04. joulukuuta 2012
Teksti:

On kaksi suosittua tapaa kritisoida Finlandia-palkintoa. Ensimmäinen on naureskella huonoille ehdokasvalinnoille. Tänä vuonna sopii päivitellä vaikka sitä, että Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaani, vuosituhannen kirjallinen teos ja teko, jäi vaille ehdokkuutta.

Toinen tapa kritisoida Finlandiaa on ajattomampi, eikä sitä varten tarvitse edes lukea yhtään kirjaa. Voi surkutella sitä, kuinka ylväällä nimellä ristitty palkinto on pohjimmiltaan pelkkä kustantajien kirjanmyyntitempaus.

Ja niinhän se onkin: Finlandia-palkinnossa, kuten joulussa jonka alla se jaetaan, on pohjimmiltaan kyse rahasta.

Palkinto on Suomen Kirjasäätiön jakama tunnustus kuluneen vuoden aikana julkaistulle ”ansiokkaalle romaanille”. Palkintoraha tulee kustantajilta, jotka toivovat, että ehdolle asetettuja ja palkittuja kirjoja ostettaisiin. Ja niitähän ostetaan.

Siksi ehdokkaaksi kilpaan kelpaa yksi ainoa kaunokirjallisuuden laji: romaani. Runoutta, esseistiikkaa, aforistiikkaa ja novellistiikkaa ei maamme arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon näkökulmasta ole olemassa.

Toisin oli palkintoa perustettaessa vuonna 1984. Silloin Finlandia voitiin myöntää mille tahansa kaunokirjalliselle teokselle. Pytingin saattoi pokata runojen ja novellien lisäksi vaikkapa esseekokoelma (Erno Paasilinnan Yksinäisyys ja uhma, palkittiin vuonna 1984) tai aforismiteos (Markku Envallin Samurai nukkuu, palkittiin vuonna 1989).

Itse asiassa vuosien 1984 ja 1992 välillä Finlandia-palkinto meni romaanin tehneelle kirjailijalle vain kahdesti: toinen Jörn Donnerille ja toinen Olli Jaloselle.

Ilmeisesti juuri elitististen palkintoraatien hinku palkita muita teoksia kuin romaaneja alkoi kyrpiä kustantajia ja kirjakauppiaita. Ihan ymmärrettävästi toki, sillä vaikka esseenpieruja, novellintuhnuja ja runonrupsuja kuinka tampattiin Finlandia-leimalla, ei niitä juuri ostettu.

Siispä säännöt pantiin remonttiin vuonna 1993. Siitä lähtien pystin on voinut pokata vain romaani.

Suomen Kirjasäätiö saa tietenkin itse päättää kilpailunsa säännöistä – periaatteessa. Mutta kun ei Finlandia ole mikä tahansa diplomi, vaan kansallinen suurpalkinto. Siksi sen jakajat saisivat tunnustaa relevanteiksi sellaisetkin kaunokirjalliset lajit kuin runous, novellistiikka ja essee.

Eikä sitä paitsi ole mikään itsestäänselvyys, että tämän hetken marginaali olisi pitkällä tähtäimellä tuomittu säälittäviin myyntilukuihin. Romaanin suosio voi johtua osittain sen jokavuotisesta valtavasta huomiosta. Järjestelmä ruokkii itseään.

Silti yksi vastaväite puhuu kieltämättä vahvasti Finlandia-palkinnon romaanikeskeisyyden puolesta. Nimittäin: juuri ne massia tahkovat romaanit tuovat kustantamoille rahaa, jonka turvin voidaan ylipäätään julkaista esimerkiksi runoutta, joka useimmiten tuottaa tappiota. Rahan kohdistuminen suuriin romaaneihin siis hedelmöittää sitä maata, jolla marginaalisempaa kirjallisuutta julkaistaan.

Koska tätä ei käy kiistäminen, haluan lopettaa tarinalla. Tarina on vain pieni esimerkki siitä, miten marginaali voi vaikuttaa palkittuun ja virallisesti tunnustettuun kirjallisuuteen.

On kevät 2004. Toimittaja ja entinen runoilija Karri Kokko on alkanut kirjoittaa runoteosta, ensimmäistään yli 20 vuoteen. Mutta hän ei vielä tiedä sitä. Oikeastaan hän on vain alkanut pitää blogia, joka kokoaa yhteen lauseita suomalaisista masennusblogeista.

Kokkoon on tehnyt vaikutuksen se, kuinka lyyrisiä ja vaikuttavia lauseita niissä on.

Blogi kasvaa ja kasvaa, ja jossain vaiheessa kokeellista runoutta julkaisevan Poesia-sarjan kustannustoimittaja Leevi Lehto tekee Kokolle ehdotuksen: mitä jos Kokko työstäisi blogimateriaalista proosallisen runoteoksen?

Siitä voisi tulla jotain merkittävää. Lukemattomien nimettömien puhujien kollaasiteos, joka vyöryttää lukijan eteen suomalaisen masennuksen kuvavirran kaikessa kauheassa kauneudessaan.

Teos julkaistaan saman vuoden syksyllä. Siitä ei kirjoiteta yhtään arviota, eikä se voita yhtään palkintoa. Mutta toiset runoilijat huomaavat sen ja innostuvat siitä. Teos tekee suuren vaikutuksen esimerkiksi kokeellisen runouden lupaukseen, Harry Salmenniemeen.

Vuonna 2010 ilmestyy Salmenniemen 200-sivuinen kollaasirunoelma Texas, sakset. Se voittaa Kalevi Jäntin palkinnon, nostetaan Runeberg-ehdokkaaksi ja on arvostelumenestys. (Romaani)kirjailija Juha Itkonen heittää teoksesta Imagen kolumnissaan aikamoisen väitteen: ”Tähän ei romaani pysty.”

Salmenniemi kertoo Kokon runoteoksen vaikuttaneen häneen merkittävästi. Texas, sakset käyttääkin hyväkseen paljon samoja keinoja kuin Kokon blogiteos: valtaosa sen materiaalista on netistä kerättyä anonyymien verkkovaeltajien surupuhetta.

Kävi siis niin, että jokin täysin marginaalista lähtenyt päätyi vaikuttamaan merkittävästi palkintolautakuntien ja arvostelijoiden tunnustamaan teokseen. Vaikka ei Texas, saksista mitään valtavirtaa tullut. Saati Finlandia -ehdokasta.

Olisi silti hauskaa, jos jokin arvovaltainen taho joskus palkitsisi hedelmän ohella siemenen.

Karri Kokon runokirjan voi muuten ladata ilmaisena pdf:nä Osuuskunta Poesian nettisivuilta. Teoksen nimi on Varjofinlandia.

Teksti:
Kuva: Nick Tulinen