07. maaliskuuta 2014
Teksti:

Kainuun iltapäivä on pimentymässä mustaksi. Pakettiauto ajaa Hyrynsalmen S-marketin parkkipaikalle. Ovet avautuvat, viisi ihmistä lähestyy hiljaisena rivinä myymälän liukuovia.

Kauppareissu kestää pitkään, sillä ostajat eivät ole tottuneet suomalaiseen hyllylogiikkaan, vaan ranskalaiseen, brittiläiseen, libanonilaiseen, espanjalaiseen ja kalifornialaiseen.

Kansainvälinen joukko taiteilijoita on saapunut Hyrynsalmelle vasta muutamaa päivää aiemmin. Edessä on kolme kuukautta talvea Suomen lumisimmassa paikassa, Hyrynsalmen Paljakanvaarassa.

Kun kaupalta ajaa viisi minuuttia luoteeseen, talot ja valot katoavat. Edessä on metsätie, jota jatketaan parikymmentä minuuttia. Tie nousee kukkulalle, kaartaa hieman vasempaan ja vie keltaisen puutalon pihaan. Tämä on Mustarinda, taiteilijaresidenssi, joka on viiden vuoden ajan majoittanut taiteilijoita muutaman kuukauden jaksoiksi.

Nietosten ympäröimässä talossa palaa valo. Se paljastaa tummatukkaisen miehen, joka seisoo ikkunan takana uppoutuneena keskusteluun ja katsoo välillä ulos pimeään.

Hän on talon isäntä, taiteilija Antti Majava. Mustarinda on hänen unelmansa. Täällä on tarkoitus luoda, ei mitään sen vähempää kuin uusi ihmisyys.

Antti Majava oli 27-vuotias ja mielisairaalassa, kun kuuli ensimmäisen kerran Black Mountain Collegesta.

Sairaalan juhlasalin seinälle heijastui video. Kuvaan tuli säveltäjä John Cage, joka kykki metsässä korin kanssa. Hän noukki sieniä, kuunteli hiljaisuutta. Cage sanoi kameralle:

”Minulla oli henkilökohtainen kriisi. Olin huolissani siitä, miksi kukaan kirjoittaisi musiikkia. Tajusin, että taiteen ajatus ei ole viestiä omia tunteitaan muille vaan pikemminkin imitoida luontoa.”

Cage on yksi taiteilijoista, jotka opiskelivat Black Mountain Collegessa, koulussa, jonka ajatus oli mielipuolinen. Perustaa nyt vapaa taidekoulu pusikkoon keskellä syvintä 1930-luvun lamaa.

Humanististen aineiden professori John Andrew Rice teki sen silti. Ennen kaikkea siksi, että oli pettynyt yliopistoihin, joissa oli uransa aikana luennoinut. Hänen mielestään taiteen piti olla keskeisessä roolissa kaiken oppimisessa. Oikea yleissivistys oli henkistä kypsyyttä eikä vain tietovarastoja, ja ihminen kypsyy tekemällä, ei vain lukemalla, hän pohti. Pohdinnat eivät herättäneet vastakaikua 1930-luvun yhdysvaltalaisyliopistojen rehtoreissa, joten Rice ryhtyi sellaiseksi itse.

Black Mountain College aloitti toimintansa vuonna 1933 Pohjois-Carolinassa, eristyksissä muusta asutuksesta, kukkuloiden ja havupuiden keskellä. Lukujärjestystä ei ollut, oppiainerajoja ei myöskään, luennoille sai mennä jos halusi.

Opiskelijat ja opettajat asuivat collegensa tiloissa, osallistuivat sen ylläpitoon ja työskentelivät opinahjon omalla farmilla. Aina 1950-luvulle saakka, jolloin Black Mountain College kaatui rahavaikeuksiin.

Ennen vararikkoa vuorilla ehti käydä hakemassa oppia satakunta taiteilijaa, sellaisia, jotka opittiin myöhemmin tuntemaan postmodernismin kehittäjinä. Kuten vaikka Merce Cunningham, nykytanssin pioneeri, tai Robert Rauschenberg, yksi ensimmäisistä poptaiteilijoista ja Buckminster Fuller, arkkitehti ja keksijä, joka kehitteli esimerkiksi oman automallin.

