07. marraskuuta 2014
Teksti:

Ruotsissa vietettiin feministikevättä, kun feministinen puolue sai paikan europarlamenttiin. Suomessakin pohditaan mahdollisuutta perustaa sellainen. Mutta ensin suomalaisten feministien pitäisi päättää, mitä feminismi tarkoittaa.

 

Viime maaliskuussa Naisasialiitto Unionissa oli jännät paikat. Oli alkamassa äänestys siitä, otettaisiinko miehet vihdoin liiton jäseniksi.
Muutoksella olisi merkitystä paitsi käytännössä, myös mielikuvissa. Kun Suomen suurin feministinen järjestö tekisi tällaisen päätöksen, feminismiä olisi aiempaa hankalampi syyttää miesvihasta.

Ehkä feminismi ei sitten enää olisi Suomessa kirosana. Ehkä yhä useampi ihminen uskaltaisi tunnustautua feministiksi ja alkaa kiinnittää huomiota Suomen tasa-arvo-ongelmiin, miesten jäsenyyttä tukeneet unionilaiset ajattelivat.

Unionin puheenjohtaja Katju Aro piti ennen äänestystä puheen, jossa ilmoitti kannattavansa miesjäsenyyden sallimista. Hän tiesi, että Unionin jäsenissä oli jäsenyyden avaamista vastustavia tahoja, joille sääntömuutos olisi kova pala. Moni esimerkiksi pelkäsi, että antifeministit liittyisivät Unioniin ja torpedoisivat Unionin sisältäpäin. Myös naiserityisille tiloille koettiin olevan tarve.

Aro ymmärsi tämän, mutta toivoi silti sääntömuutoksen läpimenoa. Voisihan Unionissa edelleen olla toimintaa, joka olisi vain naisille.
Sääntömuutosta kannatti myös joukko Tulva-lehden aktiiveja. He olivat julkaisseet Tulvan nettisivuilla jo edellisvuonna kannanoton otsikolla: ”Feminismiä kaikille”.

Siinä sanottiin:

Feminismi ei tänä päivänä palaudu enää naissukupuolen erityisyyteen tai naisliikkeeseen. Feminismi on monimuotoinen liike, joka problematisoi sukupuolieroa ja siihen liittyvää valtaa ja epätasa-arvoa. Feministisiä kysymyksiä on paljon, eivätkä ne palaudu pelkästään naiserityisiin kysymyksiin.

Unionissa näkemysten taisto on ollut läsnä aina. Myös miesten jäsenyydestä oli puhuttu säännöllisin väliajoin aiemminkin, mutta nyt tahtotila oli erityisen voimakas. Uudistusta vaatineet aktiivit halusivat, että suomalainen feminismi unohtaisi vihdoin vanhat vastakkainasettelut ja siirtyisi kohti niin kutsuttua intersektionaalista feminismiä. Intersektionaalinen feminismi ottaa huomioon erilaiset syrjinnän muodot, kuten etnisyyden, vammaisuuden ja luokan. Feminismiä ei voida siis ajatella pelkkänä sukupuolikysymyksenä, vaan laajempana tasa-arvoliikkeenä, joka pyrkii vapauttamaan kaikki.

Oikeastaan muutos olisi myös paluu juurille: Unionin perustamiskokouksen puheenjohtaja oli miespuolinen kirjallisuudentutkija Valfrid Vasenius. Virallisesti miesjäsenyys kiellettiin Unionin säännöissä vasta vuonna 1987.

Suomen suurin feministinen järjestö äänesti toisin. Sääntömuutoksen puolesta äänesti vain 24 henkilöä ja vastaan 59. Tulos oli uudistusmielisille pettymys, mutta samalla odotettu. Jo syksyn kokouksessa sääntömuutos oli haluttu käsittelyyn, mutta se oli jätetty pöydälle lisäselvityksiä varten. Joidenkin mielestä näin ei olisi pitänyt tehdä. Kokous päättyi riitaisissa tunnelmissa ja johti 30 unionilaisen ulosmarssiin.

