16. toukokuuta 2013
Teksti:

Kenen aamuluento alkaa muka näin aikaisin?

Laajasalossa sijaitsevan keltaisen puutalokommuunin asukkaat ovat kahdeksalta aamulla jo pukeissa, ja aamupalat on syöty. Vain yksi tyttö petaa vielä sänkyään.

Ville Hulkkonenkin, 25, on ollut jo pari tuntia hereillä. Hän on aamuihminen.

Nyt hän pukee kaksivuotiaalle tyttärelleen Aavalle ulkovaatteita. Ilma on kylmän kostea, voi aavistaa, että jossain vaiheessa sataa.

Päivä on juuri sellainen, joita ilmastonmuutos tietää meille suomalaisille paljon lisää.

Aava-tyttären iloksi tänään päiväkotiin pääsee rattaissa. Tavallisesti isä vie hänet sinne pyörällä. Kun maassa oli vielä lunta, hän hiihti lapsi selässään.

Kanervalle tämä on ollut stressaavaa”, Hulkkonen sanoo kävellessään ripeästi hyisessä säässä. Kanerva on hänen tyttöystävänsä. ”Tämä” taas tarkoittaa Hulkkosen uutta elämäntapaa.

Ehkä silloin ensimmäistä kertaa ajattelin, että eikö mulla ole rohkeutta tehdä jotakin asiaa, jonka tiedän oikeaksi?” Hulkkonen sanoo.

Hän muistelee päätöstään mennä sivariin armeijan sijaan. Siinä oli vanhemmilla sulattelemista.

Vielä yläasteella nuori Hulkkonen oli sitä mieltä, että hänestä tulee investointipankkiiri. Kaikki muuttui lukiossa, kun hän vietti vuoden vaihto-oppilaana Brasiliassa. Vuosi avasi hänen silmänsä ihmisten eriarvoisuudelle. Sen jälkeen hän on ollut huolissaan monesta asiasta: sodista, köyhyydestä, sukupuolten välisestä epätasa-arvosta, lasten asemasta, eläinten oikeuksista, demokratian tilasta, epäreilusta kansainvälisestä talousjärjestelmästä ja nuorten syrjäytymisestä.

Huoli ajoi hänet opiskelemaan maailmanpolitiikkaa yliopistoon. Ja se sai hänet saarnaamaan, etenkin omalle pankinjohtajaisälleen.

Pikkuhiljaa yleinen taakka maailman ongelmista väistyi kaikkein suurimman huolen tieltä: ilmastonmuutoksen.

Hulkkonen alkoi ymmärtää, että jos ilmastonmuutosta ei pysäytetä, muita ongelmia ei tarvitse lopulta murehtia ollenkaan. Ei ole planeettaa, missä murehtia.

Hulkkonen on ollut mukana vihreiden toiminnassa, puhunut ympäristön puolesta niin kuin tiedostavat yliopisto-opiskelijat baari-iltoina puhuvat ja työskennellyt vihreiden kansanedustajan Pekka Haaviston avustajana.

Mutta se kaikki on tuntunut tavallaan tekopyhältä.

Viime jouluna Hulkkonen päätti lopettaa saarnaamisen ja tehdä tilit selväksi itsensä kanssa.

Hän perusti blogin, jonka nimeksi antoi Älä anna häiritä. Sen esittelytekstiin hän kirjoitti näin:

”Kirjoittaja ei keksi parempaa keinoa torjua ekologista katastrofia kuin aloittaa itsestään.”

Ja niin Hulkkonen teki.

Paluumatkalla päiväkodista kotiin Hulkkonen kävelee metsän halki. Tai no, entisen metsän. Nyt paikalla on hakkuuaukio. Kuusen kannot ovat paksuja ja tuoksuvat vielä vienosti.

Hulkkonen pysähtyy yhden kannon luo. Hän silmäilee sen vuosirenkaita. Puulla on ikää reilusti yli sata vuotta.

”Kahdessa aikuisessa puussa on sitoutuneena mun vuoden hiilikulutus”, Hulkkonen juttelee.

Hän aikookin istuttaa kesällä niin monta puuta, että ne sitovat 3 000 kiloa hiilidioksidipäästöjä.

Sen verran hiiltä Hulkkonen aikoo käyttää tänä vuonna. Sen verran me kaikki saisimme käyttää vuodessa.

Käytämme paljon enemmän, yli kolme kertaa enemmän. Suomalaiset kuluttavat keskimäärin 10 000 kiloa hiiltä per henkilö.

3 000 kilossa pysyminen tarkoittaa sitä, että Hulkkosen on pitänyt tehdä valtavasti selvitystyötä: kuinka paljon kodin lämmittäminen aiheuttaa päästöjä, kuinka paljon hiiltä menee liikkumiseen.

Hän on saanut vuokranantajansa vaihtamaan vanhan omakotitalon öljylämmityksen pellettilämmitykseen. Koska bussimatkailu lohmaisee liian suuren osan hänen hiilibudjetistaan, hän liikkuu hiihtäen, pyörällä ja metrolla.