John Cagen sävellykset taas laajensivat koko musiikin käsitteen. Säveltäjän tunnetuimmassa teoksessa, Neljä ja puoli minuuttia täydellistä hiljaisuutta, ei käytetä lainkaan soittimia tai nuotteja. Pianisti istuu yleisön edessä hiljaa – neljä ja puoli minuuttia – ja availee ja sulkee tietyin väliajoin pianon kantta. Yleisön on tarkoitus keskittyä ympäristön ääniin.
Niihin, joita ei kaupungissa ehdi kuunnella.

Antti Majava pääsi Kuvataideakatemiaan valokuvilla, joihin oli ikuistanut Rauhan autioituneen mielisairaala-alueen.

Alun perin hänen ei edes ollut tarkoitus hakea niillä kuvilla taidekouluun, olihan hänellä jo opiskelupaikka Helsingin yliopistossa teatteritieteen laitoksella. Parantolan valokuvaaminen oli hänen henkilökohtainen projektinsa, eräänlainen surutyö sen jälkeen, kun Rauhan mielisairaala lakkautettiin säästösyistä.

Lakkautuspäätös oli järkytys, sillä sairaala oli Majavalle tärkeä paikka, hänen lapsuutenkotinsa. Isä oli työskennellyt Rauhassa psykiatrina.

Majava sai kuulla isältä, mikä oli potilaiden kohtalo sairaalan sulkemisen jälkeen: alkoholia, huumeita, itsemurhia. Rauhan lakkauttaminen oli Majavan mielestä heitteillejättö.

Hän tajusi ensimmäistä kertaa, että taloustieteilijöillä on aina viimeinen sana, tehtiinpä mitä tahansa päätöksiä.

Kun valokuvat Rauhan sairaalasta tulivat kehittämöstä, ne näyttivät onnistuneen niin maagisen hyvin, että Majava osallistui niillä Kuvataideakatemian pääsykokeeseen. Valintaraati oli samaa mieltä. Seuraavana syksynä Majava aloitti opintonsa Kuvataideakatemian tila-aika-taiteiden linjalla.

Lehtori Erkki Soinisen mielestä Antti Majavan idea järjestää installaatiotaiteen kurssi Rauhan mielisairaalassa oli hyvä.

Siispä toisena opiskeluvuonna koko vuosikurssi matkusti viikoksi Majavan lapsuudenmaisemiin joutsenolaiseen hylättyyn parantolaan.

Siellä he katsoivat kaikki yhdessä Soinisen valitsemia videoita, muun muassa sitä, jossa John Cage sienesti.

Majava katseli videota ja kuunteli professorin puhetta Black Mountain Collegesta ja siitä, kuinka taiteilijat yhdessä kehittivät uudenlaista ajattelutapaa vuorten sylissä. Se oli sellainen taiteilijayhteisö, jollaisesta Majavakin olisi halunnut hakea oppia.

Kuvataideakatemiassa häntä oli alkanut kyllästyttää opintojen teoreettisuus. Sellainen, joka ilmeni esimerkiksi rehtorin ohjeistuksessa ennen Istanbulin biennaalia, jonne Majava opiskelukavereineen valmisteli näyttelyä. Rehtori ihmetteli, miksi opiskelijat stressasivat sinne tehtävistä taideteoksista niin paljon: teoshan on vain välttämätön paha, ikään kuin sivutuote prosessissa, jossa tärkeintä on keskittyä pohtimaan omaa taiteilijapositiotaan.

Majava ei missään nimessä halunnut pohtia sellaisia. Hän ei tahtonut käpertyä itseensä. Ei voinut, sillä ihmiskunta oli vaarassa.

Mustarinda2

Antti Majava ei ole aivan varma siitä, milloin hän havahtui ympäristökriisiin. Mutta sen hän muistaa, kuinka katseli 13-vuotiaana Rauhan sairaala-alueella kasvavia mäntyjä. Aurinko laski ja värjäsi niiden rungot tummanpunertaviksi. Hänelle valkeni, että nekin asiat, joita hän piti ikuisina ja muuttumattomina, kuten luonto, eivät sitä ole.

