”Joko Ilmarinen ja Finnair purkavat asuntojärjestelynsä tai Sailaksen ja Vehviläisen on erottava tehtävistään. Niin yksinkertaista tämä on”, ilmoitti demariedustaja Jukka Kärnä eduskunnan kyselytunnilla helmikuussa.
Paria päivää aiemmin oli selvinnyt, että Finnairin toimitusjohtajan Mika Vehviläisen asuntokaupoissa oli jotain hämärää.
Vehviläinen oli myynyt 300-neliöisen keskustalukaalinsa eläkevakuutusyhtiö Ilmariselle, varsin kalliilla. Ilmarinen oli vuokrannut asunnon Finnairin kautta takaisin Vehviläiselle, varsin halvalla. Kaupat olivat lailliset. Asuntoetu oli osa toimitusjohtajan sopimusta.
Mutta diili kuulosti vähän liian reilulta. Varsinkin, kun Finnair on Ilmarisen asiakas ja Ilmarinen omistaa ison osan lentoyhtiöstä. Ja Vehviläinen istui Ilmarisen hallintoneuvostossa samaan aikaan, kun llmarisen toimitusjohtaja
Harri Sailas johti Finnairin hallitusta.
Poliisi epäili lahjontaa ja aloitti esitutkinnan. Se valmistui nyt syyskuussa, yli puoli vuotta myöhemmin. Hyvien veljien kerhohuoneeseen on tuullut sisään koko sen ajan.
Kansanedustaja Kärnä ei ole ainut, joka on vaatinut vastaavissa tapauksissa toimitusjohtajien eroa. Eivätkä vaatimukset kaiu pelkästään Arkadianmäen saleissa – päinvastoin, yleensä paineen alla ovat poliitikot itse.
Viranhoito tuntuu nykyään olevan juuri niin yksinkertaista kuin Kärnä sanoo: jos teet virheen, eroat. Tai vaikka et tekisikään, otat vastuun muiden virheistä. Sellaista vaadittiin esimerkiksi Norjan pääministeri Jens Stoltenbergiltä.
Kaikki kiittelivät Stoltenbergin toimintaa Norjan joukkomurhien jälkeen aina siihen asti, kunnes elokuussa julkaistiin raportti poliisin toiminnasta Anders Behring Breivikin iskujen aikana. Raportissa arvosteltiin poliisia hitaudesta. Siis poliisin hitaudesta.
Tästä suivaantuneena maan suurimpiin päivälehtiin kuuluva Verdens Gang vaati pääministeriä eroamaan. Stoltenbergin toiminnassa ei siis ollut edelleenkään mitään moitittavaa. Mutta jonkun oli uhrauduttava.
Sitten on tapauksia, joissa virheitä on tehty, mutta niillä ei ole paljoakaan tekemistä ihmisen töiden kanssa.
Tällainen oli esimerkiksi ”Audimiehen” keissi.
Kolme vuotta sitten Audin myyntijohtaja Esko Kiesi puhui Anna-lehdessä naisista. Myyntijohtajan mukaan naiset esimerkiksi menettävät muotonsa, jos esiintyvät alle seitsensenttisissä koroissa. Kiesillä oli paljon sanottavaa, mutta jutut eivät liittyneet hänen työtehtäviinsä juuri mitenkään. Sovinistijohtaja ja sovinistiautomerkki, päättivät lehdet ja lukijat. Audi boikottiin ja Kiesi hevonhelvettiin. Syytetty pyysi anteeksi ja jätti työpaikkansa. Kaikki hyvin taas. Tajusi erota.
Milloin eroamisesta tuli yleislääke kaikkeen mahdolliseen? Mediatutkijoiden mukaan ei kovinkaan kauaa sitten. Rötösherrajahti alkoi 1980-luvulla, kun presidentti Urho Kekkosen hovia alettiin syyttää lahjusten ottamisesta. Nousi populistipuolueen masinoima media- ja oikeudenkäyntimylläkkä, jossa leimailtiin ja syyteltiin epäiltyjä ihan varmuuden vuoksi.
”Poliittinen kulttuuri avautui 80-luvun puolivälissä. Kaisa Raatikainen oli ensimmäinen, jota vaadittiin eroamaan”, sanoo mediatutkija Anu Kantola.
Sdp:n Raatikainen toimi sisäministerinä, kun Mikkelissä vuonna 1986 sattuneessa panttivankidraamassa kuoli kolme ihmistä. Ministeri totesi poliisin toimineen oikein, mutta mediassa ei oltu samaa mieltä.
