21. syyskuuta 2012
Teksti:

Nyt-liitteen esimies Juhani Mykkänen on juuri sitä, mitä työelämä nyt rakastaa. Nuori ja ennalta-arvaamaton.

Viime vuoden joulukuu oli synkkä ja vähäluminen. Juuri ennen pyhäpäiviä Juhani Mykkänen istui Sanomatalon 8. kerroksen sohvalla muun Nyt-liitteen ja Radio Helsingin toimituksen kanssa.

Helsingin Sanomien päätoimittaja Riikka Venäläinen seisoi joukon keskellä. Hänellä oli ilmoitusasiaa. Parikymmenhenkisen yhteistoimituksen uusi esimies oli valittu. Paikkaa oli hakenut kokeneita toimittajia. Ihmisiä, jotka olivat tehneet lehteä jo vuosia. Nyt Venäläinen kertoisi, kuka uusi pomo on.

Se on Juhani Mykkänen, Venäläinen hymyili.

Pieniä, varovaisia taputuksia. Kaikki vilkuilivat toisiaan. Mitä tästä pitäisi ajatella?

Juhani Mykkäsellä on oma kotisivu. Siellä kerrotaan, kuka hän on. Sivu on yksinkertainen ja selkeä.

Etusivulla Mykkänen kirjoittaa: ”Olen töissä Helsingin Sanomilla sen Nyt-liitteen ja menotoimituksen sekä Radio Helsingin esimiehenä. Aiemmin olen ollut muun muassa Nytin toimitussihteeri sekä vapaa toimittaja. Olen aina kirjoittanut lähinnä Hesarille ja Nytille. Lisäksi olen tehnyt graafikon ja copywriterin töitä luovan toimistoni Meanwhile in Finland Oy:n kautta. Valmistuin lokakuussa 2011 diplomi-insinööriksi Aalto-yliopiston Teknillisestä korkeakoulusta informaatioverkostojen tutkinto-ohjelmasta.”

Siis teekkari, jolla ei ole kokemusta toimitustyöstä juuri muualta kuin Hesarista. Eikä sieltäkään paljoa, Mykkänenhän on vasta 27-vuotias.

Etusivun viimeinen kappale kuuluu: ”Pidän reppumatkailusta, valokuvauksesta, populaaritietokirjoista, elokuvista, pianonsoitosta ja rockfestivaaleista.”

Kuulostaapa hauskalta tyypiltä Suomen laajalevikkisimmän lehden pomoksi. Nettisivulla ei mitenkään hierota naamaan sitä, että työelämässä hän on kiilannut kokeneempiensa ohi ihan alusta lähtien.

Ja juuri siksi Mykkänen tekee niin varmasti jatkossakin: kiilaa kokeneempien ohi. Siksi, että vielä vuotta ennen valintaansa Nyt-liiteen esimieheksi hän keinui costaricalaisten palmujen välissä, kun hän kiersi rinkka selässä maailman tyttöystävän ja parin kaverinsa kanssa.

Kun Riikka Venäläinen markkinoi Helsingin Sanomia työpaikkana rekrytointimessuilla Otaniemessä, hän ei tehnyt sitä siksi, että hakijoista olisi ollut pulaa. Tuolloin, talvella 2007, maan johtavaan sanomalehteen oli lähetetty jo yli 600 kesätyöhakemusta. Venäläinen oli paikalla varmistamassa, että messukävijöiden mielikuva vastasi totuutta.

Venäläinen johti messujen aikaan Hesarin kaupunkitoimitusta ja tuli jostain syystä maininneeksi, että hakemusmerestä huolimatta kaksi paikkaa oli edelleen täyttämättä. Etenkin hyvistä mieshakijoista oli pulaa.

Esitys päättyi, teekkariopiskelijoista koostunut yleisö hajaantui ja Venäläinen jäi pakkailemaan tavaroitaan. Kolmatta vuottaan Otaniemessä opiskellut Mykkänen meni juttelemaan. Hän sai käyntikortin ja luvan lähettää hakemuksen suoraan Venäläiselle.

Venäläisellä oli tapana palkata joka kesäksi yksi työntekijä pienellä riskillä. Joku kokematon, joka tuli jostain muualta kuin Tampereen tai Jyväskylän toimittajakouluista.