Vähän vanhempana Majava luki kiihtyvällä tahdilla uutisia ilmastonmuutoksesta ja ympäristöstä. Seitsemän vuotta sitten hän törmäsi Pasi Toiviaisen kirjaan Ilmastonmuutos. Nyt – Muistiinpanoja maailmanlopusta. Se oli käänteentekevä.

Majava oli saanut valmiiksi taideteoksen Brysseliin Marttyyrien aukiolle, josta hän matkusti kotiin Helsinkiin junalla ja laivalla. Matkalukemisena oli Toiviaisen kirja, joka oli kuin katastrofielokuvan käsikirjoitus. Siinä kerrottiin Siperian sulavasta ikiroudasta, saastepilvistä ja merissä piilevistä metaanivarastoista, jotka meren lämpeneminen uhkasi vapauttaa ilmakehään.

Majavasta tuntui ällistyttävältä, että päättäjät eivät kuunnelleet tiedeyhteisön suosituksia, ainoastaan taloustieteilijöiden. Ketään ei tuntunut hetkauttavan tieto, että ilmastonmuutos uhkaa tuhota maapallon ekosysteemin muutamassa kymmenessä vuodessa.

Ihmiskunta käyttäytyi itsetuhoisesti, vaikka tiedemiehet ja ympäristöliike kuinka yrittivät puhua järkeä.

Järkipuhe ei tähän kulutusmaniaan tulisi koskaan auttamaankaan, Majava tajusi. Se oli yhtä turhaa kuin yrittää parantaa masentunutta sanomalla, että ei kannatta olla niin allapäin, elämässä on iloisiakin asioita.

Valmistuttuaan Kuvataideakatemiasta vuonna 2008 Majava keksi itselleen harrastuksen, joka lähestyi pakkomiellettä: Etuovi.com-palvelu.

Hän klikkaili itseään virtuaalimatkoille myytävänä oleviin kiinteistöihin, kävi paikan päällä katsomassa lupaavimpia. Ja nyt käsillä oli sellainen, erittäin lupaava myynti-ilmoitus: entinen kyläkoulu keskellä korpea. Korkeuskäyrä näytti, että se oli kukkulalla. Lisäksi satelliittikuvassa talon vieressä näkyi epämääräisen muotoinen tumma läntti. Se oli ikimetsää, tiheä luonnonmukainen, viidentuhannen hehtaarin laajuinen kuusikko, joka erottui ympärille istutetusta vaaleamman vihreästä mäntymetsästä.

Se oli juuri oikeanlainen paikka Black Mountain Collegesta innostuneen taiteilijan suunnitelmille.

”Haluaisin ajatella, että tilanne ei ole niin paha. Mutta aina kun luen uusimpia tieteellisiä tutkimuksia joudun toteamaan, että kyllä se perkele on. Ikävä kyllä näiden asioiden selittäminen ihmisille on kuin selittäisi kuvia kuolleille jäniksille.”

Antti Majava istuu pitkän pöydän ääressä ja puhuu pitkiä virkkeitä. Ne kertovat tuhosta, mutta saavat silti välillä nauramaan – huumoria, joka useimmilta tuomiopäivän profeetoilta puuttuu.

Siitä, kun Majava bongasi nettikaupasta vanhan kyläkoulurakennuksen, on kulunut kuusi vuotta. Hän osti talon 73 000 eurolla eikä ole sen jälkeen juuri ehtinyt taiteilijaidentiteeteillä teoretisoimaan.

Residenssissä, johon mahtuu kymmenisen ihmistä kerrallaan, on vieraillut tähän mennessä noin sata taiteilijaa. Toimintaa pyörittää Mustarinda-yhdistys, johon kuuluu reilu parikymmentä ihmistä. Talossa on tehty mittavia remontteja. Koneen säätiön tuella talosta rakennetaan energiaomavaraista ja päästötöntä – Paljakanvaaraan ei ole tultu saastuttamaan.