Oli kuitenkin selvää, että taistelu ei jäisi tähän. Jos uudistus ei onnistuisi 122 vuotta vanhassa Unionissa, se onnistuisi jossain muualla.
Vaihtoehto olisi perustaa Suomeen poliittinen feministinen puolue, joka ottaisi mukaan kaikki.
Olihan sellainen onnistuttu perustamaan Ruotsiinkin. Eikä siinä vaiheessa edes vielä tiedetty, että kaksi kuukautta myöhemmin Feministinen aloite -puolue pääsisi läpi eurovaaleissa ja nostaisi samalla feminismin monen muunkin puolueen mainoksiin.

Mitä on feminismi? Yhden määritelmän mukaan 1700-luvun valistusajattelusta lähtevä liike, joka pyrkii parantamaan naisten yhteiskunnallista asemaa ja muuttamaan sukupuolirooleja merkittävästi.

Toisen määritelmän tarjoili suomalainen politiikan vaikuttaja Helsingin Sanomissa 12. lokakuuta:

”Feminismissä on vahvasti negatiivinen sävy. Ei se ole enää tänä päivänä sitä, että kannatat tasa-arvoa. Sillä on sellainen sävy arkipuheessa, että haluat naisille enempi miesten kustannuksella. Suomessa naiset on niin tasa-arvoisia, että ne näyttääkin miehiltä.”

Kuulostaa ihan amerikkalaiselta evankelista Pat Robertsonilta, joka on sanonut, että feminismi saa naiset harjoittamaan noituutta, tappamaan lapsensa ja kääntymään lesboiksi. Todellisuudessa sanoja on suomalainen nainen, perussuomalaisten puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo.

Ruotsalaisella Gudrun Schymanilla oli feminismistä hyvin erilainen käsitys, kun hän syyskuussa 2003 lähetti kirjeen. Se alkoi: ”Till alla feminister från Gudrun Schyman”. Kaikille feministeille Gudrun Schymanilta.

Olen vielä vasemmistopuolueen jäsen, mutta en istu missään valiokunnassa enkä anna rajoittaa itseäni puolueen linjalla. Pidän itseäni ennen kaikkea feministinä ja minun paikkani eduskunnassa pitäisi olla ulkoparlamentaarisen feministisen liikkeen käytössä.

Haluan, yhdessä teidän kanssanne, nopeuttaa feministisen muutoksen tapahtumista. Istun eduskunnassa teidän toimeksiannostanne. Tämä on prosessi, jonka teemme yhdessä. Jos sinulla on hyvä idea, lähetä minulle sähköpostia: gudrun.schyman@riksdagen.se.

Auta minua levittämään tätä pidemmälle!

Nähdään,
Gudrun Schyman

Schyman oli vasemmistopuolueen entinen puheenjohtaja. Hänen johdollaan vasemmistopuolue oli tehnyt historiallisen hyvät tulokset sekä valtiopäivävaaleissa vuonna 1998 että eurovaaleissa vuonna 1999. Edes se, että Schyman oli kertonut avoimesti julkisuudessa kärsivänsä alkoholiongelmasta, ei ollut onnistunut kaatamaan häntä.

Lopulta laki tuli tielle: alkuvuodesta 2003 selvisi, että hän oli vähentänyt veroissa matkoja, joita ei ollut itse maksanut. Kentän luottamusta ei enää ollut, ja Schyman erosi.

Ehkä ero oli hyväkin. Schyman ei nimittäin enää luottanut vasemmiston politiikkaan. Hän oli yrittänyt saada feministisiä kohtia vasemmistopuolueen ohjelmaan pitkän aikaa, mutta oli epäonnistunut. Hänestä tuntui, että vanhan liiton miespoliitikot asettuivat aina poikkiteloin.

Niinpä Schyman alkoi puuhata omaa feminististä liikettä. Siksi hän lähetti kirjeenkin. Hän kävi keskusteluja muun muassa ruotsalaisen kirjallisuustieteen professori Ebba Witt-Brattströmin kanssa. Mukaan pyydettiin myös ruotsinsuomalaista sukupuolentutkimuksen professori Tiina Rosenbergia.

Rosenberg ei kuitenkaan ollut vielä ensimmäisessä feministien tapaamisessa, joka järjestettiin Taalainmaalla. Hän ei ollut varma, sopisiko poliittinen toiminta yhteen yliopistouran kanssa. Mutta lopulta uteliaisuus voitti.