”Tekee hyvää journalismille palkata mahdollisimman heterogeenistä väkeä, mahdollisimman erilaisista taustoista. Etteivät kaikki ole samanikäisiä, samasta putkesta, ajattele samalla tavalla”, sanoo nykyään koko lehteä päätoimittava Venäläinen.

Talossa oli toimittajana ennestään vain kaksi teekkaria. Nyt sinne tuli kolmas. Mykkänen sai pestin kaupunkitoimittajana olemattomasta kokemuksestaan huolimatta.

”Meille oli jo palkattu kolme kokenutta ja varmaa kesätyyppiä. Joten meillä oli varaa ottaa Juhani, kundi, joka ei ollut koskaan tehnyt tätä duunia”, Venäläinen sanoo.

Tällainen ei ole niin harvinaista kuin luulisi. Nykyään työelämä tuntuu rakastavan ansioluetteloiden sijaan tyyppejä.

Katsotaan vaikka rekrytointi-ilmoituksia. Ajatushautomo Demos Helsinki kuulutti palkollisten perään Ilmianna ystäväsi -kampanjalla: ”Kaipaamme mukavaa ja fiksua tyyppiä, joka on harvinaisen motivoitunut muuttamaan maailmaa. Onko ystäväsi tällainen?” On kai helpompaa uskoa jonkun olevan hyvä tyyppi, jos joku muukin kuin hän itse pitää häntä sellaisena.

Asianajatoimisto Bird & Bird taas etsii joukkoonsa yksinkertaisesti ”hyviä tyyppejä”. Niin tekevät myös Porvoon Energia ja Lundia. Jaossa ovat juristin, teknisen myyjän ja logistiikka- ja hankintapäällikön paikat. Voisi kuvitella, että on melko sama, millainen juristina työskentelevä ihminen on tyyppinä, kunhan Suomen laki on hallussa. Mutta ei.

Vielä silloin, kun vanhempamme ottivat ensiaskeleitaan työelämässä, tutkintotodistus korkeakoulusta oli menolippu vakituiseen työpaikkaan. Jos yliopistoon pääsi sisään selviämällä Porthanian pyöröovista, töihin pääsi selviämällä niistä ulos.

Sittemmin pelkkä koulutodistus ei enää riittänyt. Piti olla myös työkokemusta.

Nyt sekään ei takaa mitään. Työpaikoille ei haluta hikkejä, vaan sellaisia, joilla on elämänkokemusta. Sitä ei lasketa vuosissa, vaan tavatuissa ihmisissä, kierrellyissä kaukomaissa ja heittäytymiskyvyssä.

Jos menisi työelämävalmennuskurssille, huomaisi, että valmentaja ei keskity kehittämään työntekijää, vaan ihmistä. Valmentaja puhuisi itsensä brändäämisestä, omien erityispiirteiden korostamisesta.

”Se, että haetaan näitä niin sanottuja hyviä tyyppejä, on uusi ilmiö. Se on rantautunut Suomeen Yhdysvalloista neljä, viisi vuotta sitten”, Helsingin yliopiston psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen sanoo. Hän on kirjoittanut kaksi kirjaa persoonallisuuden merkityksestä työelämässä.

Eikä merkityksen kasvaminen ole hyvä asia. Persoonallisuutta korostetaan liikaa.

”Amerikassa, jossa pienessäkin kaupungissa on yhtä paljon ihmisiä kuin Suomessa, riittää massaa siihen, että on muitakin rekrytointikriteerejä kuin lahjakkuus ja asiantuntijuus”, professori sanoo. ”Mutta meillä Suomessa ei ole varaa siihen, että korvataan asiantuntijuus tällaisella hyvä tyyppi -kriteerillä.”

Vai onko? Mykkänen osoittautui sen verran hyväksi toimittajaksi ensimmäisenä kesätoimittajakesänään kaupunkitoimituksessa, että hänet palkattiin seuraavanakin kesänä. Ja sitä seuraavana. Nyt hän on yhtä korkeassa asemassa kuin Venäläinen aikoinaan Otaniemen rekrymessuilla. Mikä Mykkäsessä on niin ihmeellistä, että hän ohittaa jatkuvasti kaikki muut?