Talvella hän istui luennolla hiihtoasussa ja monoissa. Ja haisi hieltä.

Kunnes keväällä selvitystyöt paljastivat yhden yllättävän asian: vanhaan autoon voi vaihtaa moottorin, joka pyörii leipomoteollisuuden jätteistä valmistetulla biopolttoaineella. Sen ansiosta autoilun päästöt vähenivät huimat 80 prosenttia.

Toukokuussa Hulkkonen matkustaa bioetanoliautolla perheensä kanssa Etelä-Ranskaan.

Se on mukavaa vaihtelua, sillä kyllä projekti on myös kyllästyttänyt, tyttöystävää varsinkin.

Etenkin silloin, kun Hulkkosen vanhemmat tarjosivat heille lahjaksi Vietnamin-matkaa. Sille Hulkkosen piti sanoa tietysti jyrkkä ei. Lentäminen panisi koko hiilidieetin aivan kuralle.

Ilmastoliike_web

Asioiden polttaminen on aina ollut ihmisille luontaista.

Aivojen kehittyminen näin suuriksi on vaatinut sen, että ihminen oppi kypsentämään tulella ruokaa. Nuotiolla iloisesti rätisevistä puista niihin sitoutunut hiili vapautui ilmakehään.

1700-luvulla teollistuminen vei hiilen polttamisen aivan uudelle tasolle. Silloin alkoi ilmaston merkittävä lämpeneminen.

Nykyinen elintasomme perustuu sille, että hiiltä palaa.

Tällä hetkellä esimerkiksi EU yrittää rajoittaa ilmaston lämpenemisen kahteen asteeseen.

Luultavasti tavoite on karannut jo kauas ulottumattomiimme: syyskuussa ilmestyy kansainvälisen ilmastopaneelin, IPCC:n, seuraava raportti. Nyt jo tiedetään, että raportti ennustaa viiden asteen lämpenemistä seuraavan sadan vuoden aikana, jos nykymeno jatkuu.

Vielä ei tiedetä, mitä niin suuresta ilmaston lämpenemisestä seuraa.

Vaikka me kaikki olemme nähneet tuomiopäivän katastrofielokuvia ja jo peruskoulussa on selitetty, miten vakavasta asiasta ilmastonmuutoksessa on kysymys, kukaan ei kuitenkaan halua elää niin kuin Hulkkonen.

Mutta ei meidän tarvitsekaan, uskoo mies itse.

Kun lounasaika lähenee, Hulkkonen kävelee Laajasalon rantaan. Siellä on vielä jäätä, mutta kevät on tulossa.

Hulkkonen on siitä ehkä iloisempi kuin kukaan meistä. Hän saa vihdoin syötäväkseen jotakin tuoretta.

Mies kerää muoviastiaan vuohenputkia. Niitä syödään leivän päällä, maku on pähkinäinen. Lounaaksi hän keittää myös puuroa, jonka päälle ripotellaan runsaasti hampunsiemeniä – tyypillinen Hulkkosen vähähiilinen ateria.

Jokapäiväinen leipä on yksi keskeisimmistä asioista, joka Hulkkosen elämässä on muuttunut näiden neljän kuukauden aikana, kun hän on elänyt hiilidieetillä. Ennen hän harrasti viinejä, tunnisti eri rypälelajit maun perusteella.

Mutta nyt hän on pitkälti luopunut viinistä: sitä kuljetetaan niin kaukaa.

Lihaa hän ei tietenkään syö, mutta suurta herkkuaan, popcornia, hän ei ole jättänyt. Se on ainut kaukomailta tuleva tuote, jota hän yhä ostaa.

Talvella Hulkkonen opetteli pilkkimään. Hän kävi kymmenen kertaa kalassa, tuloksetta. Kokeneen kalamiehen neuvojen avulla hän kuitenkin pääsi pilkkimisestä jyvälle ja on sen jälkeen kantanut kotiin kilokaupalla pikkukalaa, välillä yli oman tarpeen.

Ruokaan liittyviä selvitettäviä asioita on ollut paljon: esimerkiksi luomu vähentää tuotteen hiilitaakkaa. Luomuviljelyssä ei ole käytetty lannoitteita, joiden valmistamiseen taas olisi kulunut fossiilisia polttoaineita.

Hulkkosen tiedot ja laskelmat on tehty nettitietojen pohjalta.

Joskus hän myös soittaa, kun haluaa olla varma jostakin.

Esimerkiksi silloin, kun etsi lempijäätelönsä, Ben & Jerry`sin, hiilijalanjälkeä. Puhelu yhdistettiin Hollantiin. Sieltä kerrottiin, että jäätelöä voi syödä huoletta: yritys kompensoi päästönsä istuttamalla puita Peruun. Puut sitovat kasvaessaan hiilidioksidia ilmasta ja käyttävät sitä kasvunsa polttoaineena.

