13. joulukuuta 2013
Teksti:

Finaalipeli on SM-liigan historian pisin, se on kestänyt jo 108 minuuttia. Tilanne on 1-1. Yleisö on aiemmin hoilannut satojen äänien voimin uskollisesta veljeydestä ja patasydämen nöyryydestä, mutta nyt kaikki keskittyvät.

Tapparan kannattajia ei juuri näy, sillä Ässien nousu finaaliin oli niin yllättävää, että halli myytiin heti täyteen. Täynnä on myös kaupungin ravirata, jossa ottelu heijastetaan screenille. Siellä 3 500 ihmistä istuu katsomossa ja näkee, kuinka espoolainen Ville Uusitalo saa kiekon haltuunsa.

Silloin, sekunti ennen kuin ottelukello kääntyisi näyttämään 109 minuuttia, Uusitalo syöttää hyökkääjä Veli-Matti Savinaiselle. Savinainen vetää. Huutoa, älytöntä huutoa! Jossain sumutorvi soi, kypärät lentävät jäähän, joku katsomosta haparoi jäälle sekoilemaan. Pelaajat pinkovat toisiaan päin kädet ojossa, törmäävät ja painautuvat keoksi.

Porin Ässät on Suomen mestari, ensimmäistä kertaa sitten 1970-luvun, ja Savinainen on tehnyt voittomaalin. Savinainen, joka saa kahden vuoden sopimuksen maailman toiseksi parhaaseen jääkiekkoliigaan. Pelaaja, jonka Erkka Westerlund listaa ehdokkaaksi SotÅ¡in olympiajoukkueeseen ja joka tienaa niin paljon rahaa, että pystyy kustantamaan kaverinsa mukaan Venäjälle.

Koko Porin jäähalli, kuusituhatta ihmistä, huutaa: ”Vellu, Vellu, Vellu, Vellu!”

Veli-Matti Savinainen on 27-vuotias ja ollut aina osa joukkueetta.

Hotelli, johon Savinainen saapui heinäkuussa, oli hieno ja siisti, oli saunat, kuntosalit ja kaikki. Mutta se oli keskellä Siperiaa.

Kun KHL-joukkue HC Jugran kotipaikkaa etsii Googlen kartasta, joutuu zoomaamaan ulos monta kertaa, ennen kuin saa meren näkyviin. Katuja ei ole merkitty olleenkaan. Hanti-Mansijskin ympärillä on kartassa vain senttikaupalla vihreää ja ruskeaa mannerta: sitä, mikä on tehnyt paikasta vauraan. Maasta pumpataan miljoonia tonneja öljyä joka vuosi. Siksi kaupunki ympäristöineen kuuluu Moskovan ja Pietarin ohella Venäjän viiden rikkaimman alueen joukkoon.

Vielä heinäkuussa kaupunki muistutti etäisesti suomalaista pikkupaikkaa: parturikampaamo, apteekki, kerrostalolähiöitä, amerikkalaishenkinen hampurilaisravintola. Jos jotain sanottavaa olisi halunnut keksiä, olisi kutsunut sitä ihan kivaksi kesäkaupungiksi.

Ensimmäiset treenit yllättivät. Ne olivat toista kuin kesäharjoittelu Suomessa, aivan hirveitä. Niissä juostiin niin perkeleesti.

Oli ehtinyt vain harjata hampaat ja vetää treenikamat päälle ennen kuin bussi tuli hakemaan hotellin edestä viisitoista yli kahdeksan aamulla. Joukkue ajettiin toiselle puolelle IrtyÅ¡-jokea, jätettiin tien varteen ja odotettiin viisikymmentä minuuttia, että viidentoista kilometrin matka oli juostu. Savinainen oli perillä aina viimeisten joukossa.

Ensimmäisissä jäätreeneissä hän oli niin puhki, että kolmannen luistelukierroksen kohdalla oli pakko heittäytyä jäähän makaamaan. Pohkeet kramppasivat sen verran pahasti.

Lenkin jälkeen oli punttisali ja jääharjoitus, sitten päiväunet, sitten taas puntti ja kahdet jääharjoitukset. Joka päivä sama homma.

Valmentaja oli olympiakultaa voittanut vanhan liiton venäläinen urheilija. Sellainen, jonka nimessä on suhuäänteitä ja joka vaatii asioita, joiden tarkoitusta kukaan ei ymmärrä.