Taalainmaan kokouksen jälkeen feministit alkoivat kokoontua salaisesti Ruotsin valtiopäivien tiloissa, joihin Schymanilla oli pääsy. Tapaamisten myötä kävi selväksi, että feministien näkemykset poikkesivat toisistaan radikaalisti. Naisasianaiset kuten Witt-Brattström näkivät naiseuden poikkeuksellisena. Heidän mielestään naiseus on fundamentti, jota vain toinen nainen voi ymmärtää. Siksi naisten välinen solidaarisuus on tärkeää.

Melkein päinvastoin ajatteli queer-aktivistina tunnettu Tiina Rosenberg, joka näki sukupuolen paljon moninaisemmin. Hänestä kysymystä ei voinut pelkistää kahteen sukupuoleen, koska se jättäisi huomiotta niin monia muita sukupuolen variaatioita.

Erilaisista näkemyksistä huolimatta tapaamiset jatkuivat. Osa tapaamisissa esitetyistä ajatuksista oli utopistisia. Schymanin ajatuksena ei nimittäin ollut viedä feminismiä eteenpäin vain Ruotsissa, vaan maailmanlaajuisesti. Kaukaisena tavoitteena oli saada kaikki maailman demokraattisesti valituissa parlamenteissa istuvat feministit lähtemään puo-€¨lueistaan ja liittymään yhteen. Tehdä vaaleanpunainen vallankumous maailmanlaajuisesti ja parlamenttien sisältä.

Tapaamisia jatkui noin vuosi. 7. joulukuuta 2004 Schyman jätti oman puolueensa riitaannuttuaan sen uuden johdon kanssa. Häntä syytettiin oman linjan vetämisestä ja siitä, että hän oli kiinnostunut vain tasa-arvoon liittyvistä kysymyksistä. Mutta Schyman ajattelikin, että kysymys tasa-arvosta sisältää kaikki muut kysymykset. Luokan, etnisyyden, sukupuolen, toimintamahdollisuudet yhteiskunnassa. Vasemmistopuolueessa oltiin sitä mieltä, että Schymanin pitäisi jättää eduskunta kokonaan, mutta Schyman kieltäytyi. Hän jäi eduskuntaan itsenäisenä edustajana.

Huhtikuussa 2005 Feministiseksi aloitteeksi nimetty ryhmä piti tiedotustilaisuuden. Se ilmoitti olevansa liike, joka puuttuu erilaiseen naisten syrjintään. Se ei ottanut kantaa vasemmisto-oikeisto-€¨akselilla eikä halunnut määritellä itseään naisliikkeeksi, ”koska feministinen liike tarvitsee antirasistista liikettä ja päinvastoin”, kuten tällöin 26-vuotias Feministisessä aloitteessa mukana ollut Monica Amante sanoi Svenska Dagbladet -lehdelle. Feministisen aloitteen politiikka oli siis alusta lähtien intersektionaalista: se otti huomioon sukupuolen lisäksi myös muita syrjinnän muotoja.

Feministinen aloite ilmoitti tiedotustilaisuudessa, että se asettuisi mahdollisesti ehdolle seuraavan vuoden valtiopäivävaaleihin. Puoluekokous pidettäisiin puolen vuoden päästä. Siellä valittaisiin puolueelle kolme puhenaista ja päätettäisiin vaaleista. Vaikutti siltä, että yhteinen tahtotila oli saavutettu.

Mutta pian kulissi alkoi kaatua. Paria viikkoa ennen puoluekokousta lähti Ebba Witt-Brattström ja hänen jälkeensä moni muu naisasianainen. Ebba Witt-Brattströmin mielestä intersektionaalinen höttö ei ollut oikeaa feminismiä. Puoluekokouksen toisena päivänä hän kirjoitti Dagens Nyheterin Debatt-palstalla, että feministinen aloite oli varastanut feminismin käsitteen. Otsikkona oli ”FI-monopoli on katastrofi tasa-arvolle”. Hän oli myös huolissaan feminismin tilasta Ruotsissa ja epäili, että kukaan teini-ikäinen ei innostu aatteesta, jos tutustuu siihen Feministisen aloitteen kautta. Jokaiselle kävi selväksi, että hänen mielestään intersektionaalisuus ja feminismi eivät ole missään tilanteessa sovitettavissa yhteen.

