Ystäväni brittiläinen poikaystävä yrittää myydä käsikirjoittamiaan komediasarjoja tuotantoyhtiöille. Se on vaikeaa. Viimeksi kirjoittajatiimille sanottiin, että tv-sarjan idea ei voi perustua ystävyyssuhteisiin, koska ystävyys on yleisölle liian vaikeaa ymmärtää. Perhesuhteet sen sijaan ovat riittävän yksinkertaisia. Jokainen tajuaa äidin, koska jokaisella on äiti.
Olemme koulutetumpia ja älykkäämpiä kuin koskaan: niin sanotun Flynnin ilmiön mukaan ihmisten älykkyysosamäärä kasvaa äimistyttävän nopeasti kaikkialla maailmassa. Mutta viihteen ja median tuottajat eivät tunnu luottavan ihmisten ajattelukykyyn.
Nettiuutisissa kerrotaan, että lukija on ostanut reikäleivän, jossa ei ollutkaan reikää – huhhuh! Toisessa jutussa joku tuntematon televisiojuontaja paljastaa kakanneensa kerran housuunsa.
Toimittajana mietin, miltä oikein tuntuu, kun saa tehtäväkseen kirjoittaa näistä aiheista. Kaverini (se, jonka poikaystävä yrittää nyt yksinkertaistaa sketsejään) tiivisti asian hyvin: kaikki ponnistelevat vaikuttaakseen tyhmemmiltä kuin ovat. Sillä jossain on se yksinkertainen ja laiska klikkaaja, jonka vuoksi kannattaa ponnistella.
Toisaalta vaikka aivomme olisivatkin ilmiömäisen ketterät, emme välttämättä halua käyttää niitä yhtään enempää kuin ennenkään. En koskaan jaksa tehdä älykkyystestejä, koska hermostun heti. Aivot narikkaan, huomaan ehdottavani joka kerta, kun olemme vuokraamossa valitsemassa elokuvaa.
Se on ymmärrettävää: nykymaailmassa aivomme rämpivät valtavan ärsyketulvan läpi koko pitkän päivän. Niinpä haluamme välttää ajattelua vapaa-ajalla, kun mediaa ja viihdettä kulutetaan.
Sitä paitsi samaan aikaan kun aivokapasiteetti kasvaa, keskittymiskyky tuntuu rapautuvan. Kun aivot narikkaan -elokuva alkaa, huolestuttaa, jaksanko keskittyä seuraavat kaksi tuntia vain siihen. Ihmiset katsovatkin nykyään televisiota ja elokuvia läppäri sylissä ja Facebook auki. Kirjaa lukiessa saatan ajatella samaan aikaan omia asioitani.
Kenties yhteen asiaan keskittyminen ei olekaan liian vaikeaa, vaan liian helppoa.
Aivot käyvät ylikierroksilla. Pitäisikö sitä vastaan taistella vai antaa niiden kehittyä levottomammiksi?
Tammikuussa toimintansa aloitti hitaan journalismin julkaisu Long Play. Sen toimittajat sanovat tekevänsä päinvastoin kuin moni muu: luottavat siihen, että ihmiset haluavat paneutua pitkiin tarinoihin. Juttujen yhteydessä ei ole edes kuvia.
Julkaisu on otettu ilahtuneesti vastaan. Minäkin ajattelin ostaa ensimmäisen jutun netistä, siis sitten kun ehdin lukea sen. Se kun on aika pitkä.
Teksti: Noora Mattila
Kuva: Nick Tulinen