Majavan edessä pöydällä on Macbook Air, jonka omenalogon päälle hän on teipannut mustan neliön. Se on viittaus venäläisen avantgardistitaiteilija Kazimir MalevitÅ¡in teokseen Musta neliö valkoisella pohjalla.

”Kazimir sanoi, että häntä vituttavat orgaaniset muodot. Ja itsekin diggaan erittäin paljon abstraktista maalaustaiteesta, jota Kazimirkin edustaa.”

Mutta Majavan suhde abstraktiin taiteeseen on kaksijakoinen. Vaikka abstraktit kuviot ovat kauniita, niitä alkaa olla maailmassa liikaa.

”Planeetan maapinta-alasta 70 prosenttia on geometristen muotojen peitossa, peltojen ja rakennusten, metsätkin ovat kuin viivoittimella piirrettyjä. Avaruudesta katsottuna suuri osa meidän planeetasta näyttää MalevitÅ¡in maalaukselta”, hän sanoo.

Kazimir MalevitÅ¡ maalasi neliöitänsä 1900-luvun alussa, hieman ennen, kuin Black Mountain College perustettiin. Pohjois-Carolinan taiteilijayhteisö jatkoi siitä, mihin MalevitÅ¡ jäi. Siellä kasvaneiden taiteilijoiden kynistä syntyi myöhemmin postmodernismi, jonka polttoainetta ovat kysymykset ihmisen identiteetistä. Postmodernismin myötä identiteettikysymyksistä tuli yhtä vaikeasti hahmotettavia kuin John Cagen avantgardistisista sävellyksistä.

Samalla syntyi ihmisyys, joka perustui erilaisilla identiteeteillä leikittelyyn. Sitä leikkiä leikittiin kuluttamalla. Vaikka Majava ihailee Black Mountain Collegea, joka on Mustarindankin esikuva, hänen mielestään sieltä lähtölaukauksen saanut postmodernismi on syypää nykyiseen ympäristökriisiin.

”Taiteen postmodernismi on vaikuttanut meidän objektisuhteisiin siten, että me rakennetaan identiteettiämme kuluttamalla. Kaikkiin tavaroihin on alkanut viimeisen 15 vuoden aikana liittyä sellaista, että niitä ei käytetä tarpeeseen, vaan identiteetin rakentamiseen”, Majava sanoo.

Hän antaa esimerkin: pöydällä oleva Applen tietokone.

”Tämä on ihan ok tietokone. Mutta vituttaa, että kun käytän sitä, se rakentaa minusta jonkinlaista applemania. Applen tuotteet ovat paskoja taideteoksia. Ne eivät yleensä vastaa mihinkään tarpeeseen vaan palvelevat vain esteettisiä arvoja. Se on suoraa jatkumoa postmodernismista.”

Taiteella oli suuri rooli teollisen yhteiskunnan ihanteiden luojana, Majava sanoo. Sillä levitessään vuorilta ympäröivään yhteiskuntaan, taiteesta koko kansan huviksi, postmodernismi aiheutti kulutushysterian.

Nyt tästä hysteriasta pitäisi parantua, ja siihen tarvitaan Majavan mukaan taidetta.

mustarinda3

Taloa ympäröivät lumiröykkiöt taittavat harmaaseen. Päivä on pilvinen. Mustarindassa on hiljaista, sillä residenssissä majoittuvat taiteilijat ovat kaikki työssään – maalaamassa, runoilemassa, tekemässä hiilipiirroksia, elokuvakäsikirjoituksia. Edellisenä iltana on valvottu ja katsottu yhdessä Twin Peaksia.

Eteisestä kuuluu tömistelyä, kun pitkät miehet tömistelevät lunta kengistään. Residenssiin tulee vieraita: Hyrynsalmen kaupun- ginhallituksen puheenjohtaja Matti Kemppainen ja Kainuun uusiutuvan energian ohjelmaa vetävä Markku Nivakoski. He ovat tulleet keskustelemaan Majavan kanssa uuden kunnallisen energiayhtiön perustamisesta Kainuuseen.

