04. marraskuuta 2013
Teksti:

Annan sinulle tehtävän. Mitä yhteistä on seuraavilla elokuvilla: Tumman veden päällä, Puhdistus, Miss Farkku-Suomi, Varasto ja Juoppohullun päiväkirja.

Ihan oikein, kaikki listan elokuvat ovat kotimaisia ja saaneet ensi-iltansa viimeisen parin vuoden sisällä. Mutta niitä yhdistää kolmaskin asia: yhdenkään tarina ei ole syntynyt elokuvan käsikirjoittajan päässä, vaan on peräisin romaanin sivuilta. Ne ovat adaptaatioita – alun perin siis jotain aivan muuta kuin elokuvia.

Adaptaatioelokuvilla menee erityisen lujaa. Kun viime helmikuussa jaettiin Oscar-patsaita, parhaan elokuvan tittelistä kisasi yhdeksän elokuvaa. Niistä kuusi perustui johonkin muuhun kuin käsikirjoittajan alkuperäisideaan. Myös parhaan ohjauksen sarjassa painineista viidestä elokuvasta neljä oli adaptaatioita.

Taloudellisesti epävakaana aikana on pienempi riski tuottaa adaptaatio kuin tarttua uuteen ideaan. Tuottajat näkevät sen jokseenkin näin: romaani on valmiiksi markkinoitu, joten tarinalla on valmis fanikunta, valmiit katsojat€¨- siis taattu menestys. On vain ajan kysymys, koska rahat kilahtavat tilille.

Lokakuussa alkoivat esimerkiksi Vadelmavenepakolainen-elokuvan kuvaukset. Tunnemme Ruotsia ihannoivan tragikoomisen päähenkilön tarinan jo Miika Nousiaisen samannimisestä menestysromaanista ja näyttämöiltä – se on nähty muun muassa KOM-teatterissa sekä neljässä eri kaupunginteatterissa.

Adaptaatio saattaa olla turvallinen ratkaisu, mutta onko turvallinen aina paras? Ei tietenkään.

Hyvä romaani ei automaattisesti muutu hyväksi elokuvaksi. Yhteen muotoon tehty tarina voi pahimmassa tapauksessa menettää sielunsa, kun se viedään juuriltaan ja yritetään väkisin saada kasvamaan uudessa ympäristössä.

Mutta houkutus on suuri. Olen sulkenut monta kirjankantta ajatellen, että tästä saisi mielettömän leffan. Olen aloittanutkin, mutta jättänyt työn monesti kesken tajuten, ettei kaiken maailman kutsuhuutoihin kannata vastata. Olisin ollut surkea äiti kaikille romaaneille, joiden adoptoinnista olen haaveillut. Ehkä adoptiobyrokratiaa pitäisi elokuvien parissa kiristää: lapsen saa vasta, kun on osoittanut rohkeutta.

Käsikirjoittaja on adaptaation kanssa ristiriitaisessa tilanteessa. Toisaalta kaikki taustatutkimus on jo tehty ja lähdemateriaali pakattu luettavaan muotoon. Ihanan helppoa, senkun siirtää kaiken kankaalle! No, ei varsinaisesti.

Materiaalia on, mutta joskus sen uudelleen näkeminen ja järjestäminen on vaikeampaa kuin kokonaan uuden synnyttäminen. Alkuperäisteos saattaa olla pelottava esikuva: miten täyttää kaikki odotukset, joita ihmisillä on?

Vastaus: ei mitenkään, eikä kuulukaan.

Ehkä sinäkin olet joskus lopputekstien aikana huokaissut, että ”kirja oli paljon parempi”. Mutta asetelma on epäreilu. Elokuva häviää lähes automaattisesti, sillä vertailu tekee elokuvasta alkuperäisteokselle alisteisen.

Vähän kuin vertaisi pikajuoksijaa ampumahiihtäjään. Totta kai toinen on nopeampi, kun ei tarvitse hikoilla suksien kanssa ja roudata kivääriä mukana!

Eri lajeissa on aiheellisesti eri arviointiperusteet. Mutta sepä ei ”elokuva-raiskasi-lempikirjani” -mankujaa kiinnosta. Kun yksi sivujuonista oli jätetty pois, lopputulos epäonnistui. Päähenkilölläkin oli väärän väriset hiukset.

Tällaisissa vaatimuksissa on yksi vika. Toistaminen ei ole elokuva-adaptaation tehtävä.

Käsikirjoittaja Marko Leinon mielestä hyvä adaptaatio on sellainen, joka “uskaltaa olla riittävän kaukana alkuperäisestä tekstistä – jopa niin kaukana, ettei sitä tarvitse verrata alkuperäisteokseen”. Leino tietää, mistä puhuu. Hänen kynästään ovat syntyneet käsikirjoitukset muun muassa elokuviin Tummien perhosten koti, Puhdistus sekä Minä ja Morrison. Itsenäisiä elokuvia kaikki, ja adaptaatioita romaaneista. Mutta Leinonkin mielestä vauhtia voisi jo höllentää. Hänen mielestään Suomessa tuotettavien adaptaatioelokuvien määrä on nyt tapissa.

