07. marraskuuta 2014
Teksti:

Vesa Kantola pakottaa teekkarit analysoimaan sosiaalista asemaansa Bourdieun valossa, jotta tulevaisuudessa tulevaisuudesta keskustellaan humaanimmin.

 

Kaikki johtui lamasta. Vesa Kantola oli juuri valmistunut elokuvaohjaajaksi Taideteollisesta korkeakoulusta vuonna 1990, kun talous romahti. Yhteiskunta poti krapulaa, eikä vaimon kanssa perustettu elokuvayhtiö Kristalli-Filmi tuonut toimeentuloa.

Oli pakko hakea töitä. Kantola päätyi Teknilliseen korkeakouluun tuottamaan viestintävideoita. Pian hän sai vastuulleen uusien sisällöntuotanto-opintojen luomisen.

Jälkikäteen ajateltuna se oli kuin olisi katsonut kristallipalloon.

”Rehtori [Paavo] Uronen kysyi jossain vaiheessa, että mitä TKK:lla pitäisi tehdä. Olin lukenut jonkin verran ja ymmärtänyt, että multimedia olisi kova juttu.”

Lama taittui. Elokuvaprojektit alkoivat pyöriä. Kantola on muun muassa ollut tuottajana vaimonsa Kristina Schulginin ohjaamissa dokumenteissa Miksi en puhu venäjää sekä Kasvoista kasvoihin. Teekkarihommat olisi voinut jättää sikseen. Pitihän kokeilun olla vain lyhyt syrjähyppy laman yli.

Nyt ollaan jo toisen laman syövereissä, ja pesti jatkuu edelleen. Nykyään Kantola perehdyttää Aalto-yliopiston opiskelijoita esimerkiksi konseptointiin ja elokuvakerrontaan mediatekniikan opintokokonaisuudessa.

Tunnilla monella insinöörillä menee sormi suuhun. Teknisten kalvomaratonien sijaan luennoilla pyritään ymmärtämään yhteiskuntaa, sen historiaa ja tulevaisuutta. Keskustelu korvaa monologin. Teekkarit joutuvat analysoimaan omaa sosiaalista asemaansa Pierre Bourdieun sosiologisten teorioiden valossa.

Elokuvaohjaaja kiinnittää €¨huomiota myös tarinankerrontaan. Kantola on kiinnostunut siitä, kuinka tulevaisuudesta puhutaan. Suuret tutkimuslaitokset ja yritykset tuottavat jatkuvasti erilaisia ennusteita ja tulevaisuuskuvia ohjaamaan poliittista päätöksentekoa.

”Kuvat ilmenevät mediassa, mutta emme ymmärrä sitä, miten ne on tehty”, Kantola sanoo.

Kantolan mukaan olisi tärkeää, että tulevaisuuspuheesta ja sen takana olevista intresseistä keskusteltaisiin. Esimerkiksi humanistin tulevaisuus näyttäytyy helposti synkkänä. Akateeminen työttömyys kasvaa, eivätkä humanistiset tieteet keiku päättäjien juhlapuheissa pelifirmojen ja startupien rinnalla.

Teknisen ja taloudellisen tiedon korostuminen tulevaisuuskuvissa kertoo Kantolan mielestä enemmän puhujista itsestään kuin humanistien osaamisesta tai tarpeellisuudesta.

Humanistiopiskelija voisikin pyrkiä vaikuttamaan siihen, millaista tulevaisuuskuvaa hänen tieteenalalleen maalataan. Paljon riippuu siitä, tyytyvätkö opiskelijat yliopiston nykyiseen sosiaaliseen ympäristöön vai vaativatko jotain enemmän. Tyydytäänkö nykyiseen kuvaan humanistisista tieteistä vai uskalletaanko jalostaa myös niitä taitoja, jotka eivät suoraan palvele tiedeintressejä.

”Jokaisesta ei tule opettajaa”, Kantola sanoo. ”Silti olisi hyvä pystyä löytämään oma ekologinen lokeronsa, jossa on hyvä olla.”

Akateeminen nurkkakuntaisuus rajoittaa kykyä kuvitella vaihtoehtoisia tulevaisuuksia, sanoo Kantola. Kiinnostavia asioita alkaa syntyä, kun opiskelijat saavat edetä uteliaisuutensa ehdoilla. Kantola itse ehti kokeilla konetekniikan ja filosofian opintoja ennen Taideteolliseen korkeakouluun päätymistä.

Mutta vanhat asenteet ovat tiukassa. Kantolan opetusmetodit ärsyttävät monia teekkareita. Insinööriopinnoissa on helppo tottua selkeisiin raameihin, tehokkuuteen ja yksiselitteisiin vastauksiin.

Kantola kuittaa vastarinnan merkkinä siitä, että oppiminen on monen kohdalla vielä kesken.

”Maailmalla ei ole yhtä oikeaa ratkaisua.”

 

Teksti: Ville Airaksinen

Kuvitus: Eero Lampinen