Mutta ei se enää auttanut. Witt-Brattströmin kanta oli jo hävinnyt.

Toukokuussa 2014 yökerho Skyddsrummet Tukholmassa muuttui vaaleanpunaiseksi. Pinkkiä oli ilmapalloissa, seinälle levitetyissä kankaissa, ihmisten kynsissä ja vaatteissa.

”In med feministerna, ut med rasisterna! In med feministerna, ut med rasisterna!”

Feministit sisään, rasistit ulos! Feministisen aloitteen eurovaalivalvojaisissa huusi satoja ihmisiä. Kun ensimmäiset arviot äänistä tulivat kello yhdeksän jälkeen, olisi melkein tarvinnut jo korvatulpat.

Pian se oli varmaa. Feministinen aloite saisi paikan europarlamenttiin yli viiden prosentin ääniosuudella. Mikään muu feministinen ryhmä missään päin maailmaa ei koskaan ole saanut vastaavaa demokraattista tukea. Valituksi tuli Soraya Post, romaninainen, jonka suku löytyy Skånen poliisin rekisteristä. Sellaisesta, johon on listattu epäilyttäviltä vaikuttavia ihmisiä.

Se oli valtava saavutus Postille, mutta vähintään yhtä suuri voitto Gudrun Schymanille, joka halasi Postia kuin ei haluaisi ollenkaan päästää irti.

Mitä ihminen tällaisena hetkenä ajattelee?

Ehkä, että tapahtuuko tämä todella.

Ehkä, että tämä oli vaikeuksien arvoista. Feministisen aloitteen alkutaipaleella lähti ensin Ebba Witt-Brattström ja sitten Tiina Rosenberg. Liike olisi voinut hajota.

Ehkä, kun hän itsekin lähti liikkeen johdosta vuonna 2011, mutta palasi sytyttämään ruotsalaisen feminismin uudelleen tuleen kuin ne 100 000 kruunua, jotka hän poltti Almedalenin politiikkapäivillä vuonna 2010 ilmentääkseen miesten ja naisten palkkaeroja.

Ehkä muita, aikaisempia vaaleja, joissa paikkoja ei ollut tullut Jane Fondan ja The Knifen kaltaisista nimekkäistä tukijoista huolimatta.

Ehkä lanseeraamaansa Homeparty-konseptia, kaikkia niitä ihmisiä, joille hän on käynyt puhumassa ja joista osa on varmasti ollut tekemässä tämän mahdolliseksi.

Ehkä Abba-tähti Benny Anderssonin tähän eurovaalikampanjaan lahjoittamaa miljoonaa kruunua.

Ehkä kevättä, josta oli tullut feministikevät.

Ehkä, että tämä oli vasta alkusoitto. Että viiden vuoden päästä Euroopassa saattaisi olla kokonainen feministinen puolue.
Mutta aluksi niitä pitäisi saada eri maihin, esimerkiksi Suomeen. Miten? Ehkä Schyman osaa kertoa.

Lokakuussa Gudrun Schyman syö tukholmalaisessa kahvilassa kanelipullaa pieni pala kerrallaan. Feministikevät on muuttunut syksyksi. Valtiopäiväpaikka jäi syksyn vaaleissa saamatta, mutta 13 kunnanvaltuustoon feministinen aloite raivasi tiensä. Vaalit olivat pettymys, mutta feminismi niissä näkyi.Moni puolue kampanjoi feminismi-teemalla. Liberaali Folkpartiet lanseerasi jopa oman ”Feminism utan socialism” eli Feminismiä ilman sosialismia -kampanjansa. Stefan Löfvenin hallitus julistautui hiljattain feministiseksi.

Feministiselle politiikalle tuntuukin olevan tilausta. Vuoden 2014 aikana feministisen aloitteen jäsenmäärä on noussut 2000:sta yli 22 000:een.Jäsenmäärä on jo nyt enemmän kuin vihreillä ja vasemmistoliitolla Suomessa yhteensä. Facebook-tykkääjien määrä on Ruotsin puolueista suurin, yli 140 000.