Ilta-Sanomien kotimaan uutisten toimituspäällikkö Timo Paunosen mukaan kriittisyys on sittemmin vain lisääntynyt.
”Nykyään lähdetään ehkä helpommin etsimään nimiä päätösten takaa kuin vielä kolme vuosikymmentä sitten. Kysytään, kuka vastaa. Moraaliasiat ovat myös nousseet korkealle. Edellytetään korkeaa eettistä toimintaa”, Paunonen sanoo.
Se on hyvä asia. Median tehtävähän on vahtia valtaapitäviä.
Lööpit rauhoittuvatkin yleensä siinä vaiheessa, kun virheentekijä on kaivettu esiin ja saatu reagoimaan. Lehdet ja lukijat ovat saaneet aikaan jotakin konkreettista. Mutta paranevatko yhteiskunnan ongelmat ihmisiä vaihtamalla?
Eivät välttämättä, tutkijat sanovat.
”Kärjistäen voisi sanoa, että suomettumisen aikaan kukaan ei eronnut eikä ketään uskallettu arvostella. Sen takia yhden ihmisen ristiinnaulitseminen saattaa nyt näyttäytyä suurena demokraattisena voittona”, sanoo mediakulttuurin tukija Johanna Sumiala Helsingin yliopistosta.
Yritysjohtajia ei voi vaatia tuomiolle samoin perustein kuin poliitikkoja, sillä kansa ei valitse toimitusjohtajia. Mutta maine ja ostopäätökset syntyvät ihmisten keskuudessa. Siksi yritystenkin on vastattava metelöintiin.
Kun Kiesi-kriisi velloi, audeja maahantuovan VV-auton toimitusjohtaja Pekka Lahti kommentoi MTV3:lle: ”Vaikka Kiesi antoi haastattelun yksityishenkilönä, hän on samalla esiintynyt Audin ja VV-auton edustajana. Tällöin tietenkin kannamme vastuun niistä seuraamuksista, joita tästä tulee. Tässä on vahingoitettu brändiä, ja tällä voi olla vaikutusta myyntiinkin.”
Nyt kolme vuotta myöhemmin Lahti ei halua spekuloida, mitä olisi tapahtunut, jos Kiesi ei olisi oma-aloitteisesti jättänyt tehtäviään.
”En ota kantaa siihen, oliko päätös oikea. Hän koki itse, ettei voinut jatkaa. Kiesi teki virhearvion, ja se liittyy myös ammattitaitoon”, Lahti sanoo puhelimessa.
Vaikuttiko kohu jotenkin brändiin tai myyntiin?
”Muistaakseni markkinaosuus ei heilahtanut tuolloin merkittävästi. Mutta syitä siihen on mahdotonta todentaa”, toimitusjohtaja sanoo.
Kiesi työskentelee nykyään hämeenlinnalaisen autofirman markkinointi- ja yhteysjohtajana. Norjan pääministeri ei eronnut. Ja Finnairin Vehviläistä koskevassa poliisitutkinnassa päädyttiin siihen, ettei asuntokaupoissa ei ollut mitään rikollista. Hän maksaa edelleen halpaa vuokraa kalliista asunnosta.
Mutta laillinen ei tarkoita samaa kuin hyväksyttävä. Kysytään vaikka demarikansanedustaja Jukka Kärnältä, joka vaati ensimmäisten joukossa Vehviläisen eroa. Kärnän mielestä miehen maine ei ole kokonaan puhdistunut.
Vieläkö Vehviläisen on erottava?
”No Suomen nykyisen lain mukaan ei. Juridisessa mielessä tämä oli päivänvalon kestävä päätös, mutta kansan moraalikäsityksen mukaan ei missään nimessä oikein ”, Kärnä sanoo.
Hän haluaa, että keskustelua Vehviläis-tapauksesta jatketaan. Ehkä kohun jälkeen päästään käsiksi rakenteisiin.
Mutta sitä varten tarvitaan usein tapaus, mielellään henkilö. Mediatutkija Johanna Sumialan mielestä pelkkä asiaosaaminen ei enää riitä.
”Lause on alun perin ihan muusta yhteydestä, mutta henkilökohtainen on nykyään poliittista. Pitää olla hyvä tyyppi”, Sumiala sanoo.
teksti Aurora Rämö
kuva Martin Martonen
