04. huhtikuuta 2014
Teksti:

Se oli kovin tunteellinen kokemus. Lauri Maijala oli kahdeksanvuotias, kun hän istui KOM-teatterin katsomon eturivissä oikealla ja ajatteli, että ei näin voi olla. Miksi kaikki potkivat Elefanttimiestä päähän niin, ettei se voi hengittää? Miksi kaikki käyttävät sitä hyväkseen, vaikka se ei ole tehnyt kenellekään mitään pahaa? Se on valtava vääryys.

Tunne oli niin primitiivinen, että siitä asti Maijalalle on ollut kaikkein tärkeintä olla tekemättä mitään tyhjänpäiväistä. Niin kauan, kun meillä on vähäosaisia, porvari ei voi nukkua hyvin.

Kertomus on sellainen yhteiskunnallinen, joka on sopivaa kertoa silloin, kun on tullut vastikään valituksi KOM-teatterin taiteelliseksi vastaavaksi.

Maijala aloittaa työn elokuussa, kun 35 vuotta teatteria johtanut Pekka Milonoff jää eläkkeelle. Hän jakaa johtotehtävän yhdessä tämän pojan, Juho Milonoffin kanssa.

Mutta ei Maijala, 27, tarinaa siksi kerro. Ei hän osaa puhua virkansa puolesta, hän on yhtä kuin virkansa. Kaikki, mitä hän tekee, liittyy teatteriin, sukujuhlista lähtien. Teatterikorkeakoulun ohjaajalinjalta valmistuva Maijala on teatterisukua jo viidennessä polvessa.

Kaikki liittyy myös tunteeseen, kaikenlävistävään oikeudenmukaisuuden kaipuun tunteeseen. Se ei ole kovin trendikästä.

”Olen tässä yrittänyt kuunnella kaupallisten radioiden aamushow`ta”, Maijala sanoo. Hän istuu uuden työpaikkansa lavalla ja naputtaa jalkaansa lattiaan. Ei hermostuneesti, vaan kärsimättömästi, omasta puheestaan lietsoutuneena.

”Olen ollut ihan, että mitä helvettiä. `Huomenta hei, tänään puhutaan banaaneista! Mikä on sun paras banaanimuisto? Soita tänne ja laita Twitteriin, niin keskustellaan siitä, miten vaikeaa sitä on syödä!` Siis mistä vitusta tässä puhutaan? Kuka vittu tonne soittaa ja miten vitussa nää voi elää itsensä kanssa?”

Ei Maijala viihdettä vastusta, päinvastoin. Hän haluaa tehdä sitä itsekin. Viimeisen neljän vuoden aikana hän on ohjannut kaikkien tuntemista tarinoista sellaisia näytelmiä, jotka ihastuttavat ja naurattavat.

Turtumista hän pelkää. Sitä, että meillä on kaikki niin hyvin, että kaikki on yhdentekevää, ettei mikään enää tunnu miltään. Siksi hänen viihteensä ei kerro banaaneista, vaan Mannerheimista ja Tuntemattomasta sotilaasta. Sellaisilla tavoilla, jotka myös suututtavat, ahdistavat ja häiritsevät. Hän on esittänyt Suomen marsalkan suutelemassa Hitleriä ja aitoja ruumiskuvia oopperassa.

Tärkeintä on, että se mitä tehdään, oli se taidetta tai viihdettä, tähtää johonkin.

”Aina kun jengi puhuu, ettei ne ole kiinnostuneita politiikasta, tekisi mieli vetää turpaan. Taide on poliittista, yksityinen on poliittista!” Maijala julistaa ja levittelee käsiään.

”Mutta en mä oo koskaan vetänyt ketään turpaan, mä oon vain saanut turpaan.”

Maijala ei ollut erityisen trendikäs lapsenakaan.

”Harrastin jousiammuntaa ja vittu vetopasuunan soittoa.”