Kolmikko istuutuu kahvittelemaan olohuoneeseen. Keskustelussa pilkahtelee sanoja kuten tahtotila, maakuntakaava, investointipäätös, tiekartta, maakuntastrategia.

Majava on huomannut, että taiteilijan koulutuksella pärjää tällaisissa palavereissa aivan hyvin. Prosessi-insinöörit eivät ole sen kummoisempia asiantuntijoita kuin biokaasulla kulkevan auton omistava taiteilijakaan.

Hän onkin mukana esimerkiksi työryhmässä, joka suunnittelee maakunnan energiastrategiaa. Siihen hän tempautui mukaan vähän sen jälkeen, kun Mustarindaan hankittiin kauppareissuja varten kaksi uusiutuvalla energialla kulkevaa autoa. Autot hankittuaan Majava soitti Kainuun energiayhtiöön tiedustellakseen, mistä lähistöltä saisi biokaasua. Vastaus oli, että ei mistään.

”Sanoin, että olen tullut siihen tulokseen, että tämä on ekologisin tapa kulkea autolla. Minut kutsuttiin näyttämään sinne autoja ja siellä todettiin, että nämähän ovat ihan oikeita kulkuneuvoja, ei mitään Aku Ankka -autoja”.

Tapaamisen jälkeen Majava kutsuttiin mukaan energiastrategiaa suunnittelemaan.

Majava kokee, että taiteilijan tehtävä on osallistua yhteiskunnan toimintaan mahdollisimman monipuolisesti sen sijaan, että päätöksenteko jätettäisiin kauppakorkeakoulusta valmistuneille ”mestaroijille”.

”Taiteilija on se henkilö, joka ymmärtää yhteiskuntaa. Mustarindan lähestymiskulma on se, että tarvitaan aikaa ja ymmärrystä, dialogia, tällaista mitä mekin nyt käymme.”

Siitä syntyy uusi ihmisyys. Sellainen, joka ei perustu shoppailemalla rakennettuihin identiteetteihin.

”Olen itsekin mies, joka rakastaa saada synttärilahjaksi niin sanotun kovan paketin. Olen aina tykännyt teknisistä laitteista ja välineistä. Mutta jossain vaiheessa se meni ihan överiksi, kun rippilahjaksi saattoi saada viisi virvelisettiä. Koko esineisiin liittyvä arvon tunne katosi, kun se tavaran vyöry oli niin valtava”, Majava sanoo.

Uusi ihminen on sellainen, joka osaa jälleen arvostaa tavaroita.

”Meidän ei tarvitse luopua mistään muusta kuin siitä ylikuluttamiseen perustuvasta postmodernin identiteetin rakentamisesta. Sen jälkeen me pystymme jälleen nauttimaan siitä, kun saamme jotain lahjaksi tai ostamme säästöillämme jotain.”

Kun rakennukselle mietittiin nimeä, pyöriteltiin aluksi sellaisia vaihtoehtoja kuin Taikavuori ja Eksymä. Lopulta voittajaehdotus löytyi kuitenkin kartoista, joiden mukaan muutaman sadan metrin päässä talosta, ikimetsän keskellä, on vaaran rinne nimeltä Mustarinda – kaunis vanha itämerensuomalainen nimi.

Itse asiassa Suomessa on kerran ollut toinenkin vaara nimeltä Mustarinda, parinsadan kilometrin päässä Kainuun taiteilijaresidenssistä. Siellä muinaissuomalaisten antama pakananimi kuitenkin vaihdettiin myöhemmin kristilliseen Suomeen soveliaammaksi, Koliksi.

Pari vuotta sitten Majava törmäsi englanninkieliseen tutkimukseen, joka tarkasteli Kolin kansallispuiston kävijöiden luontokokemuksia.

Kun hän näki, miten Mustarinda oli englanniksi käännetty, oli kuin viimeinenkin palikka olisi loksahtanut kohdalleen: Mustarinda on englanniksi Black Mountain.

Teksti: Vappu Kaarenoja
Kuvat: Maija Astikainen