Jo jäsenien määrä kertoo, että puolue ei ole vain naisille. Schymanin arvion mukaan 25-30 prosenttia jäsenistä on miehiä. Ruotsissa siis ollaan jo pitkällä siinä, mitä Emma Watsonin lokakuussa lanseeraama YK:n He for She -kampanja yrittää: saada miehet kiinnostumaan feminismistä.

Schyman on tähti. Tänä vuonna Almedalenin politiikkapäivillä hän puhui kohuekonomisti Thomas Pikettyn jälkeen. Hänen puheensa oli niin paljon tempaavampi kuin ekonomistin, että se sai Dagens Nyheterin toimittajan kutsumaan Schymania rokkitähdeksi.

Nyt Schyman varmaan loistavilla puhelahjoillaan voi kertoa, mitä feminismi oikein tarkoittaa, kun Suomessa siitä ollaan niin kovin erimielisiä?

Tähti katsoo kuin idioottia.

”Feminismi ei voi tarkoittaa eri asioita. Feminismin maali on tasa-arvo. Feministinen analyysi näyttää faktat. Tässä ei ole kysymys mielipiteestä. Ei voi kysyä, että mitä feminismi on sinulle.”

Millaista se feminismi sitten on, jota ei voi määritellä kuin yhdellä tavalla? Schyman ei viitsi alkaa selittää, vaan kehottaa menemään nettiin. Itse hän menee pesemään pullaiset kätensä.

Feministisen aloitteen (FI tai F!) eduskuntavaalialustan alussa kerrotaan näin suomeksi, ruotsiksi, englanniksi, ranskaksi, persiaksi ja viittomakielellä:

F!:n lähtökohta on, että kaikkien ihmisten matka elämän läpi kuuluu olla hyvä. Kenenkään ei pitäisi kokea väkivaltaa eikä syrjintää. Kaikkien oikeus hyvinvointiin ja kulttuuriin on demokraattisen yhteiskunnan perusta.
Sen jälkeen seuraa pitkä litanja erilaisia talouspolitiikkaan, maahanmuuttoon ja hyvinvointiin liittyviä kysymyksiä. Oleskelulupa kaikille! Vanhempainvapaa tasan! Normikriittisyyttä kouluihin!

Vaalialusta loppuu näin:

Feministinen läpimurto tapahtuu nyt. Feministinen politiikka, joka perustuu antirasismiin, ihmisoikeuksiin ja kestävyyteen on paras vaihtoehto meille, jotka haluamme passittaa fasismin sinne minne se kuuluu: menneisyyteen. Haluamme rakentaa tasa-arvoisen yhteiskunnan, joka on vapaa syrjinnästä. Arvokkuutta ja osallistuvuutta kaikille!

”Moni ajattelee, että feminismi on vapautusprojekti”, sanoo Schyman.

Vapaus syntyy oikeudenmukaisuudesta. Poliittisen intersektionaalisen feminismin voisi ajatella olevan kuin filosofi John Rawlsin tietämättömyyden verho. Oikeudenmukaisimmat päätökset syntyvät silloin, kun ei tiedä, mikä oma asema yhteiskunnassa tulee olemaan. Se on politiikassa mahdotonta, mutta ainahan voi kysyä heiltä, keillä on kokemusta syrjityksi tulemisesta. Syksyn vaaleissa noin puolella feministisen aloitteen eduskuntaehdokkaista oli joku vähemmistötausta.

Mutta entä Schymanin oma asema? Feministisellä aloitteella on kolme puhenaista. Silti Schyman on se, johon Feministinen aloite henkilöityy. Vallan rakenteita murretaan antamalla valtaa niille, joilla sitä ei ole. Vammaisille, vähemmistöille, maahanmuuttajille, köyhille. Tähän intersektionaalinen ajattelu perustuu. Antaako vallan kammareihin tottunut valkoinen heteronainen hyvät kasvot intersektionaaliselle feminismille? Ruotsin FI elää vain osittain niin kuin opettaa.