€¨Ja esiintymistä, totta kai. Kun Maunulan ala-asteen joulujuhliin kaivattiin ohjelmaa, ekaluokkalainen tarjoutui esittämään taikatemppuja juuri lahjaksi saamallaan taikurisetillä. Oli hieno viitta, hattu ja avustaja.

Ja esitys, joka teki yleisöön vaikutuksen. Kun Maijala tuli joululoman jälkeen kouluun, joukko viidesluokkalaisia piiritti hänet. Repi hiuksista, läimi kasvoihin ja antoi jokainen erikseen lumipesun. Viimeinen, mitä perään huudettiin, oli ”vitun Timo Taikuri”.

Kiusaaminen pakotti vaihtamaan koulua viidennellä. Steinerissä olikin helpompaa. Oppilas- kuntatoiminnassa kaikkien luokkien oudot löysivät toisensa ja Maijala jotain, mihin samaistua.

Joukosta sai voimaa. Hän järjesti ulosmarsseja koulusta, lopetti saksan opiskelun, kun tunneilla alettiin puhua Hitleristä, ja liittyi Suomen kommunistiseen puolueeseen, koska provosoitui parin lukiotutun kokoomuslaisuudesta.

”Ihmisten pitäisi uskaltaa sanoa, jos jokin tuntuu väärältä. Mä ahdistun sellaisissa hipsteriympyröissä, joissa valitaan parhaat jutut päältä eikä sitouduta mihinkään. Silloin pimeät voimat ottaa vallan, kun hyvät ei yhdisty.”

Hän on tehnyt siitä näytelmänkin, niin kuin kaikesta, mitä ajattelee.

KOM:in viimevuotinen TÅ¡ehovin Kolme sisarta kertoi yläluokkaisesta tyhjyydestä. Siitä, miten ihmisillä on kaikki, mitä toivoa saattaa, mutta elämä valuu hukkaan, kun kukaan ei saa jatkuvalta kelailultaan mitään aikaan.

”Suomessa on kaikki niin vitun hyvin, että teatteriakin tehdään vain aiheesta minä ja minuus. Se on niin helvetin tylsää, että mulla hajoaa pää.”

Maijalalle päämäärätön haahuilu ja merkityksettömyys ei ole aikalaistrauma, vaan jotain, mitä vältellä. Hän tekee mieluummin intuitiolla. Jos tuntuu siltä, että lavalle on tuotava kirahvi, sinne tuodaan kirahvi. Jos jää odottelemaan ja analysoimaan liikaa mitä se tarkoittaa, kaikki jää tekemättä.

”Teatteri on mun tapa käsitellä maailmaa ja omia näkökulmiani. Se on niin subjektiivista aina, että turha niitä omia perversioitaan on älyllä yrittää tappaa. Vain sillä tavalla tulee sen verran omaperäistä, että se muuttuu ulkopuolisille kiinnostavaksi.”

Subjektiivisuus ei tarkoita itseensä kääriytymistä: yhtäkään vallankumousta ei ole tehty etäännyttämällä itseään kaikesta. On oltava porukka, jonka kanssa sydän lyö samaan tahtiin, ohjaaja sanoo.

Hänen porukkansa, lukioaikainen oppilaskunta on edelleen mukana paljossa, mitä hän tekee. Tuolloin perustetun teatteriryhmän kuudesta jäsenestä kolme on ohjaajia, Linda Wallgrenin kanssa Maijala on avoliitossakin.

Skp:henkin hän kuuluu edelleen, vaikkei mikään puolueaktiivi olekaan. Kommunisti kyllä, vaikka ihan vain kiusaksi ja sen vastapainoksi, etteivät ihmiset enää nykyään sano kuuluvansa mihinkään.

Meidän kaikkien pitäisi olla rehellisiä omalle alhaisuudellemme Maijala sanoo.

”Kaikilla on vain yksi elämä ja hitsi siitä voi saada hirveän paljon enemmän irti.”

Teksti: Aurora Rämö
Kuva: Annikki Valomieli