08. maaliskuuta 2013
Teksti:

Suomalainen musiikki tuntuu hukanneen yhden kokonaisen sukupolven.

Maastamme ei löydy tällä hetkellä käytännössä yhtä ainutta omaperäisyydellään erottuvaa 1990-luvulla syntynyttä – tänä vuonna korkeintaan 23 täyttävää – muusikkoa.

Kaikki kiinnostavat ja tuoreet yhtyeet ovat kaksvitosten ja kolmekymppisten kansoittamia.

Nuorimpiin ja lahjakkaimpiin laulaja-lauluntekijöihin kuuluvat nuorena aloittanut Olavi Uusivirta, Ville Ahonen ja Mirel Wagner. He kaikki ovat jo neljännesvuosisadan kokeneemmalla puolella. Samoin ovat räppipuolen viimeaikaiset nuoret tulokkaat Gracias ja JVG:n pojat. Ja kaikkien viisitähteytettyjen indiebändien jäsenet Black Twigista Magenta Skycodeen ja Pää kiihin.

Tilanne on ollut poikkeava jo pidemmän aikaa. Viimeisimpiä erityislaatuisia parikymppisenä läpilyöneitä artisteja ovat Joose Keskitalo ja Pintandwefall. Tätä nykyä molemmat kuuluvat jo samaan 25-30-vuotiaiden kastiin.

Ennen ei ollut näin. 1990-luvulla Tehosekoitin, Apulanta, Absoluuttinen nollapiste, The Rasmus ja Don Huonot tekivät nousua eturiviin. Bändien parikymppiset jäsenet kirjoittivat ylistettyjä levyjä ja hittejä, jotka ovat säilyneet tänne asti.

Esimerkiksi Apulannan Toni Wirtanen oli 21-vuotiaana julkaissut kaksi kultaa myynyttä levyä ja kirjoittanut Anna mulle piiskaa -hitin kaltaisia ikivihreitä. Yhtä nuorena Tehosekoittimen Otto Grundström sanoitti klassikoita kuten C`mon Baby Yeah.

Kun Wirtanen täytti 30 vuotta, hän oli jo hukannut kykynsä mihinkään luovaan. Kun Tehosekoittimen jäsenet saavuttivat saman iän, bändiä ei enää edes ollut.

1970-80-lukujen taitteessa suomalaisiksi rock-klassikoiksi kivunneita kappaleita kirjoittivat sellaiset kuin Eppujen Pantse Syrjä, Kauko Röyhkä, Ismo Alanko ja Yari Knuutinen. Kaikki heistä tekivät tutut Poliisi pamputtaa taas, Steppailen, Rappiolla ja Varjot alle 23-vuotiaina.

Missä ovat tämän päivän kaksikymppiset musiikintekijät?

Mutta siellähän he, soittolistoilla, esittämässä musiikkia, jonka muut ovat heille tehneet. 1990-luvulla syntyneistä Diandra ja Anna Abreu breikkasivat Idolsin kautta. Sturm und Drang nostettiin pinnalle hevibuumin varjolla, mutta kuin ihmeen kaupalla se onnistui pitämään asemansa. Haloo Helsinki! on helsinkiläisen bändikoulun kasvatti. Sen nuoret jäsenet ovat hiljalleen saaneet itsekin osallistua laulujensa kirjoitukseen. Bändin sukupolvihitti Maailman toisella puolen onkin Suomessa lähimmäksi klassikkoasemaa noussut kappale, jonka sävellyskrediiteistä löytyy 90-lukulainen.

Kaikkia menestyviä nuoria yhdistää se, että heille on annettu parhaat mahdolliset taustajoukot ja teetetty kappaleet kokeneilla ammattilaisilla mittatilaustöinä – missä ei tietenkään ole lähtökohtaisesti mitään pahaa.

Eivät bändit ole aiemminkaan toki yksin pärjänneet. Apulannan ja Tehosekoittimen aseman kannalta kriittisessä roolissa oli Tehis-kitaristi Arska Tiaisen Levy-yhtiö. Se otti molemmat yhtyeet hoiviinsa, kun ne eivät onnistuneet herättämään suurten levy-yhtiöiden mielenkiintoa.

