Silminnäkijät

T:Teksti:

Muutama viikko sitten jouduin tilanteeseen, jollaisista on puhuttu alkuvuonna paljon: rasismin silminnäkijäksi. Kaupunginbussissa juoppohullu ukko alkoi sättiä virolaista miestä ja käski tämän painua takaisin Tallinnaan, kun tämä ei osaa edes suomea.

Virolainen vastaili rauhallisesti suomeksi, mutta ukko kiihdytti itsensä ihan raivon partaalle.

En sanonut mitään. Selitin sen itselleni niin, että virolainen ja hänen kaksi kaveriaan olivat kohtauksesta lähinnä huvittuneita, ja sitä paitsi räksyttäjä oli selvästi sekopää eikä minun ojennukseni olisi muuttanut mitään.

Tilanne jäi kuitenkin vaivaamaan. Ehkä olisi pitänyt sanoa jotain ihan eleen vuoksi, edes huudon kohteelle. Osoittaa ettemme kaikki ole tällaisia. Että minä olen erilainen.

Kavereilla oli yllättävän monta samanlaista silminnäkijätarinaa. Huutelua ja nimittelyä busseissa, pysäkeillä ja kaduilla. Muistivat jonkin lehtijutun rasismikokemuksista: joku oli esimerkiksi tumpannut tupakkansa maahanmuuttajapojan poskeen.

Sanattomaksi vetää. Olemmeko me suomalaiset sellaisia? Pitääkö puhua ”meistä”? Onko minulla syntyperän vuoksi jotain yhteistä näiden idioottien kanssa?

Vaikka en käyttäydykään yhtä pöyristyttävän huonosti, tunnistan itsessäni piiloasenteita erilaisuutta kohtaan.

Kun asuin Skotlannissa vuoden, huomasin kärsiväni siitä, että koko ajan kysyttiin, mistä olen kotoisin. Sävy oli ystävällinen, mutta silti häiritsi, etten voinut sulautua paikallisiin ja että kaikkien piti alleviivata tätä eroa. Mielessäni muutin erilaisuuden muukalaisuudeksi, ulkopuolisuudeksi, huonoksi.

Kotimaassa teeskentelen, etten suhtaudu etnisiin vähemmistöihin mitenkään eri lailla. Olen kuitenkin vaistorasisti. Saatan tarttua laukkuuni, kun maahanmuuttajamies istuu vastapäiselle penkille. Ele on automaattinen: tajuan syyttää itseäni vasta, kun olen jo tehnyt sen.

Rasismi kumpuaa tietämättömyydestä, sekä tahallinen että tahaton. En välttämättä tiedä maahanmuuttajista juuri enempää kuin bussiräksyttäjät. Me kuljemme samaa matkaa, mutta minulla ei ole yhtäkään maahanmuuttajaystävää. Monilla ei ole.

Nyt ajattelin muuttaa asian ja ilmoittautua vapaaehtoiseksi johonkin järjestöön, jossa on maahanmuuttajatoimintaa. Helsingissä voi mennä ainakin kerho- ohjaajaksi tai tulkiksi tai ryhtyä maahanmuuttajaäidin ystäväksi.

Vaikka on se vähän hassua ilmoittautua ystäväksi jonkin järjestön kautta. Siinähän maahanmuuttajat ovat silmien edessä.

Teksti: Noora Mattila
Kuva: Nick Tulinen