Mutta se on parempi kuin ei mitään. Täydellinen tasa-arvo ei koskaan ole mahdollista. Jos olisi, se tarkoittaisi samalla, että ihmiset ovat samanlaisia. Poliittisessa liikkeessä jonkun on pakko ottaa ohjat käsiinsä. Ruotsissa se on vielä vuonna 2014 valkoinen heteronainen. Tulevaisuudessa se on mahdollisesti Sissela Nordling Blanco, maahanmuuttajataustainen queer-aktivisti ja yksi feministisen aloitteen puhenaisista. Se on jopa todennäköistä, sillä Nordling Blanco on Ruotsissa valtavan suosittu poliitikko.

Ruotsissa näin voi tapahtua. Mutta voidaanko Suomessa nähdä Ruotsin kaltainen intersektionaalisen feminismin esiinmarssi?
Schymanin mielestä ilman muuta. Mutta aluksi suomalaisten feministien pitäisi organisoitua. Ja se on helpommin sanottu kuin tehty. Suomalaisten feministien välillä vallitsee luottamuspula.

Feministiryhmä-nimisen Facebook-ryhmän keskusteluja lukiessa pintaan nousee kylmä hiki. Eihän missään tehdä mitään oikein. Kaikki on jollain tavalla pielessä ja antifeminististä.

Somessa on somen laki. Monesta kuitenkin tuntuu samalta myös Naisasialiitto Unionin kokouksissa.

”Unionissa on epäluottamusta niiden välillä, jotka äänestivät miesjäsenyyden sallimista vastaan ja niiden, jotka äänestivät sen puolesta”, sanoo Naisasialiitto Unionin julkaiseman Tulva-lehden vt. päätoimittaja Terhi Toppala.

No keitä he olivat? Useat Naisasialiitto Unionin toiminnassa mukana olleet kertovat, että sääntömuutosta vastustaneet olivat naisasialiiketaustaisia feministejä. Siis heitä, joiden mielestä naiseus on kategoria, joka väistämättä yhdistää ihmisiä niin kuin vaikka Ebba Witt-Brattströmin mielestä.

Äänestyksestä seurasi epäluottamusta myös Unionin ulkopuolella.

”Moni Unionin ulkopuolinen feministi kokee epäluottamusta unionilaisia kohtaan, koska miesjäsenyyttä ei sallittu”, Toppala sanoo.

Asia voitaisiin ratkaista perustamalla puolue, johon kaikki olisivat tervetulleita. Naisasialiitto Unionissa käynnistettiin tänä syksynä keskustelusarja F-klubi, jonka yhtenä teemana on feministisen puolueen mahdollinen perustaminen Suomeen.

Mutta sekin herättää epäluottamusta. Samana päivänä kun Riikka Slunga-Poutsalo laukoi näkemyksiään feminismistä Helsingin Sanomissa, kirjoitettiin Takku.netissä teksti otsikolla: ”Tarvitsemmeko feminististä puoluetta?”

Siellä luki:

Me haluamme toiminnallamme toteuttaa feministisiä periaatteita käytännössä, emmekä tukahtua hierarkiseen puoluejärjestelmään. Meille feminismi ei ole vain tyhjä sana vailla sisältöä. Feminismi on läsnä kaikessa mitä teemme, vaikka emme aina sano sitä ääneen. – – Mikään puolue ei koskaan ole ollut feministinen. Tästä olemme samaa mieltä feministipuolueen kannattajien kanssa. He ovat kuitenkin väärässä, kun luulevat voivansa perustaa uuden feministisen puolueen.

Teksti oli allekirjoitettu: Eräät anarkistiset queerfeministit.

Pää menee pyörälle. Eripuraa feministien keskuudessa tuntuu olevan joka suuntaan.

”Konflikti näkyy tällä hetkellä vahvemmin suhteessa toisiin feministeihin kuin ympäröivään yhteiskuntaan”, Toppala sanoo.

Siitä lähtökohdasta on vaikea levittää feminismiä eteenpäin. Puolue voisi auttaa. Nostihan esimerkiksi vihreä liitto ympäristöasiat melkein kaikkien puolueiden agendalle ja laajempaan keskusteluun. Toppala toivookin, että Suomeen perustettaisiin feministinen puolue.

Myös Naisasialiitto Unionin puheenjohtaja Katju Aro on sitä mieltä, että vähintäänkin keskustelua puolueesta tarvitaan. Aro oli hiljattain puhumassa asiasta Ruotsin radiossakin. Tarve puolueelle johtuu muun muassa siitä, ettei tasa-arvon ongelmia oteta vakavasti.