Eppuja, Hassisen konetta ja muita 80-luvun lahjakkuuksia taas auttoi se, että 70-luvun lopulla punk oli vielä leimallisesti nuorisokulttuuria, johon kolmekymppiset eivät koskeneet.

Mutta bulkkia heistä ei tullut, toisin kuin nykynuorista, jotka ovat järjestelmällisesti jääneet vanhempiensa varjoon.

Indiepuolella kun edustus on heikko: nuorimmat asemansa vakiinnuttaneet ovat LCMDF:n Kemppaisen siskokset, joista toinen on syntynyt juuri ja juuri 90-luvun puolella. French Filmsin jäsenet ovat pääosin vuosikertaa 1989.

Muilta taas puuttuu näkemystä ja rohkeutta. Liian moni indie-nousukas keskittyy kopioimaan jotain lähivuosien soundeista. Siksi ne kelpaavat esimerkiksi viime vuosina käsiin räjähtäneestä indiemusiikin gentrifikaatiosta.

Kun kävin musiikkilukiota vuosina 2006-2009, tuntui että kaikki kitaristit ja rumpalit olivat järjestelmällisesti pelkkään metalliin viehtyneitä. Sen perusteella voisi ajatella, että metallibuumin laantumisella on ollut vaikutusta soittajasukupolven katoamiseen. Hurjimmissa spekulaatioissani Suomen treenikämppiä kansoittavat yhä pitkätukat, jotka vinguttavat geneerisiä riffejä seitsenkielisillään ja unelmoivat olevansa uusi Stam1na.

Olennaisempi kysymys on tosin, mikseivät muut nuoret visionäärit genrestä riippumatta saa pulpautettua kappaleitaan kiinnostuneiden apajille.

Siksikö, etteivät perinteiset ponnahduslaudat enää singauta bändejä puheenaiheiksi? Äänen ja vimman viime vuosien voittajat ovat jääneet niukalle huomiolle. Rockin SM palasi tauoltaan viime vuonna, ja sivuutettiin täysin.

Suurta yleisöä kiinnostava Uuden Musiikin kilpailu esittelee puolestaan kaikkea muuta kuin vakavasti otettavia tulokkaita.

Vai johtuisiko olematon huomio siitä, että me, toimittajat ja bloggarit, teemme oman työmme huonosti?

Radiosta ei ainakaan ole vakavaan pop-kulttuurityöhön. Radio Helsinki on henkisesti yhä vuodessa 2006 ja YleX:n soittolistalle nousevat ”löydöt” rajoittuvat niihin bändeihin, joita suuret levy-yhtiöt musiikkipäällikölle tyrkyttävät.

Nuorisotalokeikkailut tai bändikilpailuiden yhtyemassan seuraaminen ei maksa internet-aikana enää vaivaansa. Ennen kaikkea kyse on verkon hyödyntämisestä, eikä silloin rajana ole vain Suomi. Jo yksittäinen erinomainen biisi voi sinkoilla sosiaalisessa mediassa, blogosfäärissä ja musiikkisaittien biisinostoissa mihin tahansa. Sen tietävät varmasti Suomesta LCMDF, Satellite Stories ja viimeisimpänä Phantom.

Suomalainen musiikkimarginaali kukoistaa kuten ennenkin ja pinnan alta löytyy jatkuvasti hehkutuksen arvoisia nimiä. On vain harmillista, että he ovat samaa kaksvitosikäluokkaa kuin kaikki muutkin.

Soittajien ikä ole tietenkään itseisarvo, vaikka pop-musiikki onkin nuoruutta palvova instituutio. Mutta olen varma, että nuoriakin on.

Nuoret, en löydä teitä, joten tulkaa te luokseni.

Muuten kuuntelemme yhä samaa kappaletta, jossa voitaisiin laulaa: ”Me ollaan nuoriso, me ollaan levy-yhtiön setien näkemys siitä, mitä nuoriso haluaa kuunnella.”

Teksti: Oskari Onninen
Kuva: Nick Tulinen

Jos kirjoittaja ei olisi epäonnistunut kitaristina, hän pelastaisi itse suomalaisen pop-musiikin.