Kokeillaan. Kutsutaan mies vähemmän hyvän tyypin pitämään työhaastatteluun.

Mykkänen saapuu viisi minuuttia myöhässä. Tervetuloa, istu vain siihen. Aloitetaan.

Luuletko, että Nyt-liitteessä pärjää pelkällä teekkarihuumorilla?

”Elämässä pärjää pelkällä teekkarihuumorilla, mutta Nyt-liitteessä ei pärjää.”

Miten niin? Onko Nyt-liite jotenkin elämää suurempi?

”Nyt-liite tulee perjantaisin about 800 000 suomalaisen nenän eteen, toisin kuin oma elämä. Mä itse en mene ihmisten aamupalapöytiin olemaan teekkarihauska. Mutta Nyt-liite menee, ja sen takia sen pitää olla muutakin kuin teekkarihuumoria.”

Nyt-liitteen kultakausi on ohi eikä sinulla ole kauheasti työkokemusta. Miten ajattelet pystyväsi luotsaamasi Nytin uuteen nousuun?

”Kun ihmisten kanssa puhuu, tuntuu että kaikkien Nyt-tarina on sama: ’Kun mä olin nuori, Nyt-liite oli tosi freesi ja rohkea, mutta nykyään mä oon jotenkin kasvanut siitä ulos.’ Tämä kokemus tuntuu olevan monella. Mun mielestä ollaan siinä pisteessä, että Nytissä voi kokeilla kaikenlaista uutta. Uutta on ehkä helpompi kokeilla, jos on sellaista kokemattomuuden tuomaa mahdollisuutta mennä syteen ja saveen.”

Yritit äänestää lehtijuttua varten kaksi kertaa eduskuntavaaleissa. Juttua ei koskaan julkaistu, mutta sinä sait tempusta sakkotuomion. Oliko idea mielestäsi hauska?

”Kyllä, mä olen tuomittu rikollinen. Kyllä musta siinä tuomiossa on jotain… Pelkästään vakavin mielin en pysty tuomiota enää tarkastelemaan.”

Sanoma-konsernilla menee huonosti. Miten vakuutat Hesarin vastaavan päätoimittajan Mikael Pentikäisen siitä, että Nyt-liitteestä ei kannata luopua?

”Mä joudun siihen tilanteeseen joka viikko tai vähintään kerran kuussa. City kuoli juuri, Metro Live lopetetaan. Meidän pitää pystyä olemaan tosi hyviä, jotta meitä ei kannattaisi kuopata. Mun ei tarvitse vakuttaa suoraan Mikael Pentikäistä, meidän täytyy ennemminkin vakuuttaa meidän lukijat. Jos saadaan ihmiset ottamaan Nyt-liite hyvin vastaan, saadaan Mikaelkin vakuuttumaan, että sitä ei kannata kuopata.”

Anna palkkatoive. Kuinka paljon sinulle pitää maksaa siitä, että johdat Nyt-liitettä?

”Palkkaneuvotteluissa koetin hinata tarjottua palkkaa ylös, mutta penniäkään lisää ei tippunut. Päätoimittajan vastaus oli, että näyttöjä ensin, liksaa sitten.”

Oletko käyttänyt huumeita?
[Miettii hetken.] ”Sanoisin näin, että mä pidän ehkä sitä… Musta huumesana on aina ollut hirveen hauska sana, koska musta hyvin monet asiat on huumeita, ja olen toki käyttänyt huumeita.”

Hieno suoritus. Mykkänen ei hermostunut tai vaivaantunut kertaakaan, vaikka kysymykset olivat vittumaisia ja asiaankuulumattomia.

Mutta jos hän itse olisi haastattelijan paikalla, kysymykset olisivat aivan erilaisia. Yhdenkin kesätoimittajakandidaatin Mykkänen haastatteli Painobaarin terassilla. Tai no, kävi juttelemassa.

Mykkäsen työkaverit luettelevat adjektiivia adjektiivin perään: Juhani on äärimmäisen mukava, kiltti, reilu, ei halua olla kenellekään ilkeä eikä pahoittaa kenenkään mieltä. Juttupalaute annetaan aina positiivisen kautta. Hän kuuntelee tarkasti muiden mielipiteitä – erityisesti ylempiensä – hyvässä ja pahassa.

