Onnelliset ihmiset ovat onnellisia, kaikki on hirveän täydellistä.
Paitsi minä olen katkera.
Jälleen yksi tuttu on lipunut avioliiton onnelliseen satamaan ja juhlistanut sitä idyllisillä kesähäillä. Alle tipahtelee kommentteja, joissa ihmiset onnittelevat ja ottavat samalla hippusen onnesta itselleenkin. Sitä minun Facebook-syötteeni on kesäsunnuntaisin pullollaan.
En minä ole hapan siitä, että ihmiset tekevät ja saavuttavat asioita. Ihmiselämän tärkein huijaus on juuri näiden elämän checkpointien saavuttaminen ja sitä kautta saatu illuusio siitä, että etenemme kohti jotain muutakin kuin kuolemaa. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että ihmiset saavat rasteja ruutuun.
Se, mistä olen hapan, on tapa, jolla nämä saavutukset realisoituvat. Olemme 2010-luvulla jatkuvasti samaan aikaan verkossa ja sen ulkopuolella. Altistun alinomaa promootiokuville, lapsensaanti-statuksille ja kesähäätiedotteille.
Jälkimmäiset ovat pahimpia. Miksi? Koska haluan naimisiin, ja koska haluan häät, ja koska se ahdistaa ihan tosi paljon.
Heinäkuun Helsingin Sanomissa kirjoitettiin vantaalaispariskunnasta, jonka häät maksoivat 22 euroa minuutilta. Jutun ydin oli, että häät järjestetään ennen kaikkea itsensä brändäämiseksi. Yksilöllisyydenkaipuun lisääntyessä meillä on yhä kovempi tarve kertoa muille, keitä ja mitä me olemme. Ja siinä auttaa raha.
Voit kysyä itseltäsi: käyttäisinkö 16 000 euroa yhteen päivään, jos kukaan ei koskaan saisi tietää?
Meidän häät -ohjelmassa punkkaripariskunta vaalii omaa aatettaan: häiden pukukoodi on vapaa, vihkisormuksissa anarkistien logo ja Tumppi Varosen Problems? soittaa hääbändinä. Kuninkaallisissa häissä seremoniasta tehdään kahden selostajan läpikäymä, satojen miljoonien katsojien todistama spektaakkeli. Kaksi julkkista ja yhdet häät antaa vastuun superuniikkien häiden järjestämisestä julkkiksille kuten Petri Nygårdille ja Jethro Rostedtille.
Häiden areena on yksi erottautumisen paikka, mutta eikö kaikista suurin myönnytys, päätös mennä näyttävästi naimisiin, ole siinä vaiheessa jo tehty?
1,68 euroa, se on tilini tämänhetkinen kate. Mutta häihin voi upota helposti päälle kymppitonni. Pelkät hääkutsut voivat kustantaa jopa 500 euroa. Niin paljoa tililläni ei ole ollut irtonaista valuuttaa aikoihin. Ja tässä puhutaan vasta summasta, jonka tarvitsen lähettääkseni kutsut juhliin, joita ei ole.
Tämä ei tarkoita, etteikö minulla olisi varaa kutsuihin. Tienaan päivätyössä ja vapaana toimittajana sen verran, että voin tehdä muutaman budjettimatkan vuodessa ja ostaa kaupasta avokadoja. Enemmän kyse on siitä, että säästämisen sijaan pistän rahat välittömiin iloihin: matkoihin, futislippuihin ja kaljaan.
Ja naimisiin kyllä pääsisin vaikka ilmaiseksi. Maistraatissa se ei maksa senttiäkään. Mutta häät – ne pitää olla.
Ahdistus tulee oudolla tapaa siitä, että koen tarvetta käyttää rahaa johonkin, johon en kuitenkaan rahaa käytä: isoon hääjuhlaan. En osaa säästää, ja vaikka osaisin, säästäisin luultavasti puolen vuoden Aasian-matkaan.
Elämme yhteiskunnassa, jossa oleminen määrittyy tarpeiden pohjalta. Nämä tarpeet liittyvät aina tavalla tai toisella kulutukseen. En ole sataprosenttinen versio itsestäni ennen kuin saan hankittua ihan kaiken, käytyä ihan kaikkialla, luettua ihan kaikki romaanit ja sukupolviromaanit, testattua ihan jokaista uutta trendijumppaa ja järjestettyä ihan kaikki mahdolliset bileet.
Vitsi on siinä, ettei tuohon sataan prosenttiin ikinä pääse. Sitä mukaa kun tarjolla olevien asioiden määrä kasvaa, mittarin yläraja karkaa kauemmas. Häidenkin täytyy olla koko ajan totaalisempi spektaakkeli.
Televisiossa häät ovat yltiömaterialistinen kilpailu. Yhdysvaltalaisessa Neljät häät -sarjassa voittaa se, joka järjestää ystävilleen kaikkein miellyttävimmän juhlan. Kisaajille palkkiona on sosiaalinen ja rahallinen hyöty: juhla saa sarjan kautta miljoonia lisäkatsojia, ja voittajamorsian (sekä sulhanen, joka ei ohjelmassa sano kuin ”tahdon”) pääsee häämatkalle tropiikkiin.