Treeneissä Savinainen meni aina jonon viimeiseksi ja teki perässä saman kuin muut. Kerran valmentaja laittoi hänet ja kaksi muuta ulkomaalaista pelaajaa ensimmäisiksi. Koko harjoitus meni aivan päin seinää. Kukaan ei tiennyt, mitä oltiin tekemässä ja minne piti syöttää. Sama toistui toisen kerran, kolmannenkin, ei- vätkä pelaajat taaskaan tajunneet, mitä järkeä koko jutussa oli.

Täällä jääkiekkoa ei pelata suoraviivaisesti syötöstä maaliin, suomalaisvahvistus huomasi. Peliä rakennetaan usean pelaajan kautta jätön jätön jätöillä.

Kuvio selvisi fläppitaulun piirroksista. Valmentaja selitti venäjäksi samalla, kun kynä heilui ja Savinainen yritti päätellä, mistä on kysymys. Eivät ne erikoisia viivoja olleet, mutta olisi ollut helpompaa, jos olisi ymmärtänyt mitä puhutaan.

Savinaisen työpäivät kuluivat hiljaa. Ainoastaan ruotsalainen Jonas Andersson puhui englantia, NHL:ssä pelannut venäläinen Mihail Jakubov vähän. Pian Anderssonkin sai potkut.

Päivän päätteeksi bussi vei takaisin hotellille, jossa ei ollut muuta seuraa kuin Skype. Ei sitä olisi muuta jaksanutkaan kuin pestä hampaat ja nukahtaa kesken leffan. Hotellikuolema.

Hanti

Pakkaset alkavat syksyn tullen, ja talvisin Hanti-Mansijskista tulee karu. Kun tuulee, tuntuu että sormet irtoavat. Kasvillisuus viheriöi satunnaisina maasta töröttävinä risurykelminä.

Ihmisiä on suunnilleen saman verran kuin Porissa, vähän yli 80 000. Sitä, että kaupungissa on kaksi yliopistoa ja lentokenttä, ei huomaa mistään muusta kuin keskeneräisistä rakennuksista. Jos taloja tulee lisää, niin kai sitten ihmisiäkin.

Ei sillä, että Espoon Karakalliossa, missä Savinainen Suomessa olleessaan asuu, olisi kovasti kummoisempaa. Alepasta saa kaljaa tunnin pidempään kuin siperialaiskylästä, mutta siinäpä se. Kotona tylsyys ei kuitenkaan ole samanlaista. Savinainen on kasvanut Espoossa, siellä on historiaa. Täällä taas ei ole ainoatakaan tuttua paikkaa eikä ketään, joka ymmärtäisi yhtään vitsiä.

Täällä on vain jääkiekko. Sitä on harjoiteltu jo aivan lapsesta saakka.

Savinainen oli kolme, kun isä vei Espoon kiekkoseuran kiekkokouluun.

Siellä muodostui ketjuja, joiden nimet muistaa edelleen ilman miettimistä: pakkipari Juvonen-Järvenpää, Savinainen-Kilpeläinen- Toivakka. Ykköskenttä, joka teki tuhoa ympäri Suomenmaata.

Kuten usein, teini-iässä alkoi riittää. Oli juhlia ja kavereita, paljon muutakin kuin ainaiset treenit. 16-vuotiaanan Savinainen soitti valmentajalleen ja ilmoitti, että lopettaa. Käsi oli murtunut, eikä koko laji kiinnostanut pätkän vertaa.

Isä sai kuitenkin houkuteltua takaisin jäälle. Niin se on aina mennyt: Savinaisella ei ole koskaan ollut erityisiä tavoitteita, mutta aina joku on tyrkkinyt eteenpäin.
Vuonna 2007 se joku oli valmentaja Karri Kivi. Savinainen pelasi silloin Forssan palloseurassa Mestiksessä, jääkiekon ykkösdivarissa.

Pelaa rauhallisesti, mutta hyvin, sillä Ässien pomot ovat käyneet katsomassa jo useampaa peliä, Karri Kivi kehotti. Savinainen teki niin, pomot vakuuttuivat ja mies pääsi try-outien kautta SM-liigaan Porin Ässien hyökkääjäksi.

Venäjän liiga on toisentyyppinen paikka. Se kuulostaa suorastaan kilpavarustelulta. Kuten NHL:ssä, KHL:ssä on palkkakatot, mutta ne eivät koske kaikkia pelaajia.

Yksikään joukkue ei tuota voittoa, mutta uusia tähtiä ja valmentajia ostellaan samaa tahtia kuin potkuja jaellaan, eli jatkuvasti. Gagarin Cupin pääpokaali painaa tasan kilon enemmän kuin NHL:n Stanley Cupin.