Ja uuden pomon läpi viemän uudistuksen myötä itse tuotteenkin sävy on muuttunut. Nyt-liite ei kerro enää pääkaupungista parjaamalla ulkopaikkakuntalaisia vaan listaamalla syitä rakastaa Helsinkiä, kuten lehden alkuosan nimi kuuluu.
Nyt-liitteen uudistus tosin suunniteltiin edellisen esimiehen johdolla, mutta Mykkäsen komennolla uutta linjaa on toteutettu.

Kun Mykkänen aloitti Nyt-liitteen esimiehenä, hänelle oli samaan aikaan tarjolla työpaikka yhdessä Suomen suurimmassa konsulttitoimistossa. Siellä aloittelevan konsultin kuukausipalkka liikkuu 5 000 – 6 000 euron välillä. Ja konsulttina noin ylipäänsä pääsee varmasti paremmille tienesteille kuin toimittajana. Mutta se ei Mykkästä haittaa. Hän haluaa tehdä asioita, jotka häntä kiinnostava.

”Esimerkiksi koodaus, sitä opettelemalla saa varmasti töitä. Mutta minulla on ollut aina sellainen ajatus, että ei pidä opetella mitään, minkä tekeminen ei ole 110-prosenttisesti oma juttu”, Mykkänen sanoo.

Mykkänen on se hyvä tyyppi, josta professori Keltikangas-Järvinen kirjoittaa kirjoja.

”Mulla oli pienenä kaksi haavetta. Toinen oli se, että pääsisin kirjoittamaan Hesarin Nyt-liitteeseen elokuva-arvioita. Ja toinen oli se, että mä joskus ohjaisin elokuvan. Kummankin eteen mä oon tehnyt töitä. Ensimmäinen noista onnistui ja jälkimmäinen ei onnistunut”, Mykkänen sanoo.

Valmistuttuaan TKK:lta kandiksi Mykkänen haki kolme kertaa Taideteolliseen korkeakouluun opiskelemaan elokuvaohjausta.
Kolme hylsyä Taikin ohjaajalinjalta olivat kova paikka.

”Ekalla kerralla, kun pääsykoehaastattelun jälkeen tuli tieto, etten pääse jatkoon, menin Taikin rantaan jotain vollottamaan. Ihan oikeasti itkin.”

Mutta pettymys ehkä auttoi tulevissa työhaastatteluissa. Epäonnistumista ei pelkää niin paljon, jos sen on joutunut kohtaamaan.

Eikä Hesari-työ estä elokuvien tekemistä. Mykkänen haluaisi ohjata työpaikastaan samanlaisen dokumentin kuin Page One, joka kertoo, miten sanomalehti New York Timesia tehdään.

”Musta olisi mahtavaa nähdä tällainen inside Hesari -seurantadokumentti. Kun sain tämän idean, panin Riikka Venäläiselle sähköpostia, ja se oli hirmu innoissaan.”

Mykkänen haluaa tehdä koko ajan uusia juttuja. Siksi hänellä on se oma kotisivukin.

Etusivun lyhyen esittelyn lisäksi navigaatio jatkuu: CV, yhteystiedot ja – tuota – vuohi. Kun viimeistä klikkaa, eteen lävähtää kuva vuohesta. Mitä helvettiä?

”No jos joku tekee itsestään tollaisen ansioluettelon, jossa listaa saavutuksiaan ja sitten vielä panee sen nettiin, niin… Siinä on hyvin monta kohtaa, jossa voi vetää sen johtopäätöksen, että vittu mikä idiootti”, Mykkänen sanoo.

”Panin sen vuohen kuvan sinne, koska halusin jotenkin korostaa sitä, että mä en ole pelkästään jäykkä suorittajatyyppi, joka ottaisi itsensä hirveän vakavasti.”

Vuohi nettisivulla – miten esimerkillistä hyvän tyypin brändinhallintaa. Selkeää ja yksinkertaista.

Teksti: Vappu Kaarenoja
Kuvat: Nick Tulinen