Käsikirjoittajan näkökulmasta vaara on ilmeinen: elokuvamaailmassa rahaa on rajallisesti ja adaptaatiot haukkaavat monesti potin alkuperäisideoiden edestä. Turvallisuushakuisuus voittaa.

Käsikirjoittajalla on karkeasti ottaen kaksi tapaa tehdä adaptaatio: yrittää siirtää teos kankaalle sellaisenaan tai nähdä alkuperäisteos enemmänkin materiaalina. Ensimmäisen pääl- limmäinen motiivi on raha. Ei Harry Potter -elokuvilla haluta uudistaa elokuvakerrontaa, vaan saada velholarppaajat käyttämään viikkorahansa leffalippuun.

Sitten on se toinen lähestymistapa. Siinä inspiroidutaan tarinasta ja käytetään sitä pohjana kokonaan uuden teoksen luomiseen. Mutta silti: vaikka lopputuloksesta tulisikin itsenäinen teos, katsoja vertaa sitä alkuperäiseen. Täysin vapaa tästä vertailusta on ainoastaan alkuperäiskäsikirjoitus, tilastojen valossa katoava luonnonvara.

Elokuva-adaptaatio on monella tapaa naimisissa menneisyytensä kanssa. Ääriesimerkki on Harry Potter. Kirjailija J. K. Rowlingilla on huhujen mukaan rajaton veto-oikeus myös kaikkiin sarjan elokuviin. Toisin sanoen jonkun aivan toisen ihmisen kirjoitustyöhön.

Käsikirjoittajien keskuudessa kiertääkin neuvo: tartu mieluummin surkeaan kuin ansioituneeseen alkuperäisteokseen. Puhdasta kultaa on vaikea muuttaa kiiltävämmäksi.

Romaanin kirjoittaja on vapaa monesta asiasta, joka kahlitsee elokuvakäsikirjoittajaa. Kirjailija voi surutta ahtaa sivunsa täyteen tapah- tumapaikkoja ja surrealistisia sivuhenkilöitä. Budjettina on mielikuvitus. Elokuvakäsikirjoittajalle taas luetellaan jo ensimmäisessä tuotantopalaverissa, mihin kaikkeen ei ole varaa. Voisiko päähenkilöllä olla seitsemän sisaruksen sijasta yksi? Voisiko kaikki tämä tapahtua Mumbain sijaan Korsossa?

Adaptaatioiden valta köyhdyttää tarinavarastojamme. Elokuvateatteri on tylsä paikka, kun suurin osa tarinoista on jo tuttuja ja pääparit saaneet toisensa jo viime vuosisadalla.

Toissavuonna maailman kymmenen katsotuimman elokuvan listalla ei ollut yhtäkään alkuperäiskäsikirjoitusta. Ainoastaan adaptaatioita ja jatko-osia. Vielä kolmekymmentä vuotta takaperin niitä oli vain kolme kymmenestä. Silloin tuottajien polvet eivät tutisseet ja oli varaa luottaa uusiin ideoihin.

Viime vuoden katsotuimpien kotimaisten elokuvien listalla jako adaptaatioiden ja originaali-ideoiden välillä oli tasan. Pelkästään loppuvuodesta valkokankailla on nähty monta
kiinnostavaa kotimaista alkuperäiskäsikirjoitusta, kuten Raija Talvion kirjoittama Mieletön elokuu, Jan Forsströmin Silmä­ terä ja Aleksi Bardyn Leijonasydän.

Roland Fause€¨rin ja Jimmy Karls€¨sonin käsikirjoittama€¨ Oppipoika ehdittiin jo€¨ valita Suomen Oscar-€¨ehdokkaaksi. Minulla €¨ei ole hajuakaan, mit䀨 elokuvassa tapahtuu ja juuri siksi aion mennä katsomaan sen.

Uskon, että ihminen rakastuu siihen, minkä kokee ensimmäisenä. Jos olet lukenut mieltä ravistelevan romaanin, on todennäköistä, että samasta tarinasta tehty elokuva ei tunnu juuri miltään. Kuin ensirakkaus, johon ihminen aina vertaa tulevia seurustelukumppaneitaan.

”Eihän tässä ole mitään niistä asioista, joita kirjassa rakastin!” ihminen suree. Se on sama kuin ihmettelisi, miksei romaanin viimeisellä sivulla kuulu sitä ihanaa musiikkia.

Teksti: Anna Brotkin
Kirjoittaja opiskelee elokuvakäsikirjoittamista Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa ja valmistelee kauhunsekaisin tuntein adaptaatioelokuvan käsikirjoitusta.