”Esimerkiksi miesoikeusliikkeessä ollaan sitä mieltä, että naisten tasa-arvo ei ole välttämättä niin suuri ongelma. Että oikeastaan ongelmaa ei välttämättä ole. Tästä feministinen liike on eri mieltä.”

Eri mieltä ovat myös luvut: hiljattain julkaistun raportin mukaan nykykehityksellä naisten ja miesten palkat ovat yhtä suuret 81 vuoden päästä.

Monilla ei ole aikaa odottaa. Yksi heistä on Maryan Abdulkarim, joka monen mielestä voisi olla Suomen feministisen liikkeen Gudrun Schyman.

Maryan Abdulkarim, Naisasialiitto Unionin varapuheenjohtaja, lusikoi porkkanakakkua suuhun Café Lasipalatsissa ja katsoo silmälasien läpi. Abdulkarim liittyi Unioniin Atlas Saarikosken Tulva-toimituskollektiivin myötä. Hänen käsityksensä mukaan Saarikoski on ensimmäinen, joka toi intersektionaalista ajattelua Naisasialiitto Unioniin.

”Hän pystyi kielitaitonsa takia seuraamaan Ruotsissa käytyä keskustelua aiheesta. Hänen kauttaan tajusin, että on myös feministejä, jotka eivät keskity vain keskiluokkaiseen, valkoiseen naiseen ja hänen tarpeisiinsa, vaan joille myös minua koskettavat kysymykset ovat feministisiä.”

Jos joku on intersektionaalisen ja antirasistisen feminismin ruumiillistuma, se on Abdulkarim. Hän on myös se, jonka yhteiskunnallinen valta on potentiaalisesti nolla. 32-vuotias tummaihoinen muslimimaahanmuuttajafeministi, jolla on juuret Somaliassa.

Ei olisi ihme, jos hän sanoisi, että nykyinen parlamentaarinen valta on patriarkaalista ja perseestä ja se pitää lopettaa. Että täytyy tehdä vallankumous niin kuin anarkistifeministit ajattelevat.

Hän ei sano.

”Realistisesti rakenteet ovat tällaiset vähintään seuraavat 50 vuotta. Pitäisi aina miettiä omaa asemaa. Että kenellä on aikaa odottaa. Minulla ei ole.”

Jotain pitäisi tehdä. Abdulkarim ei ole tyytyväinen niin sanottujen suvaitsevaisten puolueiden politiikkaan. Häntä esimerkiksi ärsyttää, että vihreät ja vasemmistoliitto ajavat vähemmistöpolitiikkaa, mutta puolueissa ei vaikuta juuri ketään rodullistettua henkilöä. Feministinen puolue tarvittaisiin. Juuri Abdulkarim voisi monen mielestä antaa sille kasvot, muun muassa Tiina Rosenbergin ja Terhi Toppalan.

Silti Abdulkarim epäröi. Hän epäilee, ettei häntä uskottaisi. Parempi johtaja olisi ehkä kuitenkin joku valkoinen, vanhempi heteronainen. Joku raudanluja poliitikko. Joku Schymanin kaltainen.

”Realistisesti sanottuna meitä intersektionaalisen feminismin kannattajia on Suomessa liian vähän. Suomessa keskustelu on sillä tasolla, että puhutaan kaappifeministeistä.”

Ruotsissa ei tuntunut tältä. Viime toukokuussa Maryan Abdulkarim katsoi alas yökerho Skyddsrummetin lehteriltä ja ajatteli, että onpa meitä paljon. Satoja feministejä juhlimassa feministisen aloitteen riemuvoittoa ja Soraya Postia.

Romania, joka tulisi olemaan Ruotsin kasvot Euroopassa.

 

Artikkelia varten on haastateltu Taideyliopiston rehtori Tiina Rosenbergia, Helsingin yliopiston kirjallisuustieteen professori Ebba Witt-Brattströmiä, feministisen aloitteen kunnanvaltuutettu Malin Ericsonia, politiikan tutkija Jemima Repoa sekä useita Naisasialiitto Unionin jäseniä.

 

Teksti: Sonja Saarikoski

Kuvitus: Jaakko Suomalainen