Oli aika, jolloin kaupunki tarkoitti liikenneruuhkia ja kiirettä. Kirkkaita valoja ja korkeita taloja. Ripeitä askelia, kasvotonta massaa. Pahoja hajuja ja meteliä. Äkäisiä ihmisiä, jotka murahtelivat toisilleen liukuportaissa.
Enää kaupunki ei saisi olla sellainen.
Nykyään kaupunkikulttuurin edistäminen tarkoittaa sitä, että kaupungista tehdään vähemmän kaupunkimainen. Se, mikä tekee kaupungista kaupungin, halutaan kuoria pois. Hämeentieltä pitäisi häätää autot ja siinä pitäisi voida pyöräillä kuin millä tahansa kylänraitilla. Halutaan hidasta elämää, erilaisten kasvien kasvattamista ja yhteisöä.
Mutta nämä asiat eivät ole mitään kaupunkikulttuuria. Ne ovat maalaiskulttuuria.
Puhutaan vapaan kaupunkitilan puolesta. Vapaan kaupunkitilan synonyymina käytetään myös ilmausta epäkaupallinen kaupunkitila. Se ilmeisesti tarkoittaa tilaa, jossa ei ole kauppoja tai kahviloita tai mitään muitakaan paikkoja, joista voi ostaa jotain.
Minusta kaupunkikulttuurille taas tekisi hyvää, jos pikemminkin edistettäisiin kaupallisuutta. Enkä tarkoita, että pitää rakentaa taas joku Kampin kauppakeskus.
Vaan sitä, että vapautettaisiin kauppojen aukioloa. Että voisi ostaa oluen tai pullon viiniä iltayhdeksän jälkeenkin. Silläkin uhalla, että sen takia kaduilla olisi vähän sotkuisempaa ja meluisampaa.
Kaupunki vapautti ihmisen luonnon aikataulusta. Ei tarvinnut enää herätä auringonnousuun ja mennä nukkumaan iltalypsyn jälkeen. Sai elää ihan miten huvitti.
Oikean kaupungin tunnistaakin siitä, että siellä voi elää omassa rytmissään. Nousta sängystä kuudelta illalla, tehdä töitä aamuyöhön ja hakea sen jälkeen intialaista ruokaa ja kaljaa.
Kehotan kaikkia ravintoloitsijoita tottelemattomuuteen: myykää sitä take away -viinaa tiskin alta ihmisille. Se edistäisi kaupunkikulttuuria enemmän kuin kymmenen sissiviljelmää yhteensä.
Teksti: Vappu Kaarenoja
Kirjoittaja on Ylioppilaslehden päätoimittaja
Kuva: Nick Tulinen