Budjetit vaihtelevat kymmenestä sataan tuhanteen taalaan, ja tietenkin voittaja on usein käyttänyt juhlaansa myös isoimman setelitukun.
Hääohjelmia ahmiessa käy ilmeiseksi, kuinka konventionaalinen koko härdelli on. Joka toinen morsian sanoo tekevänsä kaiken toisin, jotta lopputulos ei ainakaan olisi ”tylsä ja perinteinen”. Kuitenkin pakollinen kaava on about seuraava: siunausseremonian jälkeen häävastaanotto, jossa ensin cocktailit, sitten illallinen, pari mukahassua hääleikkiä ja lopuksi vapaata seurustelua ja/tai kreisibailausta.
Kaikki on tylsää ja perinteistä.
Ja siitähän hääteollisuus tykkää. Pelkästään Yhdysvalloissa se on kymmenien miljardien dollarien kokoinen bisnes, joka nojaa vahvaan traditioon. Siihen ujutetaan hiljalleen uusia vivahteita, jotka valuvat meille television ja elokuvien kautta.
Tiesitkö, että morsiamen luovutus on amerikkalaisista elokuvista vasta 1900-luvulla meille siirtynyt perinne? Tai että kihlasormuksen perinteikkyydestä saamme kiittää De Beers -nimistä jalo-kivikartellia? He käynnistivät 1930-luvun lopulla mainoskampanjan, jolla lanseerattiin jalokivet kihlajaisperinteenä.
Perinteen ja tradition tehtävä on tuoda pysyvyyttä ja jatkuvuutta kaoottiseen aikaamme. Samalla se on tapa myydä meille roinaa. Vaikka boikotoisimme 1980-luvulla kalenteriimme ilmestyneen ystävänpäivän korttirulettia, on vaikea olla lainkaan osallistumatta siihen. Kuluttamisen imperatiivi on ylivoimainen. Osta tai et elä.
Olo on turvallinen, kun roikkuu traditiossa. Se vain on tehtävä ostamalla asioita, esimerkiksi häitä. Samaan aikaan kun avioliiton merkitys tietyissä piireissä vähenee (vaikkapa homoseksuaalit ulossulkevan luonteensa vuoksi), mainostajat vahvistavat sen roolia elämän täydellistäjänä.
TV-ohjelmien hääuskovaiset hokevat, kuinka avioliitosta alkaa ”oikea elämä”. Retoriikan pointtina on, että häät ovat kaikkein perinteisimmän käsityksen mukaan olleet ihmiselämän ensimmäinen taloudellinen jättipaukku. Sen jälkeinen aikuisuus tarkoittaa samalla kuluttajuutta: autoa, omistusasuntoa ja lastensaantia.
Nämä ovat kaikki merkkipaaluja, mutta samalla myös taloudellisia investointeja.
Ehkä häissä pelottaa myös se, etteivät taloudellinen panostus ja somessa saatu huomio kohtaa. Jokainen tietää tunteen, kun näkee hirveästi vaivaa FB-statuksen tai kuvan eteen ja saa siihen tasan viisi tykkäystä. Oliko sen arvoista?
Kuten kaiken muunkin, someaika alistaa myös ihmissuhteet huomiotaloudelleen.
Kun aloitin nykyisen seurustelusuhteeni, pähkäilin liian pitkään sitä täydellistä onnellisuusstatusta joka saisi satatuhatta likeä. Hetki meni ohi. Informaatio tapailustamme ikään kuin valui yleiseen tietoisuuteen.
Sosiaalisessa mediassa on koko ajan tekemisissä sen kanssa, saako huomiota vai ei. Oma suosio ja menestys täytyy tehdä näkyväksi. Huomiohakuisuudesta tulee normi.
Koska en tehnyt statusta parisuhteestamme, tykkäyksiä ei tullut lainkaan. Se oli turvallinen vaihtoehto. Ennemmin ei statusta lainkaan, kuin status, josta tykkäävät luennolta tuttu ihan kaikesta tykkäävä hyypiö ja oma isoäiti, joka painelee jatkuvasti asioita vahingossa.
Nyt tuntuu välillä, että parisuhteemme on vain 95-prosenttisesti todellinen. Miten se muka olisi 100 prosenttia, kun siitä ei ole mitään julkista jälkeä? Samaan tapaan häät ovat performanssi, jota ilman parisuhdeonnemme voi olla vain 95-prosenttisesti todellinen.
Haluan häät, koska niillä voin osoittaa olevani merkityksellinen. Niillä saan ympärilläni pyörivät ihmiset seisahtamaan, osoittamaan katseensa minuun ja kohottamaan lasinsa minun kunniakseni.
Facebookiin jakamani häävalokuvan pitäisi olla samaan aikaan huoleton ja spontaani mutta kuitenkin ihan täydellinen. Kun lopulta menen naimisiin, olen eniten huolissani siitä, kuinka monta peukkua tuo kuva saa.
Jos tykkäyksiä tulee kymmenen, what`s the point?
Teksti: Antin Vanha-Majamaa