Liigasta halutaan tehdä koko ajan isompi, parempi, enemmän.

KHL ei käynyt Savinaisella koskaan edes mielessä, sillä hän ei olisi ikinä uskonut, että pääsisi sinne asti. Mutta kun agentti kertoi, että Venäjän liigassa oltiin kiinnostuneita, Savinainen ei tietenkään kieltäytynyt. Rahasta väännettiin jonkin aikaa, Ässät eivät luopuneet ihan ilmaiseksi.

savinainen

Menkääs nyt hakemaan sitä ruokaa, en oo syönyt tänään kuin yhden jugurtin”, Savinainen sanoo.

Juusokin viihtyy tossa ruokapöydän ääressä niin hyvin. Se otti itselleen tavoitteen, että plus kakskyt kiloa näiden Siperia-kuukausien aikana”, hän sanoo.

Savinaisen valmiiksi kalustettu asunto on lämmin parodia day-spasta. Jokaisella seinällä on eri kuvioiset tapetit, telkkarin takana oleva seinä on valaistu liiloilla led-valoilla. Vessan paperirullat on aseteltu näyttäväksi pyramidiksi hailakan turkoosia kaakelia vasten. Savinainen muutti sinne kuukausi sitten hotellista, vähän sen jälkeen, kun hänen kaksi kaveriaan kotoa viimein saapuivat.

”Onks sulla raskaampi olo?” Jussi kysyy Juusolta.

”Ainakin näyttää raskaammalta”, Savinainen sanoo. Sellaista ei voisi heittä Jugran pukukopissa, kukaan ei tajuaisi vitsiä. Niin voi sanoa vain kavereille.

Juuso käärii kanaa tortillaan eikä välitä mitään. Hänellä collegepaita, pipo ja verkkarit, jonkinlainen urheilijoiden kotiasu.

”Teille on hei tullu uus pelaaja! Aleksei Khrutsinin. 75-kiloinen”, hän raportoi iPad kädessä.

”Muurahainen!” Savinainen tuhahtaa.

”Joku junnu, ysiykkönen”, Juuso jatkaa. ”Eikä mitään tehoja, 2+4.”

Savinainen kuorii suklaapatukan kääreistä. Se on neljäs tunnin sisään.

”Tai no, nehän on melkein samat tehot kuin sulla. Paitsi että puolet vähemmän pelejä.”

Savinainen hymähtää. Enää se ei ole niin paha asia.

”Ei se olisi mikään katastrofi, jos tulisi potkut, ei todellakaan”, Savinainen sanoo. Hän makaa jättisängyssä, jonka päädyn päällä on valmentaja Karri Kiven kirja Kiven kovat. Juuso ja Jussi nukkuvat viereisessä huoneessa.

”Kohta mä olen ehtinyt olla täällä kuusi kuukautta ja sen jälkeen Suomi ei voi verottaa erorahoja.”

Pelit eivät ole ihan sujuneet. Kymmenessä ensimmäisessä pelissä Savinainen ei tehnyt yhtäkään maalia, vaikka paikkoja oli. Hän on allekirjoittanut kahden vuoden sopimuksen, mutta venäläisellä urheilusivustolla arveltiin, että seuraavan pelaajavaihdoksen jälkeen Savinaisen kamat eivät olisi enää hallin loossissa.

KHL:ssä pelaajia ostetaan ulos kovemmalla tahdilla kuin missään muussa liigassa.

Olympialajoukkueeseen tuskin on asiaa päävalmentaja Westerlundin listasta huolimatta, mutta venäläisarvaukset eivät osuneet oikeaan. Savinaisen sijaan lähtivät vanha valmentaja ja ruotsalainen Andersson. Tilalle tuli nuorempi koutsi ja kaksi jengikaveria Ässistä: kanadalainen Stephen Dixon ja tsekkiläinen Radek Smolenak.

Ja tietenkin Jussi ja Juuso, omat kaverit Espoosta. Pojat selittävät, että heti kun he laskeutuivat Hanti-Mansijskin kentälle, Savinainen teki ensimmäisen KHL-maalinsa.

”Beavis ja Butthead!” Savinainen keksii.

”No ei. Ne on täällä siksi, että mä vain ajattelin, että ollaan muutenkin yhteyksissä ihan päivittäin ja ne pystyivät lähtemään mukaan”, hän selittää.

”Ei siihen mitään erikoista syytä ollut.”

Oli siihen. Se, että Savinainen on aina pelannut joukkueessa.

Teksti: Aurora Rämö
Kuvat: Niklas Sandström