Ben & Jerry’siä tai ei, sisko on sanonut Hulkkosen laihtuneen.

Ilmastoliike3_web

On jo iltapäivä, ja sade on alkanut. Hulkkosen tyttöystävä muistuttaa pihatalkoista: kasvihuone on siirrettävä aurinkoisempaan paikkaan, jotta tomaatit kasvavat ensi kesänä paremmin.

Ennen siirto-operaatiota Hulkkosen pitää vielä selittää jotakin tärkeää.

Hän ottaa esiin ruutupaperilehtiön. Hän on piirtänyt mallin ennenkin, se tuli hänelle mieleen kerran junamatkalla.

Kuvalle ei ole vielä nimeä. Mutta se voisi olla esimerkiksi Silta ihmiskunnan tuhon yli tulevaisuuteen.

Piirroksessa on rotko ja sen yli Hulkkonen piirtää kaaren. Se kuvaa siltaa.

”Tarvitaan isoin ponnistus, mitä ihmiskunta on koskaan tehnyt.”

Hulkkosen mukaan me olemme nyt kuilun reunalla ja vaarassa vajota sinne. Alhaalla kuilussa on kadotus.

Vajoamme, jos ilmastonmuutosta ei pysäytetä, uskoo Hulkkonen.

Seuraa vitsauksia: hallitsemattomia tulvia, veden alle hukkuvia kaupunkeja, ankaraa kuivuutta ja sateita, jotka eivät hellitä.

Mutta Hulkkonen uskoo, että kuilun yli voidaan rakentaa silta – historian suurin ja tärkein rakennelma

Hän suunnittelee tekevänsä nettiin sovelluksen, virtuaalisen sillan, jonka rakentamiseen kaikki voivat osallistua.

Luopumalla esimerkiksi lihansyönnistä saa kasvatettua siltaa hieman, muurattua sinne yhden kiven. Ja virittämällä autonsa bioetanolilla kulkevaksi, silta kasvaa taas hieman.

Sillä Hulkkosesta yksilön valinnoilla on väliä. Hän uskoo, että yksilön mielipiteestä voi tulla yleinen mielipide, joka lisää painetta päätöksentekoon.

Voisi esimerkiksi viimein syntyä liike, joka poliittiselta kartalta vielä puuttuu: ilmastoliike, joka keskittyisi vain ja ainoastaan ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen.

Hulkkosen mielestä vihreät eivät kykene tarjoamaan ratkaisua. Puolue keskittyy vääriin asioihin, epäolennaisuuksiin: tappellaan esimerkiksi siitä, minkä verran jotain tiettyjä kalalajeja saa pyydystää ja mitä kasveja pitää suojella.

”Ilmastonmuutoksessa ei ole kysymys ympäristönsuojelusta”, Hulkkonen sanoo.

Ilmastoliikkeeseen olisivat tervetulleita ydinvoiman kannattajat ja ydinvoiman vastustajat, siinä voisivat olla rinta rinnan ituhipit ja ne, joiden mielestä vapaa markkinatalous on parasta, mitä ihmiskunnalle on tapahtunut.

Sillä: jos ihmiset vain hetken aikaa sinnittelisivät tuhoamatta planeettaansa, sillä aikaa tiede voisi näyttää ihmisille valon.

”Tulevaisuus ei ole mikään pimeä monttu, missä kaikki syövät vain lanttua”, Hulkkonen sanoo.

Hänen mielestään ihmisluonto on sellainen: loputtoman kekseliäs. Jotenkin aina luovitaan pinnalle, vaikka sitten tajuttoman ”häsäämisen” kautta, kuten hän itse sanoo.

Nyt kehitellään esimerkiksi tapoja sitoa hiilidioksidia levään ja pumpata siihen rautaa niin, että levä uppoaa merenpohjaan hiilidioksidit mukanaan.

Suunnitellaan, että pilviä värjättäisiin niin, että ne heijastaisivat säteilyä takaisin avaruuteen. Lihaa voidaan ehkä tulevaisuudessa kasvattaa laboratorioissa siten, että siitä ei aiheudu hiilidioksidipäästöjä.

Hulkkonen uskoo, että ihmiset kyllä oppivat korvaamaan fossiiliset polttoaineet. Ja kun se tapahtuu, voimme elää niin kuin tähänkin asti: syödä lihaa, kuljettaa viinejä lentokoneilla ja valmistaa tavaroita tehtaissa.

Hulkkonen odottaa sitä, että lentokoneet kulkevat biokerosiinilla ja hän voi lentää Brasiliaan tervehtimään vaihto-oppilasaikaista isäntäperhettään.

”Uskon lentäväni vielä joskus”, hän sanoo.

Mutta sitä ennen tarvitaan se silta.

Teksti: Johanna Mitjonen
Kuvat: Niklas Sandström

Ville Hulkkosen blogia voi lukea osoitteessa www.alaannahairita.blogspot.fi