22. lokakuuta 2012
Teksti:

Tiedättehän otsikot, joissa kerrotaan, että jokin asia ”kuohutti sosiaalisessa mediassa”? Ne otsikot syntyvät minunkaltaisteni ihmisten takia.

Olen alle kolmekymppinen, akateemisesti koulutettu toimittaja Helsingistä, ja newsfeedini täyttyy toisten nuorten koulutettujen kaupunkilaisten päivityksistä. Toimittajien lähinnä.

Kun kaksi tai kolme Facebook-kaveriani keuhkoaa Sauli Niinistön syrjäytymisraportista tai perussuomalaisten naamagalleriasta, tuntuu, että kansa tosiaankin raivostui. Sosiaalinen media kuohahtaa, ja minä saatan kirjoittaa siitä jutun.

Vielä keväällä emmin Twitteriin liittymistä. Tuttavat (ne samanmieliset) houkuttelivat, että – toisin kuin Facebookissa – Twitterissä voi ajautua keskustelemaan kenen kanssa tahansa.

Twitterissä on yli 500 miljoonaa ihmistä, joiden päivitykset ovat kaikkien nähtävillä. Kenties kupla puhkeaa, ajattelin.

Loin itselleni tilin ja aloin lisäillä itselleni seurattavia: toimittajia, mediataloja, poliitikkoja. Koulutettuja kaupunkilaisia.

Ei, en rakentanut kuplaani tietoisesti. Ihmisellä vain on tapana hakeutua kaltaistensa seuraan ja suodattaa informaatiosta omaa maailmankuvaa ja mielipiteitä tukevat tiedonjyvät.

Ja on toinenkin syy: koulutetut kaupunkilaiset ovat suomalaistwiittaajissa yliedustettuja.

”Se on kuin Suomi24 fiksuille”, sanoi aina vaatimaton Tuomas Enbuske Imagen haastattelussa viime keväänä.

Twitterin on uumoiltu lyövän lopullisesti läpi Suomessa tänä vuonna. Suomi-Twitterin suuri nimi, Urheilulehden uutispäällikkö Esko Seppänen twiittasi viime viikolla:

”Huomio Twitteristä Suomessa: Kun twiittaaja kehuu jotakuta, laitetaan nimi @-muodossa. Kun kritisoidaan, isketään pelkkä sukunimi.”

Siis vaikka tekniikka antaisi myöten, suurempi haaste sosiaalisen kuplan puhkeamiselle on suomalainen keskustelukulttuuri. Ilman @-merkkiä kritiikin kohde ei todennäköisesti koskaan saa tietää eriävästä mielipiteestä. Miksi pitäisikään? Sehän on varmaan joku persu. Ei se kuitenkaan ymmärtäisi.

Teksti: Lauri Korolainen