07. maaliskuuta 2014
Teksti:

Parhaat teknobileet pidetään aina jumalan hylkäämissä paikoissa. Tyhjissä tehtaissa, autioituneissa varastohalleissa, rappioituneissa taloissa. Tai Detroitissa, teknon syntykodissa.

Motor Cityksi ristitty kaupunki oli vielä 1950-luvulla modernin futurismin loistava esimerkki. Mutta sitten tulivat japanilai-
set ja saksalaiset kilpailijat, jotka haastoivat Henry Fordin perustamien tehtaiden varaan rakennetun vaurauden. 1980-luvulla, kun teknopioneerit löivät uuden konemusalajin ensitahteja Detroitissa, kaupunki oli jo hyvää vauhtia autioituva entinen teollisuusmahti. Moottori yskähteli aikansa, kunnes se sammui. Viime vuonna Detroit hakeutui konkurssiin.

Kun katselee kuvia tämän päivän Detroitista, tyhjyyttään ammottavista kerrostaloista, tehtaista ja asemista, on helppo nähdä, mis- tä teknon aggressiivinen syke nousee. Teknologinen kehitys ei johtanutkaan onneen ja vaurauteen, vaan raunioihin. Tai, pikemminkin, itse kehitys kyllä jatkuu, mutta se ei välitä yhden ihmisen, kaupungin tai kansakunnan kohtalosta. Se liikkuu resurssien ja pääoman perässä liukkaasti toisaalle. Sen nopeassa rytmissä entinen valtakeskus on äkkiä autioituva periferia.

Sellainen kuin Detroit, jossa maailmaa syleilevät Motownin rakkauslaulut vaihtuivat teknon loputtomaan, painostavaan luuppiin.

Detroitin teknosoundin kehittäjät, niin sanottu Bellevillen kolmikko eli Derrick May, Kevin Saunderson ja Juan Atkins, ovat haastatteluissa korostaneet, että juuri kaupungin rappio oli tausta, jota vasten tekno syntyi. Heidän mukaansa Detroitin tyhjyys antoi teknomusiikille sen täyteläisyyden. Kuin sokea ihminen, joka haistaa ja tuntee asioita, joita näkevä ei koskaan huomaisi, tekno on visio tulevaisuudesta, jota emme ehkä vielä halua nähdä mutta voimme jo aavistaa. Tekno on dystooppisen tulevaisuuden taustanauha, vääjäämättä lähenevän rappion musiikkia.

Suomalaiseen mielenmaisemaan tekno soveltuu hyvin. Helsingissä onkin kokoonsa nähden melko eläväinen teknoskene ja laadukkaita tapahtumia klubeilla, festareilla ja underground-puolella. Helsinki ei ole mikään Berliini, mutta kyllä täällä osataan bailata aika autenttisissa teknotunnelmissa.

Ääniwallin kesäiset open airit ja vuosi sitten aloittaneet Test Pressing -illat vetävät porukkaa, joka tulee aidosti tanssimaan, ei sekoilemaan tai pokailemaan. Vallila-Suvilahti-Kalasatama-akselilla on ollut aitoa menoa myös milloin missäkin varastossa, teollisuusrakennuksessa, tunnelissa tai konttipihalla.

Joskus Ääniwallin tärisevällä tanssilattialla onkin tullut mietittyä, mikä tästä synkästä lajista tekee niin nautinnollisen. Miksi hakeudumme pimeisiin betoniluoliin juhlimaan? Miksi haluamme kuunnella loputonta bassorummun nelitahtia, jota säestävät erinäiset kolinat, säksätykset ja sireenien ulvonta? Miksi teknon painostavat visiot viehättävät?

Siksi, että teknon maailmanlopun tahdeissa on jotain hyvin vapauttavaa. Niiden aggressiivisuuden myötä saa päästää ulos oman turhautumisensa ja mustat energiansa. Se on antautumista koneellistuneen tulevaisuuden rytmille ja samalla sitä vastaan kapinoimis- ta. Maailmanlopun jälkeinen heimorituaali, jossa jäljelle jääneet ihmislajin edustajat kokoontuvat juhlistamaan sitä, että selviytyivät apokalypsista.

Tutkija Johannes Eurich onkin väittänyt teknoklubikokemusta uskonnollisen rituaalin korvikkeeksi. Hedonistien heimo kokoontuu yhteen tanssimaan itsensä transsitilaan. Toisteinen, hakkaava rytmi ajaa keskittymiseen. Järjellä analysoitavat elementit kuten sanat puuttuvat. Kunnon äänentoistosta virtaava basso tuntuu koko ruumissa, ja tanssivan kehon rytmi – syke,
liikkeet, hengitys – yhdistyy musiikin rytmiin. Kun soppaan lisää sopivan päihtymyksen, joka lamauttaa järkeä tehokkaasti, kokemus on to- dellisuudesta irtaannuttava. Teknon tahtiin uppoaminen tarjoaa järjen tuolla puolella olevan, miltei mystisen kokemuksen.

Eurichin mukaan teknotapahtuma kompensoi arkemme äärirationaalisuutta. Uskonsa tuonpuoleiseen menettäneen ihmisen on otettava ilo irti tämänpuoleisesta.

Teknon aikaansaamassa hetkellisen irtautumisen tilassa on Eurichin mukaan kuitenkin tärkeä ero entisiin uskonnollisiin rituaaleihin: toisin kuin perinteiset uskonnolliset rituaalit, tekno on yksilön oman nautinnon juhla. Vain teknobileisiin voi mennä yksin ja viihtyä, vaikka puhuisi illan aikana vain ovimiehelle.

Konemusiikkikulttuurista kertovassa Human Traffic -elokuvassa päähenkilö Jip pitää tanssilattiaekstaattisen monologin:

”Olemme rytmissä. Osa liikettä. Liikettä, joka pakenee. Heilutamme hyvästiksi. Lopulta haluamme vain olla onnellisia. Heh, niin. Ve- naas, mistä vitusta mä oikein selitän?”

Osuvinta pätkässä on loppukaneetti. Todellisuudesta irtaannuttava kokemus on tanssijalle kaunis ja tosi, mutta siinä ei ole syvällistä sanomaa. Tunne on aito mutta ohikiitävä, ja se kuitataan lopuksi naurahduksella. Bileet ovat ohi, arki taas edessä. Liike, johon kuulutaan, ei johda mihinkään muuhun kuin hetkelliseen pakenemiseen.

Toisaalta juuri teknorituaalin tyhjyys tekee siitä loistavan uskonnollisen menon sukupolvelle, jolla ei ole tarjolla uskoa sen paremmin jumalaan kuin teknologisen kehityksen riemuvoittoonkaan.

Jäljelle jää vain nautinnollinen eskapismi. Tyhjät tehtaat, joissa tanssia, ihan vain koska se tuntuu hyvältä.
Niin kuin Jip sen sanoi: koska lopulta haluamme vain olla onnellisia.

Teksti: Mari Suonto