannut kysyä asiaa suoraan.”

Vuonna 2006 Holma halusi tutustua lähemmin homokulttuuriin. Hän meni töihin silloin Iso Roobertinkadulla sijainneeseen homoyökerho dtm:ään. Dtm on helsinkiläisen homoyöelämän pioneeri, jonka historia alkaa jo vuodesta 1984. Se on ravintolamaailmassa todella pitkä aika.

”Vuosi 2006 siellä oli mahtavaa aikaa. Silloin siellä vielä järjestettiin fetissi-iltoja ja muita. Se oli bilepaikkana tosi kova mesta silloin. Bileet loppui neljältä ja ne alkoi uudestaan yhdeksältä aamulla kun terassi aukesi.”

Holma on tehnyt pisimmän työuransa yökerhojen tiskin takana. Se on muutakin kuin kaljan kaatamista, sillä yökerhossa ihmiset näkee alastomimmillaan. Lasittuneet katseet, tukeva humala, hitaat liikkeet ja usein kaksi ainoaa ajatusta: seksi ja viina.

Dtm sai jäädä vuonna 2011. Ravintolasta oli tullut kovin erilainen. Tapahtui jotakin, joka homopiireissä on edelleen kestopuheenaihe: väki lähti ja heterot tulivat. Tilalle tuli kertakäyttöjengiä, yhtenä iltana kääntyviä tyyppejä. Enenevässä määrin heteroita omissa porukoissaan sen sijasta, että he olisivat tulleet paikalle homoystäviensä seurassa. Paikalta katosi entisten kantisten mukaan sielu. Tyhjyys näkyi myös ravintolan taloudessa, sillä silloisen yökerhon omistanut yritys ajautui konkurssiin. Pelastaja kuitenkin löytyi. Perustettiin uusi dtm, joka löysi tilan keskustasta Mannerheimintieltä, jossa se pyörii nytkin, varsin erilaisena kuin kymmenen vuotta sitten.

Mutta siitä Holma ei oikein tiedä mitään. Homoyhteisöstäkin hän lopulta halusi lähteä pois. Siellä vallitsevat samanlaiset valtasuhteet kuin kaikissa muissakin yhteisöissä. Tyttömäisiä homoja potkitaan ja kaikista korkeimmalla hierarkiassa on mies, joka osaa kävellä haara-asennossa ja jonka käsiliike ei koskaan, edes vahingossa, lipsahda olemaan liian lennokas.

Samanlaisia luokkia on myös kulttuurikentällä, siksi ylipäätään on olemassa ero niin sanotun korkean ja matalan välillä. Holman mielestä sketsiviihde ei syö hänen uskottavuuttaan kirjailijana. Hän ei myöskään ajattele, että hänen pitäisi tehdä sitä, jotta saisi kirjaansa myytyä.

Se johtuu siitä, ettei koko ristiriitaa ole hänelle olemassa. Kirjailijuus ei nimittäin merkitse Holmalle yhtään mitään. Se ei ole identiteetti. Eikä ole näyttelijyyskään.

”Mutta sellainen olo mulla on, että tämä koko touhu, että pyörin tuolla perse paljaana lavalla tekemässä viihdettä ja sitten puhun fiksuja tästä mun romaanista kirjamessujen lavalla, on osa jotain performanssia, jonka päätettä mä en vielä tiedä.”

Ja nyt hän palaa aiempaan kysymykseen siitä, voiko nykytilanne tuntua niin mahtavalta juuri väliaikaisuuden ja uutuudenviehätyksen vuoksi.

”Mistä mä tiedän, kuinka paljon tästäkin on uutuudenviehätystä? Voihan se ollakin sitä. Mulla on sellainen taipumus, että olen kauhean innoissani jostain, ja sitten mä lähden ovet paukkuen. Mä yritän tehdä näitä töitä sillä lailla, että mä epäonnistuisin niin karvaalla tavalla, että mun olisi pakko muuttaa Suomesta pois.”

Tässä ja nyt Holma on kuitenkin hyvin läsnä.

Oli hänen kanssaan kahden sitten minuutin, tunnin tai puolitoista tuntia, hän on tässä. Vaikka hänellä olisi aikataulu – ja onkin, sillä hän on itse asiassa hyvin rutinoitunut ihminen – hän ei vilkuile kelloa, vaan on kunnes on aika lähteä pois.

”Mä oon sillä lailla sivistymätön, että teoriat ja filosofiat on mulle vieraita, mutta mä kuitenkin pidän itseäni aika älykkäänä. Ehkä mun älykkyys on sitten enemmän sosiaalista älykkyyttä, tai ainakin mä kuvittelen näkeväni ihmisissä asioita, ja ehkä mä niitä sitten kirjoitan kirjoihini ja teksteihini ja kaikkea.”

Koska Järjestäjän päähenkilö tarkkailee kaikkea niin täydellisen ulkopuolisena, hän pystyy näkemään kaikissa €¨ihmisissä enemmän ja heidät syvemmin kuin yksikään muu. Hän näkee, millaiset asiat vaikuttavat ihmisiin ja laittavat heidät käyttäytymään juuri niin kuin he käyttäytyvät.

Järjestäjä osoittaa, kuinka banaaleilta yhteiskuntaa ylläpitävät voimat, poikaporukat, miesyhteisöt ja setäjengit, näyttävät ulkopuolisen silmin – ja kuinka ne sulkevat ulkopuolelleen paljon muutakin kuin naissukupuolen.

Kaiken, sillä niiden voima perustuu ulossulkevuuteen, jatkuvaan kamppailuun jengiin kuulumisesta. Jos niitä ei olisi, yhteiskunta olisi kovin toisenlainen.

Kun Holma itse lähtee, hän lähtee nopeasti, anteeksipyytelemättä eikä katso taakseen.

Teksti: Antti Pikkanen
Kuva: Jussi Särkilahti
Kuvitus: Akane Muramatsu